Onko paljon mitään p..skempaa kuin pitkäaikainen sairaus?

Sama, ei tässä ole mitään mieltä enää kitua vuodesta toiseen. Ei mitään elämän halua enää 😔

Vierailija kirjoitti:

Sama, ei tässä ole mitään mieltä enää kitua vuodesta toiseen. Ei mitään elämän halua enää 😔

Harmittaa, että ympäristö odottaa jotenkin elämänlangan löytyvän ja siten kuilu itsen ja toisten välillä kasvaa. Tietenkään kukaan ei halua olla ihmisen kanssa, jolla jatkuvasti menee huonosti - mutta en mä itse tätä ole valinnut. Olen tehnyt voitavani, että parantuisin edes lähelle normaalia, mutta ei ole auttanut. Heti silloin kun sairastuin niin sanoin, että en halua elää tällä tavalla ja valitettavasti se fiilis ei ole muuttunut. Ajattelin itsekin, että ehkä jossain vaiheessa muutun ihmiseksi, jollaisia näkee dokumenteissa ja lehtijutuissa, kaikesta huolimatta -onnelliseksi. Sitä ei ole tapahtunut. Tajusin jossain vaiheessa, että meistä muista ei vaan haluta tehdä dokumentteja, menisi jo inhorealistiseksi ja pilaisi toisten päivän. Ap

Pitkäaikainen tappava sairaus?

Tuskin on. Se tosiaan syrjäyttää, masentaa, vtuttaa…

Voimia päiviisi.

Vierailija kirjoitti:

Pitkäaikainen tappava sairaus?

Häh? Pitkäaikainen parantumaton sairaus. Eli tähän ei kuole, mutta ei sen kanssa elääkään voi. Ap

Pienet tissit, ruma naama JA pitkäaikaissairaus.

Riippuu niin paljon sairaudesta.

Minulla on esimerkiksi astma ja se on ihan ok, kun vertaa vaikka ystäväni selkärankareumaan. Mutta eipä ystävänikään koskaan valita.

En keksi paskempaa kohtaloa. Ei sais katkeroitua eikä masentua. Mutta kun et pääse mihinkään asunnosta, sängyssä kaiket päivät kuukaudesta, vuodesta toiseen makaat niin ottaahan se koville. Perhe, ystävät pitävät minut vielä täällä, ilman heitä en kestäisi enää päivääkään.

Vierailija kirjoitti:

Pitkäaikainen tappava sairaus?

Sehän siinä onkin ironista, että lyhytaikaisempi, tappava sairaus voisi olla jopa parempi. Sellaiseen sairastunut saa myös paljon sympatiaa ja tukea, koska ei aio olla toisten vaivoina pitkään. Ap

Vierailija kirjoitti:

Riippuu niin paljon sairaudesta.

Minulla on esimerkiksi astma ja se on ihan ok, kun vertaa vaikka ystäväni selkärankareumaan. Mutta eipä ystävänikään koskaan valita.

Riippuu kyllä. Ehkäpä ystäväsi pärjää hyvin sairauden kanssa, tai sitten valittaa jollekin muulle.

Milloin olet saanut diagnoosin ja oletko koskaan saanut mitään henkistä apua? Sairastuminen on kriisi, mutta harvoin diagnoosin yhteydessä puhutaan psyykkisestä puolesta.

Itsekin sain tänä kesänä tiedon etenevästä sairaudesta, vaikka ei tämä henkeäni uhkaa. Tämä henkinen puoli on ollut kaikista pahinta kestää. Välillä unohdan koko sairauden, mutta välillä iskee niin paha ahdistus ja kuolemanpelko, etten kestä.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu niin paljon sairaudesta.

Minulla on esimerkiksi astma ja se on ihan ok, kun vertaa vaikka ystäväni selkärankareumaan. Mutta eipä ystävänikään koskaan valita.

Itselläni on nivelreuma, mutta tämä on täysin ok, enkä edes koe olevani pitkäaikaissairas. Lääkkeitä kun vetää ja välttää tiettyjä ruoka-aineita, niin saa lähes täysin kivuttomana elellä. Tauti on enimmäkseen remissiossa eikä tämä edes lyhennä elinikääni.

Yksi yllättäen sairastunut kirjoitti:

En keksi paskempaa kohtaloa. Ei sais katkeroitua eikä masentua. Mutta kun et pääse mihinkään asunnosta, sängyssä kaiket päivät kuukaudesta, vuodesta toiseen makaat niin ottaahan se koville. Perhe, ystävät pitävät minut vielä täällä, ilman heitä en kestäisi enää päivääkään.

Kyllä sä kestäisit.

Hidas kuolema?

Vierailija kirjoitti:

Milloin olet saanut diagnoosin ja oletko koskaan saanut mitään henkistä apua? Sairastuminen on kriisi, mutta harvoin diagnoosin yhteydessä puhutaan psyykkisestä puolesta.

Itsekin sain tänä kesänä tiedon etenevästä sairaudesta, vaikka ei tämä henkeäni uhkaa. Tämä henkinen puoli on ollut kaikista pahinta kestää. Välillä unohdan koko sairauden, mutta välillä iskee niin paha ahdistus ja kuolemanpelko, etten kestä.

Olen käynyt yhdellä terapeutilla, mutta hänen kanssaan ei sujunut oikein hyvin henkilökemioiden kannalta. Sitten minulla oli myös tukihenkilö, mutta en kokenut kauheasti hyötyä siitäkään, koska hänen sairaus oli lievempi ja pärjäsi hyvin, lisäksi hänen maailmankuvansa oli "kaikki on tarkoitettu" -tyylinen, mikä on aika erilainen mun kanssani ja tunsin, että hän ahdistui mun kanssa puhumisesta niin, että itsellekin tuli lopulta paha mieli. Tuntuu, että mua on niin vaikea auttaa, ja että mikään ei kelpaa niin toiset hermostuu kanssani. Ei siitä avusta vaan oikeasti ollut apua.

Olen pahoillani diagnoosistasi, uutiseen tottuminen ei varmasti ole nopeaa. Ap

Minulla on reuma ja olen joutunut luopumaan monista asioista joita ennen rakastin. Eniten vituttaa muiden ihmisten kommentit tyyliin ”no siihen nyt pitää sopeutua.” Jos sanon että vituttaa tai olen ärsyyntynyt jos en voi tehdä jotain. Ihan kuin minulla ei olisi oikeutta olla surullinen koska ”sinun pitää vaan hyväksyä se.” Todella raivostuttavaa.

up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu niin paljon sairaudesta.

Minulla on esimerkiksi astma ja se on ihan ok, kun vertaa vaikka ystäväni selkärankareumaan. Mutta eipä ystävänikään koskaan valita.

Riippuu kyllä. Ehkäpä ystäväsi pärjää hyvin sairauden kanssa, tai sitten valittaa jollekin muulle.

Itseasiassa tiedän ystäväni aviomieheltä, ettei aina ole todellakaan helppoa, mutta toiset vaan on sellaisia etteivät valita, kun ei se sitä sairautta muuta kuitenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin olet saanut diagnoosin ja oletko koskaan saanut mitään henkistä apua? Sairastuminen on kriisi, mutta harvoin diagnoosin yhteydessä puhutaan psyykkisestä puolesta.

Itsekin sain tänä kesänä tiedon etenevästä sairaudesta, vaikka ei tämä henkeäni uhkaa. Tämä henkinen puoli on ollut kaikista pahinta kestää. Välillä unohdan koko sairauden, mutta välillä iskee niin paha ahdistus ja kuolemanpelko, etten kestä.

Olen käynyt yhdellä terapeutilla, mutta hänen kanssaan ei sujunut oikein hyvin henkilökemioiden kannalta. Sitten minulla oli myös tukihenkilö, mutta en kokenut kauheasti hyötyä siitäkään, koska hänen sairaus oli lievempi ja pärjäsi hyvin, lisäksi hänen maailmankuvansa oli "kaikki on tarkoitettu" -tyylinen, mikä on aika erilainen mun kanssani ja tunsin, että hän ahdistui mun kanssa puhumisesta niin, että itsellekin tuli lopulta paha mieli. Tuntuu, että mua on niin vaikea auttaa, ja että mikään ei kelpaa niin toiset hermostuu kanssani. Ei siitä avusta vaan oikeasti ollut apua.

Olen pahoillani diagnoosistasi, uutiseen tottuminen ei varmasti ole nopeaa. Ap

Ehkä kannattaa kokeilla toista terapeuttia. Jonkun toisen kanssa voi sujua paremmin. Et varmasti ole vaikeasti autettava, vaikka siltä tuntuisi. Ammattilaisten työtä on auttaa. Ehkä elät vielä jonkunlaista kriisiä sairastumisen takia. En kyllä ole itse mikään paras puhuja, koska itsekään en vaan saa haetuksi apua. Olen yrittänyt lääkärissä vihjailla jotain ahdistuksen suuntaan, mutta kukaan ei ole vielä lukenut ajatuksiani. 

Aika yksin sitä lopulta on sairautensa kanssa. Minusta tuntuu aika vaikealta puhua tästä kenellekään. Kerroin diagnoosista ja sen jälkeen kukaan ei ole kysynyt siitä mitään. Itse ajattelen, etten kehtaa puhua, ja muut varmaan luulevat, että en halua puhua. 

Voisi olla hyvä löytää vertaistukea. Ei välttämättä mitään tukihenkilöä vaan tasavertaisen ystävän/vertaistukea, joiden kanssa voi puhua kaikesta sairauteen liittyvästä. Monilla sairauksilla on nettifoorumi tai ryhmä Facebookissa. Oletko ajatellut sellaisia? 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on reuma ja olen joutunut luopumaan monista asioista joita ennen rakastin. Eniten vituttaa muiden ihmisten kommentit tyyliin ”no siihen nyt pitää sopeutua.” Jos sanon että vituttaa tai olen ärsyyntynyt jos en voi tehdä jotain. Ihan kuin minulla ei olisi oikeutta olla surullinen koska ”sinun pitää vaan hyväksyä se.” Todella raivostuttavaa.

Mistä olet jotunut luopumaan ja miksi? Mullakin on reuma, mutta en ole joutunut luopumaan mistään asiasta.