Et ole anoppisi mieleen - miten reagoit?

Anopin mielipide ei kiinnosta. Huomasin jo seurusteluaikana, etten ollut mieleinen miniäehdokas ja silloin se tuntui pahalta. Nykyään en käy anoppilassa kuin pari kertaa vuodessa, mies käy lasten kanssa. Ei onneksi asuta samalla pakkakunnalla.

Olen ratkaissut niin että mahdollisimman vähän tekemisissä. Käytännössä pakko kuitenkin vähintään kerran kuussa nähdä. Ikävä tilanne kun anoppia on pakko sietää elämässään eikä siitä edes makseta.

Jätän koko anopin huomiotta. Apen ja miehen teinisiskon kanssa tulen toimeen hyvin, joten kyläillessä juttelen heidän kanssaan. Anoppia tervehdin, mutta muuten en suostu keskustelemaan, koska se keskustelu menee aina siten, että lopputuloksena anoppi itkee, miten minä en ole tarpeeksi hyvä hänen pojalleen ja miten teen äitinäkin kaiken väärin. Ihan sama mikä on ollut aluksi aiheena, niin siihen se menee.

Ei ole haitannut - päinvastoin siitä on ollut etua: ei ole tarvinnut olla paljoa tekemisissä. Anoppi on työläistaustainen ja hirveän rahanahne + kokee että muiden kuuluu palvella häntä. Itse olen professorivanhempien lapsi ja kotini arvot olivat muut kuin rahan himoitseminen.

Olisin voinut joskus 13 vuotta sitten olla loukkaantunutkin hänen mielipiteistään, jos hänellä olisi ollut sama tai korkeampitasoinen koulutus kuin itselläni. Kun henkilö kuitenkin edustaa alempaa yhteiskuntaluokkaa, ei hänen mielipiteillään ole painoarvoa. Onneksi anopilla on rahaa, joten hän voi itse ostaa itselleen kaikki ne vanhuuden palvelut, mitkä haluaa ja tarvitsee. Kaikki hyvin siis.

Anoppi oli päättänyt inhota mua ENNEN EKAA TAPAAMISTA. Ei saisi olla miniällä aakateemista koulutusta, luulee jotain itsestään. Ei saisi olla päällikköhommissa, liian herraskainen. Snoppi ilmoitti pojalleen ennen ekaa tapaamiskertaa että ”tulen inhoamaan miniää”. Niin sitten onkin ollut.

Nähdään kerta kahteen vuoteen max. Mulla 2v lapsi (nuorempi) jota anoppi ei ikinä ole nähnyt. Ei pidä yhteyttä eikä välitä lapsiatsmme. On sanonut senkin suoraan että aikoo olla mummo vain tyttärensä lapsille, pojan lapset ei hänelle kuulu tippaakaan.

Vittumainen akka. Saa olla vanhana mun puolesta kusivaipoissa tai rakkaan tyttärensä hoivattavana. En pilaa elämääni tuollaisen kotkan takia.

Sitä on liikkeellä 😄 kaikkea ei voi saada niin se vaan on. Olen niiin kiitollinen etten hänen kanssaan ole naimisissa. Välttelen häntä viimeiseen asti ja niin tekee miehenikin👍

En ole anopin mieleen, eikä anoppi minun. Olemme todella erilaisia. Kyllä asia on vuosien varrella (15 vuotta yhdessä hänen poikansa kanssa) murehduttanut. Etenkin, kun aikoinaan tykkäsin kovasti ensimmäisen poikaystäväni vanhemmista. He olivat ne unelmieni anoppi ja appiukko, joita edelleen kaipaan.

Varmaan vetäytyisin suruissani sivuun ja kotona raivoaisin miehelleni, ellei saisi äitinsä päätä käännettyä (tai teatraalisesti hylkäisi moista pierua).

Vierailija kirjoitti:

Varmaan vetäytyisin suruissani sivuun ja kotona raivoaisin miehelleni, ellei saisi äitinsä päätä käännettyä (tai teatraalisesti hylkäisi moista pierua).

Eli kostaisin sen hänen pojalleen.

Ei siinä mitään ole tehtävissä. Mulla anoppi inhosi heti kättelyssä, tiuski ja oli tosi epäystävällinen.

Olin nuori ja yritin miellyttää, ostin lahjoja, neuloin neuleita, lähetin kortteja. Yhtään kiitosts ei tullut. Lapset kun syntyi niin ne ei kiinnostanut tipan vertaa. Anoppi ei jaksanut tulla ristiäisiinkään, törkeä eukko,

Vasta 12v ponnistelun jälkeen annoin periksi. Enää en yritä enkä yksipuolisesti pidä yhteyttä.

Anoppini suosii tytärtään ja tyttären perhettä. Olen ollut asiasta tyrmistynyt. Tämä palsta on itse asiassa auttanut minua ymmärtämään, että anoppini lailla toimivia ihmisiä on muitakin. Itse olen naiivisti kuvitellut, että vanhemmat aina kohtelevat kaikkia lapsiaan tasapuolisesti, kuten omat vanhempani ovatkin tehneet.

Vierailija kirjoitti:

Anoppini suosii tytärtään ja tyttären perhettä. Olen ollut asiasta tyrmistynyt. Tämä palsta on itse asiassa auttanut minua ymmärtämään, että anoppini lailla toimivia ihmisiä on muitakin. Itse olen naiivisti kuvitellut, että vanhemmat aina kohtelevat kaikkia lapsiaan tasapuolisesti, kuten omat vanhempani ovatkin tehneet.

Mullekin oli järkytys anopin epäreiluus. Anoppi ostaa tyttärelleen lahjoja ja osti auton (uuden). Anopin pojat ei saa ikinä mitään.

Tyttären lapset saa lahjoja paljon aina - poikien lapset ei ikinä, ei edes jouluna tai synttärinä. Musta tuo on aivan megatörkeää että näytetään alleviivaten että vain tyttären lapset on oikkeat ainoat lapsenlapset.

Tyttären lapsia hoidetaan 3-5 krt VIIKOSSA. Poikien lapsia ei ole hoidetti IKINÄ. Siis ei koskaan. Ei edes minuuttia.

Paras on kuitenkin se että kahden poikansa omia biologisia lapsia (pojat siis lastensa isiä) anoppi kutsuu nimellä MINIÄN lapset. Siis ne Riitan lapset, Ullan lapset. Ihankun ne olis äpäriä tyystin.

Anoppi on moukka, kouluttamaton wt, alinta luokkaa, tyhmä kuin saapas. Noissa piireissä tuo on ilmeisen normi toimintaa. Sivistys ja tavat puutuu kokonaan.

Ei anoppi musta tykkää, eikä hänkään mun ihan lempi-ihminen ole. Mut toimeen tullaan sen 2-3krt vuodessa kun nähdään.

En jaksa järjestää mitään isompaa draamaa, ei musta tarvi tykätä.

Anopin mielipiteet on ihan sama. Uskallan olla oma itseni ja jos se ei kelpaa niin se on hänen häpeänsä. En pidä yhteyttä, nähdään pari kertaa vuodessa lasten synttäreillä. Mies pitää yhtä vähän yhteyttä vanhempiinsa, ihan omasta tahdostaan.

Nyt on pakko kysyä: miten se tuli ilmi 28 vuoden jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Nyt on pakko kysyä: miten se tuli ilmi 28 vuoden jälkeen?

Joo samaa ihmettelen? Mun anopista kävi selväksi jo 28 sekunnin jälkeen että se on visuati päättänyt inhota mua.

Vierailija kirjoitti:

Nyt on pakko kysyä: miten se tuli ilmi 28 vuoden jälkeen?

En tiedä miten ap:llä tuli ilmi mutta minulla tuli ilmi 15 vuoden jälkeen sillä lailla että yritin saada meidän perhettä muuttamaan, mistä anoppi ei pitänyt ihan ymmärrettävistä syistä. Välimatka olisi pidennyt 10 km eli ei sinänsä kynnyskysymys, mutta asiassa oli muita harmittavia puolia anopin kannalta. Harva ihminen varmaankin pääsee näkemään miten naamio putoaa kasvoilta mutta minä pääsin. Jatkossa anoppi rupesi tekemään tahallista kiusaa mistä ymmärsin ettei ollut ikinä oikeasti pitänyt minusta tai arvostanut niin kuin naivina luulin.

Nykyään nähdään enää pari kertaa vuoteen ja en ikinä aloita keskustelua ja vastailla yritän lyhyesti.

Apen kanssa juttelen ja tullaankin hyvin toimeen.

Miehen sisaruksia yht 4 joista yksi veljes ollut pienestä asti anopin ainoa silmänterä.

Tämä sisarus on myös ainoa joka pilannut elämänsä päihteitä käyttäen ja nyhtänyt kaikki anopin rahat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt on pakko kysyä: miten se tuli ilmi 28 vuoden jälkeen?

En tiedä miten ap:llä tuli ilmi mutta minulla tuli ilmi 15 vuoden jälkeen sillä lailla että yritin saada meidän perhettä muuttamaan, mistä anoppi ei pitänyt ihan ymmärrettävistä syistä. Välimatka olisi pidennyt 10 km eli ei sinänsä kynnyskysymys, mutta asiassa oli muita harmittavia puolia anopin kannalta. Harva ihminen varmaankin pääsee näkemään miten naamio putoaa kasvoilta mutta minä pääsin. Jatkossa anoppi rupesi tekemään tahallista kiusaa mistä ymmärsin ettei ollut ikinä oikeasti pitänyt minusta tai arvostanut niin kuin naivina luulin.

Lisäänpä vielä että tämä oli minulle oikeasti traumaattinen kokemus. Pidin anopista ja arvostin hänen käytännöllisyyttään ja luulin että sympatia on molemminpuolista. Juttelimme usein pitkiä aikoja ja avauduin hänelle aivan liian henkilökohtaisista asioista. En ole tuon kokemuksen jälkeen pystynyt luottamaan oikein keneenkään muuhun paitsi vanhoihin ystäviini ja heihinkin vähemmän kuin ennen.

Hah, typerä koppava kotka! Ei kiinnosta sen haukkumiset ja arvostelut, vittuilu ja ilkeä nauru. Siinä kaikki mitä se osaa. Anoppi EI osaa olla kohtelias, ystävällinen tai sosiaalisesti kelpoinen.

Tyhmän idiootin mielipiteet eivät juurikaan enää kiinnosta.