Uskosta kertominen lapselle

Kannatan lyhyen iltarukouksen opettamista lapsille sellaisilla saatesanoilla, voi rukoilla jos haluaa, muttei ole pakko. Omat vanhempani tekivät näin, ja se oli minusta hyvä valinta: en ole koskaan kokenut uskonasioita painostaviksi ja väärällä tavalla rajoittaviksi.

Ei lähdetä sekoittamaan lasten päitä satukertomuksilla, kiitos.

Saa niitä satuja toki kertoa, mutta pitää muistaa mainita, ettei niitä ole oikeasti tapahtunut.

Teot, sanat ja sopivasti suvaitsevaisuutta ratkaisevat enemmän, kuin suorat raamatun lainaukset. Ansaitkaa vanhemmat lastenne kunnioitus, ennen kuin kerrotte esim. Kymmenestä käskystä!

Itse en ole uskovainen, mutta mielestäni vanhempien kuuluu jakaa omaa uskoaan lapsille. Ei kuitenkaan siinä mielessä, että "tämä on yksi ja ainoa totuus", vaan että "me uskotaan näin, ja naapurit noin ja jotkut ei ollenkaan".

Uskotko Thoriin tai Zeukseen itse? Mitäpä jos vanhempasi olisivat lukeneet näistä jumalista kertovia tarinoita sinulle lapsena ja sanoneet niiden olevan faktaa eivätkä suinkaan fiktiota, kuten vaikka Liisa Ihmemaassa?

EN TIEDÄ, KUN ei omia lapsia, joten mulla ei varmaan oikeutta sanoa yhtään mitään, mutta jos olisi, niin juttu olis lapsikohtainen. Mä kasvoin miksi sitä nyt sanottaisiin rikkinäisessä perheessä, eli olen avioerolapsi, olin 8 kun jouduttiin muuttamaan Helsinkiin.  Kotona ei uskon asioista liiemmin puhuttu rinnakkaisluokalla oli 2 uskovaista tyttöä, jotka pyysivät mut Saalemin tyttöpartioon ja pääsin mukaan ja seuraavana kesänä pääsin saalemin varkkarileirille sääksjärvelle - olis muuten kiva tietää, ketä kaikkia leirillä oli mukana kavereitteni lisäksi. Oli viimeisimpiä iltoja, kun tein ns. uskonratkaisun. Usko on niin henkilökohtainen asia.