Oletko koskaan hankkiutunut eroon "liian hiljaisesta" ystävästä?

Miksi et itse ota yhteyttä? Jospa kaveri ajattele sinusta samalla tavalla ja ihmettelee, miksi et enää pidä yhteyttä. 

Ei "liian hiljaisista", mutta jos minkäänlaista vastavuoroisuutta ei ole, niin silloin ehkä se tapahtuu luonnostaan. Jos toinen ei ikinä ota oma-aloitteisesti yhteyttä, niin kai siihen kyllästyy. Tuollainen "en uskalla ottaa yhteyttä" ei käy selitykseksi kovin pitkään. Jos uskalluksen puute riippuu mt-ongelmista, niin kerro siitä ystävällesi suoraan. Se lisää ymmärrystä. Mutta jos et vain halua olla se, joka ehdottaa tapaamista ja haluat jättää kaveruuden ylläpidon toisen vastuulle, niin nyt on asennemuutoksen aika. 

En ymmärrä miten "liian hiljainen" ensinnäkään pystyisi edes ystävystymään kenenkään kanssa.

Olen. En saanut hänestä mitään. Tuli semmoinen olo, että hän "urkkii" elämääni antamatta yhtään mitään takaisin. Tämä toimi varhaislapsuudessa, mutta ei sitten enään aikuisena.

On monikin hankkiutunut musta eroon :-D kun oon hiljainen.

Tavallaan olen. Pidän tästä henkilöstä edelleen ja jos hän ottaisi yhteyttä, niin voisin hyvin tavata ja tai vaihtaa kuulumisia. Mutta väsyin siihen, ettei hän koskaan kertonut mitään itsestään. Whats upeissa (kaveriryhmä) hän taustalla, näki mut ei koskaan kommentoinut tai vastannut mitään. Tai joku yhden sanan vastaus kerran vuodessa. Tavatessa kuunteli muiden juttuja, mutta ei oikeastaan keskustellut. Yleisiinjuttuihin saattoi sanoa jotain tyyliin päivän politiikkaa. Mutta henkilökohtaisesta elämästään ei mitään. Kolme vuotta jaksoin tätä, lähinnä porukan vuoksi. Sitten vaan lopetin yrittämisen. Kävi niin, että myös muut luovuttivat ja nyt pidämme muiden kanssa keskenämme yhteyttä. Kenelläkään ei ole mitään tätä yhtä ihmistä vastaan, mutta tuntuuhan se hullulta että ihminen on kuin seinä. Täysin mykkä. Ei minkäänlaista vastavuoroisuutta. Oletamme ettei häntä enää kiinnostanut seuramme, vaikka harvakseltaan nähtiinkin.

Aiemmin hän oli paljonkin kanssamme ja jutteli normaalisti jne. Mut se loppui sitten vaan yhtäkkiä, kun yksi porukastamme sai lapsen. En tiedä johtuiko vetäytyminen lapsesta vai sattuiko samaan aikaan jotain muuta. Tarina ei kerro.

No jos ei koskaan ole mitään puhuttavaa, vain vaivaantunutta hiljaisuutta, niin mitä järkeä on pitää enää yhteyttä.

Minullakin samansuuntaista kokemusta. Eli se hiljaisuus ei itsessään ole ongelma. Mutta sen kylkiäisenä ihmissuhde ei ole vastavuoroinen eikä tasapainoinen. Toiselle antaa ja antaa, mutta mitään ei saa takaisin. Vetäköön itse omaa kivirekeään.

Eikä yllätä, että tämä hiljainen sitten ihmettelee mihin ystävyys kaatui.

Kyllä, vaikka kuinka monesta