Lue keskustelun säännöt.
Olisiko vanhemmilleen helpompi antaa anteeksi, jos...
09.09.2018 |
Olen lähempänä viittäkymppiä käyvä nainen ja kaiken psykologian mukaan mun olisi pitänyt pystyä antaa vanhemmilleen anteeksi. Mun lapsuus oli omanlainen. Vanhempani eivät olleet kouluttautuneet ja he saivat minut nuorena. Varsinkin äitini lapsuus oli melko traumaattinen eikä hänellä ole koskaan kehittynyt tervettä itsetuntoa. Koko lapsuuden perheemme on kärsinyt siitä. Hän on ollut kateellinen kaikille, myös omille lapsilleen. Toisaalta hän on myös hävennyt lapsiaan. Varsin monimutkaista. Varhaislapsuudessani meillä käytettiin fyysistä väkivaltaa, isompana kuukausien mykkäkouluja. En olisi saanut opiskella, pyrkiä elämässä eteenpäin. Nykyään loukkaa äärimmäisesti, että äitini jännittää minua eikä pysty olemaan luonnollisesti seurassani.
Mietin, olisiko vanhemmilleen helpompi antaa anteeksi, jos heillä olisi diagnisoitu sairaus? Että he eivät voineet itselleen mitään? Nyt minusta tuntuu, että he eivät halunneet yrittää ja sitä on vaikea ymmärtää. Itse olen pyrkinyt tekemään kaikkeni, että tämä ketju ei enää jatkuisi omille lapsilleni. Miksi he eivät?
Kommentit (41)
Koen, että itseni kanssa olisi helpompi olla, jos pystyisin antamaan anteeksi. Mietin vaikka Laila Kinnusen tytärtä Milanaa, joka laulaa: "Olen antanut anteeksi entisen aikoja sitten." Hänelläkin varmasti todella rankka tausta, varmasti rankempi kuin minulla. Olis hienoa, jos pystyisi. /ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tarvitse antaa vanhemmilleen anteeksi, jos tuntuu pahalta. Mennyttä voi yrittää ymmärtää, vaikkei sitä täysin kykenisivät hyväksymään. Ei kaikkea voi eikä tarvitse hyväksyä.
https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/pitaako-vanhemmilleen-a…
"Katkeruus sallittu
Anteeksi antaminen on kaikille osapuolille usein se toivotuin ratkaisu. Parhaassa tapauksessa kissa uskalletaan nostaa pöydälle ja kipeät kokemukset käydään läpi yhdessä vanhempien kanssa. Tilit saadaan selviksi, jos vanhempi pyytää vilpittömästi anteeksi ja ottaa tekemisistään täyden vastuun.
– Vanhempien tekemät virheet eivät välttämättä ole lopullisen paha asia. Mutta se, että niitä vähätellään tai ne kielletään kokonaan, vetää sieluun syvän naarmun, Järvinen toteaa.
Joskus anteeksianto ei onnistu. Järvisen mukaan se ei ole aina tarpeen, eikä välttämättä edes viisasta.
– Kun lapsi antaa vanhemmilleen anteeksi – ilman että nämä edes tajuavat tai myöntävät loukanneensa – hän vahvistaa yhteisöllisen kulttuurin hierarkiaa, jonka mukaan vanhempi on aina oikeassa. Anteeksi antamista voi pitää jopa moraalittomana. Vanhempi saa ikään kuin luvan jatkaa tuhoisaa käyttäytymistään.
Kaikkia suhteita ei voi korjata. Joistakin ihmisistä on Järvisen mukaan paras pysyä loitolla, vaikka nämä sitten olisivat omia vanhempia. Jopa katkeruus on joskus sallittua.
– Ihminen, joka tunnistaa ja tunnustaa kielteiset tunteensa, on ympäristölleen vähemmän vaarallinen kuin sellainen, joka kieltää niiden olemassaolon. Katkeruudesta kysyttäessä kerron siirtäneeni vastuun niille, joille se kuuluu, eli vanhemmilleni. Minun vastuullani on kohdella kunnioittavasti omaa jälkikasvuani ja muita ihmisiä."
Hyväksyminen ja anteeksianto on minusta eri asia. Voin antaa anteeksi, vaikka en tapahtumia hyväksykkään.
Mielenkiintoinen tuo Annan artikkeli. En pysty äitini kanssa keskustelemaan, koska hän ei kykene ottamaan vastaan. Eikä minulla ole voimia lähteä yrittämään ja kestämään hänen reaktioitaan. Toisaalta tosi surullista, että tämä menee näin, mutta ehkä mun ja vanhempieni suhdetta ei nyt vain voi auttaa. /ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
https://www.baana.fi/irti-vanhempien-vallasta/
"Jos Katriina Järvinen saisi valita, neljäs käsky kuuluisikin: Kunnioita lastasi, hänen erillisyyttään ja ainutlaatuisuuttaan, niin voit parhaassa tapauksessa iloita yhteydestä häneen koko loppuelämäsi ajan.
Mikä ratkaisuksi?
Jos lapsuuden kodin ilmapiiri on ollut ahdistava, aikuistuminen tuo tilanteeseen hetkellisen helpotuksen.
– 20–40-vuotiaana ihminen saattaa yrittää vielä muuttaa itseään vanhempien toivomalla tavalla, mutta hänellä on myös mahdollisuus ottaa etäisyyttä. Nelikymppisenä sitten tajuaa, miten on pyrkinyt vanhempiaan miellyttämään ja että ei ole tullut silti hyväksytyksi.
Silloin joutuu miettimään, kuinka ratkaista tilanne; jäädäkö katkeraksi tai marttyyriksi vai ottaako elämä omiin käsiinsä. Yksi vaihtoehto on pakottaa vanhemmat kohtaamaan asia.
– Osa vanhemmista tajuaa asian vakavuuden ja sen, että voi menettää aikuisen lapsensa kokonaan. Voi riittää, jos vanhempi sanoo, että ’tuossa olen toiminut väärin enkä ole ymmärtänyt kuinka olen sinua loukannut’.
Voi myös käydä niin, että välit katkeavat kokonaan ja vanhemmat loukkaantuvat verisesti moisista syytöksistä.
– Aikuisen lapsen on tehtävä shakkipelilaskutoimitus ja mietittävä, mitä todennäköisesti tapahtuu, jos sanoin näin tai noin. On pohdittava, olenko valmis kaikkiin vaihtoehtoihin.
Yhtä oikeaa toimintamallia ei ole, mutta voidaan pohtia, olisiko ihmisen hyvä kuulla lähimmäisen totuus edes kerran elämänsä aikana.
– Ihmeitäkin tapahtuu. Vanhuuden avuttomuus saa vanhemmat joskus avautumaan ja vaikeistakin asioista halutaan puhua. Se ei vie vanhemman arvoa, vaan päinvastoin.
Vanhempien kanssa voi myös yrittää tehdä konkreettisia sopimuksia kuten ”soitan sinulle kerran viikossa, en joka päivä” tai ”kun tavataan, ei puhuta asioista, joista olemme täysin eri mieltä”.
Jos vanhempi kykenee käymään keskustelua rajoista, hän todennäköisesti kykenee myös niiden noudattamiseen."
Mun vanhemmat eivät juurikaan halua olla tekemisissä. Tai haluavat olla täysin omilla ehdoillaan. Soitellaan ehkä kerran kuukaudessa ja jutellaan säästä. Eivät kerro omista asioistaan ennenkuin asiat ovat jo tapahtuneet (esim. terveyteen liittyvät toimenpiteet). Eivät halua kuulla lasteni kuulumisista. Emme ole tervetulleita kyläilemään, kuin joinakin harvoina päivinä parin tunnin kahvitteluille. Välimatkaa on reilut parisataa km enkä ole halunnut ajaa autossa lasten kanssa edestakaisin, kun yöksi emme ole saaneet jäädä. jne.jne. Meillä he eivät käy. Isä on käynyt viimeksi 5 vuotta sitten poikani synttäreillä, äitini vierailua en muista. Eivät tulleet tyttärieni rippijuhliin, vaikka tottakai kutsuttiin. /ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmillasi, varsinkin äidilläsi, on ollut heikot eväät perhettä perustettaessa. Äidin huono itsetunto on näkynyt huonommuuden tunteena. Omille lapsilleen ollut kateellinen, koska ovat ilmeisesti pärjänneet paremmin kuin itse, vaikka normaalisti äidit ovat ylpeitä pärjäävistä lapsistaan. Äitisi on ehkä saanut kuulla negatiivista puhetta tultuaan nuorena ja kouluja käymättömänä äidiksi. Myös tuo jännittäminen seurassasi aikuiseksi tultuasi kuvaa vain heikkoa itsetuntoa. Käyttäydytkö tietoisesti tai tiedostamatta äitisi seurassa etäisesti?
Olisi hyvä ainakin ymmärtää miksi äitisi on käyttäytynyt kuin on käyttäytynyt. Ja oletkin sitä jo miettinyt. Ajat olivat toiset lapsuudessasi ja elämä rankempaa. Jos voit, niin olisi hyvä, jos voisit äitisi kanssa puhua lapsuudestasi hyvässä hengessä ja syyllistämättä. Ymmärryksen lisääntyessä ehkä lopulta antaa anteeksikin.
Puhu äitisi kanssa kerran suoraan, kuten Järvinen suosittelee: "Yhtä oikeaa toimintamallia ei ole, mutta voidaan pohtia, olisiko ihmisen hyvä kuulla lähimmäisen totuus edes kerran elämänsä aikana." Silloin tiedät suunnan, voitteko rakentaa äiti-tytär suhdetta uudelleen vai jätätkö asian taaksesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tietyllä tavalla ymmärrän, että äitini oma menneisyys on ollut rankka ja hänen vaikeutensa johtuvat siitä. Mutta mitä en ymmärrä on se, että hän ei ole halunnut lapsilleen parempaa. Tätä en vain käsitä. Itse olen kouluttautunut vähän pidemmälle (kuin hän tai kuin suvussa on ollut tapana) ja mua hän jännittää. Siskoni on taas kouluttamattomana täsmälleen samassa työssä kuin äitini on työnsä tehnyt ja siskoani äiti häpeää. Että teet niin tai näin.
Muutamia yrityksiä asioiden puhumiseen on ollut. Mun roolini lapsuudessa on ollut viihdyttäjä. Tarkkailin ilmapiiriä jatkuvasti. Olen yrittänyt pitää äidin hyvällä tuulella ja samaan huomaan taantuvani hänen kanssaan edelleen. Pitäisi pystyä irrottautumaan tuosta. Mut jos otan vaikeita asioita puheeksi "hajoaa äidin pää" (suora lainaus). Pitäisi jaksaa ottaa hänen reaktionsa vastaan enkä usko, että jaksan. /ap
Vierailija kirjoitti:
Tietyllä tavalla ymmärrän, että äitini oma menneisyys on ollut rankka ja hänen vaikeutensa johtuvat siitä. Mutta mitä en ymmärrä on se, että hän ei ole halunnut lapsilleen parempaa. Tätä en vain käsitä. Itse olen kouluttautunut vähän pidemmälle (kuin hän tai kuin suvussa on ollut tapana) ja mua hän jännittää. Siskoni on taas kouluttamattomana täsmälleen samassa työssä kuin äitini on työnsä tehnyt ja siskoani äiti häpeää. Että teet niin tai näin.
Muutamia yrityksiä asioiden puhumiseen on ollut. Mun roolini lapsuudessa on ollut viihdyttäjä. Tarkkailin ilmapiiriä jatkuvasti. Olen yrittänyt pitää äidin hyvällä tuulella ja samaan huomaan taantuvani hänen kanssaan edelleen. Pitäisi pystyä irrottautumaan tuosta. Mut jos otan vaikeita asioita puheeksi "hajoaa äidin pää" (suora lainaus). Pitäisi jaksaa ottaa hänen reaktionsa vastaan enkä usko, että jaksan. /ap
Ei hänen päänsä "hajoa". Hän käyttää lausetta torjumiskeinona ja on todennut sen uppoavan sinuun. Ja tilanne jatkuu, koska annat sen jatkua. Oletko puhunut tilanteesta siskosi kanssa? Hän lienee samassa veneessä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietyllä tavalla ymmärrän, että äitini oma menneisyys on ollut rankka ja hänen vaikeutensa johtuvat siitä. Mutta mitä en ymmärrä on se, että hän ei ole halunnut lapsilleen parempaa. Tätä en vain käsitä. Itse olen kouluttautunut vähän pidemmälle (kuin hän tai kuin suvussa on ollut tapana) ja mua hän jännittää. Siskoni on taas kouluttamattomana täsmälleen samassa työssä kuin äitini on työnsä tehnyt ja siskoani äiti häpeää. Että teet niin tai näin.
Muutamia yrityksiä asioiden puhumiseen on ollut. Mun roolini lapsuudessa on ollut viihdyttäjä. Tarkkailin ilmapiiriä jatkuvasti. Olen yrittänyt pitää äidin hyvällä tuulella ja samaan huomaan taantuvani hänen kanssaan edelleen. Pitäisi pystyä irrottautumaan tuosta. Mut jos otan vaikeita asioita puheeksi "hajoaa äidin pää" (suora lainaus). Pitäisi jaksaa ottaa hänen reaktionsa vastaan enkä usko, että jaksan. /ap
Ei hänen päänsä "hajoa". Hän käyttää lausetta torjumiskeinona ja on todennut sen uppoavan sinuun. Ja tilanne jatkuu, koska annat sen jatkua. Oletko puhunut tilanteesta siskosi kanssa? Hän lienee samassa veneessä?
Ei tuossa ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin ottaa etäisyyttä. Ei ihmistä voi pakottaa dialogiin.
Vierailija kirjoitti:
Olen lähempänä viittäkymppiä käyvä nainen ja kaiken psykologian mukaan mun olisi pitänyt pystyä antaa vanhemmilleen anteeksi. Mun lapsuus oli omanlainen. Vanhempani eivät olleet kouluttautuneet ja he saivat minut nuorena. Varsinkin äitini lapsuus oli melko traumaattinen eikä hänellä ole koskaan kehittynyt tervettä itsetuntoa. Koko lapsuuden perheemme on kärsinyt siitä. Hän on ollut kateellinen kaikille, myös omille lapsilleen. Toisaalta hän on myös hävennyt lapsiaan. Varsin monimutkaista. Varhaislapsuudessani meillä käytettiin fyysistä väkivaltaa, isompana kuukausien mykkäkouluja. En olisi saanut opiskella, pyrkiä elämässä eteenpäin. Nykyään loukkaa äärimmäisesti, että äitini jännittää minua eikä pysty olemaan luonnollisesti seurassani.
Mietin, olisiko vanhemmilleen helpompi antaa anteeksi, jos heillä olisi diagnisoitu sairaus? Että he eivät voineet itselleen mitään? Nyt minusta tuntuu, että he eivät halunneet yrittää ja sitä on vaikea ymmärtää. Itse olen pyrkinyt tekemään kaikkeni, että tämä ketju ei enää jatkuisi omille lapsilleni. Miksi he eivät?
Todennäköisesti äitisi saisi jonkin psykiatrisen diagnoosin, jos hoidon piiriin ajautuisi. Mutta miten tieto siitä vaikuttaisi sinuun? Ihminen on aina enemmän kuin pelkkä sairautensa. Aina pystyy tekemään jonkin verran valintoja elämässään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai äitihullu taas vauhdissa? Ota lääkkeet ja päiväunille, voit sitten paremmin.
Jospa tuossa iässä osaisi jo elää ihan omaa elämää, eikä miettiä kaikkea vanhempien tai lapsuuden kautta.
Veikkaan että nämä pohdinnat on alkaneet terapiassa? Miettisin, että onko terapiasta silloin apua, vai haittaa.
Vierailija kirjoitti:
Jospa tuossa iässä osaisi jo elää ihan omaa elämää, eikä miettiä kaikkea vanhempien tai lapsuuden kautta.
Veikkaan että nämä pohdinnat on alkaneet terapiassa? Miettisin, että onko terapiasta silloin apua, vai haittaa.
Jos ihminen terapiassa löytää vuosikymmeniä kestäneelle pahalle olleen selityksen, niin terapia ei todellakaan silloin ole se, joka aiheuttaa tälle ihmiselle haittaa, vaan ne aiemmat vaikeat kokemukset. Terapiaan ei yleensä päädytä ihan pikkusyistä, vaan silloin kaikenlaista elämää haittaavaa psyykkistä oireilua on yleensä paljon.
Siskoni kanssa olen paljonkin jutellut ja ollaan todellakin samassa veneessä. Helpotus onkin, että äiti kohtelee meitä samoin. Varmasti olis vielä raskaampaa, jos äiti olis ollut olemassa häntä varten. Lähes yhtä vähän näkevät, vaikka asuvat samalla paikkakunnalla.
Olen miettinyt, et ehkä äiti saisi diagnoosin, jos hakeutuisi hoitoon. Luulen, että se helpottaisi minua, vaikka nytkin näen kyllä hänen elämänsä hankaluudet. Ja varmasti mun elämä on ollut parempaa kuin hänellä ja varmasti olen saanut jotain hyvääkin, koska pystyn tarjoamaan hyvää omalle perheelleni. /ap
En ole ollut terapiassa, mutta se varmasti hyödyttäisi. Nykyelämäntilanteessa mulla ei ole siihen varaa enkä voi niin huonosti, et saisin sitä Kelan maksamana. /ap
Vierailija kirjoitti:
Ai äitihullu taas vauhdissa? Ota lääkkeet ja päiväunille, voit sitten paremmin.
Äitihullulla ei ole siskoa, eli ei ole sen aggressiivinen ketju.
Ehkä he eivät tiedä, koska eivät välitä hankkia tietoa ja kehittää itseään, ovat tyhmä. Tai ovat persoonallisuushäiriöisiä eivätkä välitä lapsistaan. Anteeksi ei tarvitse antaa vanhemmalleen, jos tämä on kaltoinkohdellut, mutta saa antaa.