Vastoinkäymisten jälkeen tapahtuvien hyvien asioiden esiin nostama katkeruus
Onko muita joille on käynyt näin? Elämä menee pitkään pieleen ja sitten tulee onnenpotku, esim työllistymnen hyvään työhön kuten itselläni. Mutta siitä ei pystykään enää nauttimaan ja olemaan kiitollinen vaan esiin nousee hirvittävä katkeruus ja kauna, voimakkaampi kuin koskaan ennen, että miksi vasta nyt, miksi kaikki ne vastoinkäymiset, hukkaan menneet vuodet jne. Katson kateellisena nuorempia kollegoitaan joilla ovat samassa työssä paljon nuorempina ja mietin miten hukkaan koko elämäni on mennyt, itsestäni riippumatta.
Kommentit (2)
Vierailija kirjoitti:
Minulla kävi nyt 27 vuotiaana noin. En voi sietää 18 vuotiaat elämäniloisia kakaroita. Tuhansien yrityksien jälkeen mikään ei tunnu miltään ja luovutin totaalisesti.
Itseä ahdistaa ehkä eniten lapset. Ahdistaa ja itkettää ja masentaa kun näen lapsia, joista selvästi pidetään huolta. Lapsia menossa harrastuksiin, lapsia joita viedään harrastuksiin ja kouluun, lapsia vanhempien kanssa tekemässä yhdessä asioita. Viimeksi junassa joku äiti silitti kymmenenvuotiaan poikansa päätä ja rutisti kainaloon. Ajattelen että noilla lapsilla on lapsesta lähtien joku mahdollisuus onnistua elämässä mitä minulla ei - nyt sen tajuan niin selvästi - ollut koskaan. Noita lapsia joku puolustaa ja hakee heille apua jos he tarvitsevat sitä. Heille kasvaa oikea itsetunto ja he osaavat alusta lähtien tavoitella haluamiaan asioita. Koko ajan tulee uusia nuoria ihmisiä jotka tulevat onnistumaan tässä elämässä ja ja omat menetetyt mahdollisuudet pyörivät mielessä koko ajan. Olen iässä jossa pitäisi oikeasti päättää lastenhankinnasta ja ajatus tuntuu mahdottomalta. En varmasti pystyisi suhtautumaan lapsen elämään erillisenä omastani enkä pysty antamaan asioita joita en ole itse saanut.
AP
Minulla kävi nyt 27 vuotiaana noin. En voi sietää 18 vuotiaat elämäniloisia kakaroita. Tuhansien yrityksien jälkeen mikään ei tunnu miltään ja luovutin totaalisesti.