Sinkku,miten kestät ajatuksen ettet ole kenellekkään oikeasti tärkeä?

Kyllä minä koen oikeasti olevani monelle tärkeä, vaikka sinkku olenkin. En tiedä olenko kenellekään se tärkein, mutta ihan varmasti tärkeä.

Eipä ne taida olla monet parisuhteessa olevatkaan... Tärkeintä on olla itselleen se kaikkein tärkein.

Itse olen avioliitossa enkä näytä olevan kenellekään tärkeä.

Kiva kuulla:). Olen kai minäkin jollekkin tärkeä. Meni vaan hermot ja alkoi tosissaan ottaa päähän, kun sovin yhdestä kyläilystä ja se peruuntui. Juurikin syystä, etten sille tuli parempaa tekemistä.

Nuorempana asia oli aika vaike hyväksyä mutta näin vanhempana sen asian on vaan joutunut hyväksymään.

Itseltä kuollut myös vanhemmat ja isovanhemmat joten heitäkään ei ole tarvitsemassa.

Sisko on mutta ei hänkään tarvitse, esim. hänen häihinsä ei kutsua tullut.

Rakastan häntä syvästi mutta tosiaan minun meneminen tai tuleminen ei tässä maailmassa ole kiinnostanut ketään, miksi pitäisikään.

Hassu olo tulee joskus kun lukee näitä juttuja missä ihmiset kiusaa, pieksää, ja muutenkin käyttää hyväkseen toisiaan. Läheisiäänkin.

Elämä ei aina mene niin kuin toivoo tai haluaa. Siihen on tyydyttävä.

En halua olla kenellekään se tärkein mutta vanhemmilleni olen. Rakastan olla yksin.

En mitenkään. N30

Vierailija kirjoitti:

Kiva kuulla:). Olen kai minäkin jollekkin tärkeä. Meni vaan hermot ja alkoi tosissaan ottaa päähän, kun sovin yhdestä kyläilystä ja se peruuntui. Juurikin syystä, etten sille tuli parempaa tekemistä.

Tuo on kyllä ärsyttävää. Löytyisikö jostain kivempia ystäviä?

Olen minä vanhemmilleni ja lapsilleni. Mitä enemmän voisin tarvita?

Minäkin viihdyn yksin. Yritän nyt ajatella positiivisesti. Eipähän ole kenellekkään tilivelvollinen

-ap

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä koen oikeasti olevani monelle tärkeä, vaikka sinkku olenkin. En tiedä olenko kenellekään se tärkein, mutta ihan varmasti tärkeä.

Mistä niin päättelet?

Eiköhän löydy

Ei tuo tärkeänä olemisen tunne liity niinkään sinkkuuteen. Olin pitkään parisuhteessa, en ollut kenellekään tärkeä, en edes itselleni. Parisuhde nitisti minut täysin ja erotti läheisistäni. Nyt jo monta vuotta sinkkuna, eikä ole ollut kertaakaan oloa ettenkö olisi tärkeä muille ihmisille ja tälle yhteiskunnalle. Olen tärkeä monille ystävilleni joihin olen eron jälkeen saanut uuden yhteyden tai tutustunut ja ennen kaikkea olen todella tärkeä itselleni. Työelämässä olen tärkeä. Kontrolloivassa parisuhteessa elin vain sitä toista varten ja hänen ehdoillaan. Minulla tai millään minun asioilla ei ollut mitään merkitystä.

Äitini on lähesriippuvainen, koko ikänsä ollut tiiviissä parisuhteessa ja on perhettä. Silti hän jauhaa vuodesta toiseen ettei kukaan välitä eikä hän ole kenellekään tärkeä. Näin siksi ettei hän ole edes itselleen tärkeä, ei anna mitään arvoa itselleen. Ei auta vaikka huutaisi päin naamaa ”oot mun ainoa äiti, oot mulle tärkeä!!!” 😫

Miten se minuun vaikuttaa mitä joku toinen pitää tärkeänä? Sama kuin huolehtisin jonkun tuntemattoman yrittäjän bisneksestä.

Parisuhteessa oleva tietää olevansa toiselle se tärkein ja numero yksi, kunnes kumppani ihastuu johonkuhun toiseen. Yhtäkkiä oletkin kuvottava ex, jonka kanssa ei ole enää mitään yhteistä, paitsi ehkä yhteisten lasten vuoksi olet pakollinen paha.

Kyllä ystävät ja muu perhe ovat sitä todellista onnea.

Kyllä se ajatus usein tuntuu sietämättömän pahalta. Eilen esimerkiksi olin ulkona kävelemässä uskomattoman kauniissa syyssäässä ja sain napattua ainakin omasta mielestäni muutaman todella hienon kuvan. Kotiin päästyäni mietin hetken aikaa kenen kanssa voisin jakaa nämä uunituoreet mestariteokseni, mutta yhtään ketään ei tullut mieleeni. Pakko myöntää, että tämä latisti tuntemuksia aika pahasti ja teki kokemuksestani jollain tavoin vähemmän merkityksellisen.

Olen kaveripiirini ainoa sinkku ja vuosien varrella on vain jotenkin käynyt niin, että pariskunnat järjestävät tekemistä, illanviettoja ja matkustelua keskenään ja minä olen pikku hiljaa jäänyt kaiken ulkopuolelle. Juhlapyhät ovat ainakin itselleni tyypillisesti vuoden raskainta aikaa ja vähän kauhulla odotan jo tulevaa joulua ja vuodenvaihdetta, jolloin ihmiset taas kokoontuvat rakkaittensa ja läheistensä kanssa yhteen ja minä koitan parhaani mukaan kuvitella, että olisi ihan normaali arki jotta en tuntisi itseäni niin pohjattoman merkityksettömäksi..

Olen aina ajatellut, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja jaettu suru puolikas suru. Yksinolosta huolimatta olen parhaani mukaan koittanut saada elämääni sisältöä tekemällä minua kiinnostavia asioita. Olen matkustellut ympäri maailmaa, opetellut soittamaan uusia soittimia ja puhumaan uutta kieltä, lukenut satoja ja taas satoja kirjoja jne. Silti koen vahvasti, että olisin saanut kaikesta paljon enemmän irti jos olisin pystynyt jakamaan nämä asiat jonkun kanssa. Jonkun sellaisen kanssa joka olisi kiinnostunut katselemaan juuri niitä minun ottamia kuvia ja minä juuri hänen ottamiaan :)

Vapauttavaa, kun kukaan ei ole kyttäämässä ja vahtimassa!

En mieti tuollaisia muuten kuin sitä kuka katsoo perään kun olen jo vanha ja dementikko. Toisaalta olen nähnyt lukuisia perheellisiä vanhuksia jotka ovat dementoituneita ja sairaita ja jossain attendossa ja vuodeosastolla eikä siinä perhe voi olla 24/7 tukena. Eikä olekaan -lapset asuvat muualla ja puoliso kuollut. Loppujen lopuksi olemme kaikki yksin ja onnellisin on kun tulee itsensä kanssa toimeen ja on muutama hyvä ihmissuhde ja terveyttä.

Kesän helpostiki, en ees oo tehny asian eteen mitään vaan halunnu olla yksin. :)

mut sit muistan että joo, kyl elämänlaatu on parempaa sillon ku saa kehuja ja kannustusta koko ajan :D ehkä joku päivä sit :)

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se ajatus usein tuntuu sietämättömän pahalta. Eilen esimerkiksi olin ulkona kävelemässä uskomattoman kauniissa syyssäässä ja sain napattua ainakin omasta mielestäni muutaman todella hienon kuvan. Kotiin päästyäni mietin hetken aikaa kenen kanssa voisin jakaa nämä uunituoreet mestariteokseni, mutta yhtään ketään ei tullut mieleeni. Pakko myöntää, että tämä latisti tuntemuksia aika pahasti ja teki kokemuksestani jollain tavoin vähemmän merkityksellisen.

Olen kaveripiirini ainoa sinkku ja vuosien varrella on vain jotenkin käynyt niin, että pariskunnat järjestävät tekemistä, illanviettoja ja matkustelua keskenään ja minä olen pikku hiljaa jäänyt kaiken ulkopuolelle. Juhlapyhät ovat ainakin itselleni tyypillisesti vuoden raskainta aikaa ja vähän kauhulla odotan jo tulevaa joulua ja vuodenvaihdetta, jolloin ihmiset taas kokoontuvat rakkaittensa ja läheistensä kanssa yhteen ja minä koitan parhaani mukaan kuvitella, että olisi ihan normaali arki jotta en tuntisi itseäni niin pohjattoman merkityksettömäksi..

Olen aina ajatellut, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja jaettu suru puolikas suru. Yksinolosta huolimatta olen parhaani mukaan koittanut saada elämääni sisältöä tekemällä minua kiinnostavia asioita. Olen matkustellut ympäri maailmaa, opetellut soittamaan uusia soittimia ja puhumaan uutta kieltä, lukenut satoja ja taas satoja kirjoja jne. Silti koen vahvasti, että olisin saanut kaikesta paljon enemmän irti jos olisin pystynyt jakamaan nämä asiat jonkun kanssa. Jonkun sellaisen kanssa joka olisi kiinnostunut katselemaan juuri niitä minun ottamia kuvia ja minä juuri hänen ottamiaan :)

Ai kamalaa. Tässä huomaan miten erilaisia me ihmiset olemme. Me kaikki haluamme toisten ihmisten seuraa mutta se paljonko sitä tarvitsemme vaihtelee todella paljon. On mukava olla muutaman läheisten luona joulu, mutta olen viettänyt monta joulua yksin eikä se ole mitenkään hirveää ja olen kieltäytynyt myös sukujouluista. Ei tulisi mieleenikään mennä jonkun puolitutun luokse säälistä. Parisuhdekin olisi mukava mutta en halua jotakuta, se ei riitä.

Lohdutuksesesi voin kokemuksesta sanoa, että on tärkeämpää löytää ihmisiä jotka ovat toistensa kanssa siksi että pitävät toisistaan, eivät siksi että järjestetään pariskuntatapaamisia joissa ihmisiä yhdistää lähinnä se että tuo on Penan tyttöystävä. Arvaapa jäävätkö nuo suhteet elämään kun parisuhde loppuu? Osa toki ystävystyy, en sitä sano. 

Toivottavasti löydät ystäviä ja kumppanin:).