Lue keskustelun säännöt.
En halua tutustua työkavereihin
30.10.2018 |
Olen saanut huomata että työpaikalla kuuluu tutustua siellä oleviin ihmisiin. Kysellään ikä, siviilisääty, asuinpaikka, sisarusten määrä jne. Jos jollakin on synttärit, asiasta puhutaan etukäteen ja ostetaan jopa lahja. Samaan aikaan itse salasin merkkipäiväni. Jouluna omallekin pöydälle ilmestyi kortti. Vihasin sitä tilannetta. Jotkut pyysivät että olisin heihin yhteydessä sen jälkeen kun harjoitteluni päättyy. Tunnen syyllisyyttä mutta en halua olla.
Vaikka olenkin ollut vain harjoittelussa ja parissa paikassa kesätöissä, koen ettei minusta ole normaaliin työelämään. En siedä ajatusta että joutuisin olemaan samojen ihmisten kanssa monta vuotta. Väkisinkin pitäisi kertoa itsestään. Enhän vaan voi olla hiljaa tai sanoa "en puhu yksityiselämästäni täällä" jos joku kysyy jotakin. Vuosien varrella syntymäpäiväni kaivettaisiin esiin. Jos valehtelen päivän, minua huomiodaan silti kun oletettu päivä on. Yhtaikaa minunkin on pakollista huomioida muita. Ostaa kortteja yms. Tuosta syystä en ikinä ole kavereita halunnut. Tuollainen aiheuttaa minulle stressiä ja lopulta masennuksen.
Unelmatyössä saisin olla täysin yksin. Voin väkisin hyväksyä sen että on ihmisiä joita pitää tervehtiä koska ovat samassa rakennuksessa töissä. Missähän tämä toteutuisi parhaiten? Koulusiivoojana ei koska opettajat haluavat jutella. Ehkä sitten jossain kaupassa saisi olla rauhassa.
Kommentit (12)
Mä en ymmärrä itse tuollaista jyrkkää yksityisyyden vedon rajaa. Itselleni ei ole salaisuuksia sellaiset asiat kuin ikä, siviilisääty, koulutus, harrastukset, perhetausta. Minusta ne ovat ihan tavallisia asioita, joita voin kenelle tahansa kommentoida. Minulla tietenkin on yksityisasioita mutta töissä voin olla sosiaalinen noiden mainittujen asioiden puolesta, enkä pidä liiallisena uteluna, jos joku minusta kysyy jotain. Paremminkin minulta ei enää kysytä mitään.
Ongelmasi tuntuu olevan se, että et itse dominoi noita kohtaamisia ihmisten kanssa? Voin kuvitella esimerkkitilanteen, että joku työkaverisi vain yrittää rakentaa keskustelua kyselemällä sinusta ja pidät sitä epämiellyttävänä ja tunkeilevana, vaikka todellisuudessa toinen vain yrittää keksiä kivaa puhuttavaa ja haluaa tutustua sinuun. Ja taas et tuossa tilanteessa itse yritä viedä puheenaihetta johonkin muuhun aiheeseen, vaan jäät ikään kuin loukkoon siihen, kun toinen yrittää ystävällisesti keskustella. Olenko oikeassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en ymmärrä itse tuollaista jyrkkää yksityisyyden vedon rajaa. Itselleni ei ole salaisuuksia sellaiset asiat kuin ikä, siviilisääty, koulutus, harrastukset, perhetausta. Minusta ne ovat ihan tavallisia asioita, joita voin kenelle tahansa kommentoida. Minulla tietenkin on yksityisasioita mutta töissä voin olla sosiaalinen noiden mainittujen asioiden puolesta, enkä pidä liiallisena uteluna, jos joku minusta kysyy jotain. Paremminkin minulta ei enää kysytä mitään.
Ongelmasi tuntuu olevan se, että et itse dominoi noita kohtaamisia ihmisten kanssa? Voin kuvitella esimerkkitilanteen, että joku työkaverisi vain yrittää rakentaa keskustelua kyselemällä sinusta ja pidät sitä epämiellyttävänä ja tunkeilevana, vaikka todellisuudessa toinen vain yrittää keksiä kivaa puhuttavaa ja haluaa tutustua sinuun. Ja taas et tuossa tilanteessa itse yritä viedä puheenaihetta johonkin muuhun aiheeseen, vaan jäät ikään kuin loukkoon siihen, kun toinen yrittää ystävällisesti keskustella. Olenko oikeassa?
Jotkut kaipaavat enemmän yksityisyyttä. Haluan olla vapaa-aikana onnellinen enkä näin:"Riitalle pitäisi ostaa kortti, ja pitää kertoa muille että otan töistä vapaata ulkomaanmatkan vuoksi".
En ajattele että muut kiusallaan tulevat juttelemaan. Loukkuunkaan en jää vaan keskustelu on ahdistavaa sos tilanteiden pelon vuoksi. Siihen yhdistettynä Fakta etten ole kiinnostunut tutustumaan muihin. Ap
Mitä ihmettä? Sinä saat olla ihan sellainen kuin sinä olet. Itse olen ollut 17 vuotta samassa työpaikassa enkä tiedä mitään työasioihin liittymätöntä muista siellä, eikä ne minusta. Ja se on hyvä niin. En käy missään tiimipäivissä enkä juhlissa, syömässä ja kahvilla käyn yksin. Jos joku alkaisi utelemaan, sanoisin ihan suoraan että en puhu yksityisasioista töissä, mutta kun on onneksi miesvaltainen työpaikka, eipä ole kukaan koskaan kysellytkään.
Vierailija kirjoitti:
Mä en ymmärrä itse tuollaista jyrkkää yksityisyyden vedon rajaa. Itselleni ei ole salaisuuksia sellaiset asiat kuin ikä, siviilisääty, koulutus, harrastukset, perhetausta. Minusta ne ovat ihan tavallisia asioita, joita voin kenelle tahansa kommentoida. Minulla tietenkin on yksityisasioita mutta töissä voin olla sosiaalinen noiden mainittujen asioiden puolesta, enkä pidä liiallisena uteluna, jos joku minusta kysyy jotain. Paremminkin minulta ei enää kysytä mitään.
Ongelmasi tuntuu olevan se, että et itse dominoi noita kohtaamisia ihmisten kanssa? Voin kuvitella esimerkkitilanteen, että joku työkaverisi vain yrittää rakentaa keskustelua kyselemällä sinusta ja pidät sitä epämiellyttävänä ja tunkeilevana, vaikka todellisuudessa toinen vain yrittää keksiä kivaa puhuttavaa ja haluaa tutustua sinuun. Ja taas et tuossa tilanteessa itse yritä viedä puheenaihetta johonkin muuhun aiheeseen, vaan jäät ikään kuin loukkoon siihen, kun toinen yrittää ystävällisesti keskustella. Olenko oikeassa?
En ole ap mutta toinen samanlainen, ja ainakaan mun kohdalla ei osuisi yhtään oikeaan. Minä vaan olen erakkoluonne enkä yleisesti tykkää kommunikoida ihmisten kanssa. Työasiat on pakko, muuten kiitos ei.
Itse olen hautausmaalla puutarhurina. Toki mitä isompi hautausmaa, sitä enemmän kuppikuntia ja vastaavia joutavanpäiväisiä asioita, mutta itse olen pienehkössä kunnassa eikä meitä ole kuin neljä plus kesätyöntekijät. Olen todella introvertti ja erakkosielu, enkä jaksa joutavanpäiväistä kotkotusta lapsista ja viikonlopuista, jota suurimmassa osassa työpaikkoja olen aina joutunut kuuntelemaan. Samoiten nuo syntymäpäiväutelut ja muutkin henkilökohtaiset asiat. Ei tuntunut luonnolliselle puhua isossa kahvipöydässä enkä jaksa huutaa jotta tulisi kuulluksi kälätyksen keskellä, joten minut leimattiin itserakkaaksi ja ujoksi.
Tässä nykyisessä työporukassa keskustellaan kahvitauolla pääasiassa päivän polttavat aiheet ja jätetään lapsista sekä sairaisteluista puhumiset ja utelut. Toki näitäkin aiheita välillä puhellaan, jos joku niitä ilmi tuo omaehtoisesti, mutta meidän porukasta kaikilla ei ole lapsia, joten perheellisetkin ymmärtävät, ettei kaikki aika voida lapsista ja niiden koulunkäynnistä puhua. Työtä saa tehdä yksin omassa olossa tai halutessaan vaikka parettain, jos työtehtävä sen mahdollistaa. Saa ulkoilmaa ja näkee välittömästi työn jäljen, tykkään! Huonona puolena kausiluonteisuus, mutta en vaihtaisi enää alaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en myöskään haluaisi tutustua työkavereihin. Mutta olen sopeutunut sosiaalisen pakon takia. Olen ollut parikymmentä vuotta samassa paikassa, joten luovutin joku vuosi sitten ja perustin fb-tilin ja hyväksyin kaikki työkaverit kaveriksi. En kyllä jaksa olla kiinnostunut heidän päivityksistään, mutta käyn pari kertaa viikossa peukuttamassa heidän päivitykset.
Haluaisin vain käydä töissä ja elää vapaalla omaa elämää. Kaverit on muualla. Jo jotkut pikkujoulut tuottaa ärtymystä, koska ei kiinnostaisi lähteä, mutta sitten aletaan utelemaan syitä ja jankkaamaan ja ruinaamaan. No käyn syömässä varmaan tänäkin vuonna.
Meillä on paljon ihmisiä, joilla ei ole muita ystäviä, kuin työkaverit. Reissataan työkavereiden kanssa ulkomailla, vietetään vapaata työkavereiden kanssa, käydään iltaa istumassa työkavereiden kanssa. Samalla pyöritetään omaa piiriä vapaa-aikana ja juorutaan työkavereista ja sovitaan, kuka on kiva ja kenestä ei sitten porukalla tykätä.
Olen siis opetellut näyttelemään sosiaalista työkavereita kohtaan ja siedän nämä synttärikortit ja osallistun niihin. Mutta oikeasti en jaksa olla heistä vapaa-aikanani tippaakaan kiinnostunut.
Epäluuloinen persoonallisuushäiriö. Mahdoton hoitaa, vaikea sietää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmettä? Sinä saat olla ihan sellainen kuin sinä olet. Itse olen ollut 17 vuotta samassa työpaikassa enkä tiedä mitään työasioihin liittymätöntä muista siellä, eikä ne minusta. Ja se on hyvä niin. En käy missään tiimipäivissä enkä juhlissa, syömässä ja kahvilla käyn yksin. Jos joku alkaisi utelemaan, sanoisin ihan suoraan että en puhu yksityisasioista töissä, mutta kun on onneksi miesvaltainen työpaikka, eipä ole kukaan koskaan kysellytkään.
Syömässä on pakko käydä yhdessä, koska siivoojat tekevät töitä yhdessä. En ole niin kova että uskaltaisin olla vastaamatta kysymyksiin. Miesvaltainen työpaikka voisikin olla hyvä. Jossain tehtaassa voisin siivota rauhassa... Ap
Kun olin työharjoittelussa isossa kaupungissa pk-seudusta ulkopuolella, sain loppuarvioinnissa kritiikkiä siitä, etten ollut kertonut itsestäni henkilökohtaisia tietoja, kuten just perhettä, lemmikkejä, harrastuksia jne. Mun mielestä toi oli aika asiaton ja outo kommentti. Mua ei ainakaan kiinnosta tietää tuntemattomien ihmisten yksityiselämästä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en myöskään haluaisi tutustua työkavereihin. Mutta olen sopeutunut sosiaalisen pakon takia. Olen ollut parikymmentä vuotta samassa paikassa, joten luovutin joku vuosi sitten ja perustin fb-tilin ja hyväksyin kaikki työkaverit kaveriksi. En kyllä jaksa olla kiinnostunut heidän päivityksistään, mutta käyn pari kertaa viikossa peukuttamassa heidän päivitykset.
Haluaisin vain käydä töissä ja elää vapaalla omaa elämää. Kaverit on muualla. Jo jotkut pikkujoulut tuottaa ärtymystä, koska ei kiinnostaisi lähteä, mutta sitten aletaan utelemaan syitä ja jankkaamaan ja ruinaamaan. No käyn syömässä varmaan tänäkin vuonna.
Meillä on paljon ihmisiä, joilla ei ole muita ystäviä, kuin työkaverit. Reissataan työkavereiden kanssa ulkomailla, vietetään vapaata työkavereiden kanssa, käydään iltaa istumassa työkavereiden kanssa. Samalla pyöritetään omaa piiriä vapaa-aikana ja juorutaan työkavereista ja sovitaan, kuka on kiva ja kenestä ei sitten porukalla tykätä.
Olen siis opetellut näyttelemään sosiaalista työkavereita kohtaan ja siedän nämä synttärikortit ja osallistun niihin. Mutta oikeasti en jaksa olla heistä vapaa-aikanani tippaakaan kiinnostunut.
Juuri tuolta minustakin tuntuu. Hyvä että olet sopivan löytänyt tavan sietää tilannetta. Ap
Vierailija kirjoitti:
Kun olin työharjoittelussa isossa kaupungissa pk-seudusta ulkopuolella, sain loppuarvioinnissa kritiikkiä siitä, etten ollut kertonut itsestäni henkilökohtaisia tietoja, kuten just perhettä, lemmikkejä, harrastuksia jne. Mun mielestä toi oli aika asiaton ja outo kommentti. Mua ei ainakaan kiinnosta tietää tuntemattomien ihmisten yksityiselämästä
On kyllä outoa. Eihän nuo asiat ole sellaisia mitä kuuluisi arvioida.
Kaupassa vasta omituinen oletkin, koska työ itsessään on sosiaalista. Mutta ei siellä kyllä kukaan mitään synttärikortteja ostele.