Olisiko vanhemmilleen helpompi antaa anteeksi, jos...

Minusta anteeksiannon pohtiminen on ajankohtaista siinä vaiheessa, jos ihmiseltä pyydetään anteeksi. Ellei anteeksipyyntöä tule, niin ei mielestäni ole mitään anteeksiannettavaa. Anteeksiantamiseen tarvitaan molempia: anteeksipyytäjää ja anteeksiantajaa. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä, varsinkaan jos asioista ei ole missään vaiheessa puhuttu suoraan ääneen yhdessä.

Haluaisin antaa anteeksi heille omassa mielessäni, että pystyisin suhtautumaan heihin ärsyyntymättä niin kovasti, mitä nykyään ärsyynnyn. Että voisin suhtautua hellyydellä. "Voi että, taas on äidillä tuo kausi meneillään." Olisi hienoa kyetä tuohon. /ap

Oma isä teki elämästä helvettiä lapsuudessa, juuri ennen armeijaan lähtöäni kävi humalassa puukon kanssa kimppuun. Eniten asiassa raastaa että jotenkin suku osasi kääntää tapauksen niin että minä olen se musta lammas jonka pitäisi vaan ymmärtää tuota ylitöissä kärvistelevää raukkaa joka vain "ajatteli parastani" kokoajan. Ja kumman hiljaisiksi menevät kun kysyn että silloinkin kun se kävi veitsen kanssa kimppuun vai?

Väkisinkin tuo kyynistää ja siksi olen kasvanut hyvin etäiseksi ja tunnekylmäksi kun omat vanhemmat tuolla tavalla uhkasivat henkeä ja pettivät luottamuksen. Kaikesta huolimatta ainoa asia mitä vaadin isältä on vilpitön anteeksipyyntö mutta tiedän ettei sitä häneltä koskaan tule herumaan. Kun hän tuosta vanhenee tarpeeksi ja höperöityy niin silloin ainoa iloa tuottava asia perhe-elämässä tulee olemaan kosto, jos saan painittua huolto-oikeudet siskoilta itselle. Silloin pidän huolen että hänen viimeiset vuodet tulevat olemaan täynnä nöyryytystä ja itkua.

Vierailija kirjoitti:

Oma isä teki elämästä helvettiä lapsuudessa, juuri ennen armeijaan lähtöäni kävi humalassa puukon kanssa kimppuun. Eniten asiassa raastaa että jotenkin suku osasi kääntää tapauksen niin että minä olen se musta lammas jonka pitäisi vaan ymmärtää tuota ylitöissä kärvistelevää raukkaa joka vain "ajatteli parastani" kokoajan. Ja kumman hiljaisiksi menevät kun kysyn että silloinkin kun se kävi veitsen kanssa kimppuun vai?

Väkisinkin tuo kyynistää ja siksi olen kasvanut hyvin etäiseksi ja tunnekylmäksi kun omat vanhemmat tuolla tavalla uhkasivat henkeä ja pettivät luottamuksen. Kaikesta huolimatta ainoa asia mitä vaadin isältä on vilpitön anteeksipyyntö mutta tiedän ettei sitä häneltä koskaan tule herumaan. Kun hän tuosta vanhenee tarpeeksi ja höperöityy niin silloin ainoa iloa tuottava asia perhe-elämässä tulee olemaan kosto, jos saan painittua huolto-oikeudet siskoilta itselle. Silloin pidän huolen että hänen viimeiset vuodet tulevat olemaan täynnä nöyryytystä ja itkua.

Koston tunne kertoo siitä, että sinulla on ongelma, jota et ole käsitellyt loppuun. Annat isäsi hallita tunteitasi, annat hänen pitää valtaa sinuun, vaikka ei pitäisi.

Vierailija kirjoitti:

Koston tunne kertoo siitä, että sinulla on ongelma, jota et ole käsitellyt loppuun. Annat isäsi hallita tunteitasi, annat hänen pitää valtaa sinuun, vaikka ei pitäisi.

Vihaan sitä että joku pääsee pälkähästä vaikka teki pahasti. Ja sovellan tätä oikeudentajua myös perhe-elämääni. Jos isä pääsee hautaan katumatta mitään niin silloin maailmassa ei ole oikeutta ja voisin vaikka yhtä hyvin ryhtyä yhtä kamalaksi kuin hän koska silloin millään ei ole enää mitään väliä ja moraalia ei ole olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Olen lähempänä viittäkymppiä käyvä nainen ja kaiken psykologian mukaan mun olisi pitänyt pystyä antaa vanhemmilleen anteeksi. Mun lapsuus oli omanlainen. Vanhempani eivät olleet kouluttautuneet ja he saivat minut nuorena. Varsinkin äitini lapsuus oli melko traumaattinen eikä hänellä ole koskaan kehittynyt tervettä itsetuntoa. Koko lapsuuden perheemme on kärsinyt siitä. Hän on ollut kateellinen kaikille, myös omille lapsilleen. Toisaalta hän on myös hävennyt lapsiaan. Varsin monimutkaista. Varhaislapsuudessani meillä käytettiin fyysistä väkivaltaa, isompana kuukausien mykkäkouluja. En olisi saanut opiskella, pyrkiä elämässä eteenpäin. Nykyään loukkaa äärimmäisesti, että äitini jännittää minua eikä pysty olemaan luonnollisesti seurassani.

Mietin, olisiko vanhemmilleen helpompi antaa anteeksi, jos heillä olisi diagnisoitu sairaus? Että he eivät voineet itselleen mitään? Nyt minusta tuntuu, että he eivät halunneet yrittää ja sitä on vaikea ymmärtää. Itse olen pyrkinyt tekemään kaikkeni, että tämä ketju ei enää jatkuisi omille lapsilleni. Miksi he eivät?

Miksi heidän pitäisi saada diagnoosi että sun olisi helpompi olla? 

He ovat oman aikansa kasvatteja eivätkä ole oikein voineet muuta pärjätäkseen silloisessa ajassa, hyväksy se ja mene eteenpäin. 

Jos kerta olet jo viisikymppinen niin kyllä sun pitää jo ymmärtää että viimeiset 30 vuotta ainakin olet itse ollut vastuussa siitä millainen sun elämäsi on valinoineen päivineen. Ei sun vanhemmat, vaikka he olisivat millaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lähempänä viittäkymppiä käyvä nainen ja kaiken psykologian mukaan mun olisi pitänyt pystyä antaa vanhemmilleen anteeksi. Mun lapsuus oli omanlainen. Vanhempani eivät olleet kouluttautuneet ja he saivat minut nuorena. Varsinkin äitini lapsuus oli melko traumaattinen eikä hänellä ole koskaan kehittynyt tervettä itsetuntoa. Koko lapsuuden perheemme on kärsinyt siitä. Hän on ollut kateellinen kaikille, myös omille lapsilleen. Toisaalta hän on myös hävennyt lapsiaan. Varsin monimutkaista. Varhaislapsuudessani meillä käytettiin fyysistä väkivaltaa, isompana kuukausien mykkäkouluja. En olisi saanut opiskella, pyrkiä elämässä eteenpäin. Nykyään loukkaa äärimmäisesti, että äitini jännittää minua eikä pysty olemaan luonnollisesti seurassani.

Mietin, olisiko vanhemmilleen helpompi antaa anteeksi, jos heillä olisi diagnisoitu sairaus? Että he eivät voineet itselleen mitään? Nyt minusta tuntuu, että he eivät halunneet yrittää ja sitä on vaikea ymmärtää. Itse olen pyrkinyt tekemään kaikkeni, että tämä ketju ei enää jatkuisi omille lapsilleni. Miksi he eivät?

Miksi heidän pitäisi saada diagnoosi että sun olisi helpompi olla? 

He ovat oman aikansa kasvatteja eivätkä ole oikein voineet muuta pärjätäkseen silloisessa ajassa, hyväksy se ja mene eteenpäin. 

Jos kerta olet jo viisikymppinen niin kyllä sun pitää jo ymmärtää että viimeiset 30 vuotta ainakin olet itse ollut vastuussa siitä millainen sun elämäsi on valinoineen päivineen. Ei sun vanhemmat, vaikka he olisivat millaisia.

Totta. Olen itse vastuussa valinnoistani ja olen tehnyt lähes kaikki vastoin vanhempieni toiveita. Esim. menin lukioon, vaikka vanhempani eivät halunneet; opiskelin kaksi tutkintoa (toki maksoin elämiseni itse), vaikka vanhempieni mielestä olisi pitänyt tehdä töitä; tein enemmän kuin yhden lapsen (äidin mielestä yksi olisi riittänyt), rakensimme omakotitalon jne.jne.jne.

Tunnen silti surua siitä, että suhde vanhempiini on mitä on. Luulen, että pystyisin omalta puolelta suhdetta helpottamaan, jos voisin suhtautua toisin. /ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lähempänä viittäkymppiä käyvä nainen ja kaiken psykologian mukaan mun olisi pitänyt pystyä antaa vanhemmilleen anteeksi. Mun lapsuus oli omanlainen. Vanhempani eivät olleet kouluttautuneet ja he saivat minut nuorena. Varsinkin äitini lapsuus oli melko traumaattinen eikä hänellä ole koskaan kehittynyt tervettä itsetuntoa. Koko lapsuuden perheemme on kärsinyt siitä. Hän on ollut kateellinen kaikille, myös omille lapsilleen. Toisaalta hän on myös hävennyt lapsiaan. Varsin monimutkaista. Varhaislapsuudessani meillä käytettiin fyysistä väkivaltaa, isompana kuukausien mykkäkouluja. En olisi saanut opiskella, pyrkiä elämässä eteenpäin. Nykyään loukkaa äärimmäisesti, että äitini jännittää minua eikä pysty olemaan luonnollisesti seurassani.

Mietin, olisiko vanhemmilleen helpompi antaa anteeksi, jos heillä olisi diagnisoitu sairaus? Että he eivät voineet itselleen mitään? Nyt minusta tuntuu, että he eivät halunneet yrittää ja sitä on vaikea ymmärtää. Itse olen pyrkinyt tekemään kaikkeni, että tämä ketju ei enää jatkuisi omille lapsilleni. Miksi he eivät?

Miksi heidän pitäisi saada diagnoosi että sun olisi helpompi olla? 

He ovat oman aikansa kasvatteja eivätkä ole oikein voineet muuta pärjätäkseen silloisessa ajassa, hyväksy se ja mene eteenpäin. 

Jos kerta olet jo viisikymppinen niin kyllä sun pitää jo ymmärtää että viimeiset 30 vuotta ainakin olet itse ollut vastuussa siitä millainen sun elämäsi on valinoineen päivineen. Ei sun vanhemmat, vaikka he olisivat millaisia.

Kaikki täällä olemme oman aikamme kasvatteja eikä vastuu teoista lopu siihen että vuosikymmen vaihtuu. Yhtä lailla minkä ikäinen vanhempi tahansa ymmärtää lastaan vahingoittavat tekonsa varsinkin kun saa niistä vastakaikua aikuiselta lapseltaan. Vanhempiaan ei voi valita, eikä läheisiä ihmisiä jätetä elämästä helposti pois. Vaikeat asiat vaativat pitkää käsittelyä.

Vaikea tilanne, joka pakosta varmasti aiheuttaa katkeruutta. Terapia varmaan helpottaisi käsittelemään tunteita, joten sääli, jos siihen ei ole mahdollisuutta. Kuitenkin onneksi olkoon siitä, että itse olet tiedostanut lähtökohdat ja olet pyrkinyt tuon kierteen omien lapsiesi kohdalla katkaisemaan. Se ei ole varmasti ollut helppoa.

En usko että tämä on äitihullu, vaikuttaa ihan järkevältä ihmiseltä.

Olisi ehkä tarpeen että saisit jonkun ammatti-ihmisen kanssa pohtia asiaa koska se vaivaa sinua niin paljon. Kaikkein viimeiseksi sinun tarvitsee tuntea yhtään mitään syyllisyyttä siitä ettet pysty antamaan anteeksi. Jotkut ihmiset vaan on pahoja ja kohtelevat toisia huonosti, se on ihan fakta.

Kuulostaa myös siltä että tiedostat tämän asian niin hyvin ettei ole mitään vaaraa että siirtäisit sen lapsiisi. Muistat varmasti joka päivä kuinka asiat tapahtuivat omassa perheessäsi ja ymmärrät toimia toisin.

Surullisinta on varmaan se kuinka olet jäänyt vaille rakkautta lapsena. Toivottavasti lapsuudessasi oli edes joku ihminen joka rakasti ja kannusti sinua ja oli sinulle hyvin. Minä teen niin, että kun ikävät ajatukset äidistäni joskus valtaavat mieleni liiallisesti, käännän väkisin ajatukseni rakastavaan tätiini, joka oli läsnä lapsuudessani ja hyväksyi minut.

En tiedä, meneekö tää jo liian vellomikseksi, mutta asuimme kaukana sukulaisista (700km) ja äiti oli/on luonnollisesti riidoissa milloin kenenkin kanssa. Isäni sukua hän ei kestänyt lainkaan. Olen vasta aikuisena tutustunut joihinkin isän sukulaisiin ja olen ollut hämmentynyt siitä hyväksynnän määrästä, jota sieltä olen saanut.

Lapsuudessani hain huomiota vaikka kouluterveydenhoitajilta. Kävin aina valittamassa milloin mitäkin. Nykyään mietin, et olis silloin voinut olla lastensuojeluilmoituksen paikkakin. Mutta mä olin äitini pääsylippu omasta lapsuudenperheestään pois, joten olen minä jotain rakkauttakin sieltä saanut. Vaikkakin hyvin ristiriitaista. /ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lähempänä viittäkymppiä käyvä nainen ja kaiken psykologian mukaan mun olisi pitänyt pystyä antaa vanhemmilleen anteeksi. Mun lapsuus oli omanlainen. Vanhempani eivät olleet kouluttautuneet ja he saivat minut nuorena. Varsinkin äitini lapsuus oli melko traumaattinen eikä hänellä ole koskaan kehittynyt tervettä itsetuntoa. Koko lapsuuden perheemme on kärsinyt siitä. Hän on ollut kateellinen kaikille, myös omille lapsilleen. Toisaalta hän on myös hävennyt lapsiaan. Varsin monimutkaista. Varhaislapsuudessani meillä käytettiin fyysistä väkivaltaa, isompana kuukausien mykkäkouluja. En olisi saanut opiskella, pyrkiä elämässä eteenpäin. Nykyään loukkaa äärimmäisesti, että äitini jännittää minua eikä pysty olemaan luonnollisesti seurassani.

Mietin, olisiko vanhemmilleen helpompi antaa anteeksi, jos heillä olisi diagnisoitu sairaus? Että he eivät voineet itselleen mitään? Nyt minusta tuntuu, että he eivät halunneet yrittää ja sitä on vaikea ymmärtää. Itse olen pyrkinyt tekemään kaikkeni, että tämä ketju ei enää jatkuisi omille lapsilleni. Miksi he eivät?

Miksi heidän pitäisi saada diagnoosi että sun olisi helpompi olla? 

He ovat oman aikansa kasvatteja eivätkä ole oikein voineet muuta pärjätäkseen silloisessa ajassa, hyväksy se ja mene eteenpäin. 

Jos kerta olet jo viisikymppinen niin kyllä sun pitää jo ymmärtää että viimeiset 30 vuotta ainakin olet itse ollut vastuussa siitä millainen sun elämäsi on valinoineen päivineen. Ei sun vanhemmat, vaikka he olisivat millaisia.

Samaa mieltä, elämä on lyhyt, ihan liian lyhyt velloa yli 30 v vanhoissa asioissa.

Maailmassa on virhe, se ei ole oikeudenmukaista. Jos on elänyt noin vanhaksi tajuamatta tätä, niin aika pölvästi on, anteeksi vaan. Joku sairastuu, joku vammautuu, jonkun lapsi kuolee, sellaista elämä vaan on.

Maailma ei ole reilu, me saamme ne eväät mitkä saamme, ja elämme parhaamme mukaan. Meistä itsestämme on pitkälti kiinni, mitä elämästämme tulee, ja hyvin harvassa on ne, joilla ei ole muuta kun hyviä asioita tapahtunut, joko lapsuudessa tai sitten myöhemmin. On normaalia olla hieman sekaisinkin vaikean lapsuuden jälkeen, mutta kuinka monta vuosikymmentä voi vastuun omasta elämästään vierittää muille? 30 v? 40 v? 100 v?Mitä se diagnoosi muuttaisi, mitä se antaisi mitä sinulla ei nyt ole? 

Ellei käy edes terapiassa, niin mistä psykologi on tuon väitteen vetäissyt, taskustaanko. 

Ei, maailma ei ole oikeudenmukainen ja jokaisella meillä on omat haavamme. Näin on, sitä en kiistä. Itse haluaisin oppia tulemaan toimeen haavojeni kanssa. Haluaisin pystyä antamaan anteeksi vanhemmilleni ja mietin, olisiko se helpompaa, jos he olisivat todistetusti sairaita. En siis tiedä, sehän se kysymys olikin. /ap

Vierailija kirjoitti:

Ei, maailma ei ole oikeudenmukainen ja jokaisella meillä on omat haavamme. Näin on, sitä en kiistä. Itse haluaisin oppia tulemaan toimeen haavojeni kanssa. Haluaisin pystyä antamaan anteeksi vanhemmilleni ja mietin, olisiko se helpompaa, jos he olisivat todistetusti sairaita. En siis tiedä, sehän se kysymys olikin. /ap

No kuka sinua estää antamasta anteeksi? Taitaa olla porvoolainen kuvio taas, on sen verran huono.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lähempänä viittäkymppiä käyvä nainen ja kaiken psykologian mukaan mun olisi pitänyt pystyä antaa vanhemmilleen anteeksi. Mun lapsuus oli omanlainen. Vanhempani eivät olleet kouluttautuneet ja he saivat minut nuorena. Varsinkin äitini lapsuus oli melko traumaattinen eikä hänellä ole koskaan kehittynyt tervettä itsetuntoa. Koko lapsuuden perheemme on kärsinyt siitä. Hän on ollut kateellinen kaikille, myös omille lapsilleen. Toisaalta hän on myös hävennyt lapsiaan. Varsin monimutkaista. Varhaislapsuudessani meillä käytettiin fyysistä väkivaltaa, isompana kuukausien mykkäkouluja. En olisi saanut opiskella, pyrkiä elämässä eteenpäin. Nykyään loukkaa äärimmäisesti, että äitini jännittää minua eikä pysty olemaan luonnollisesti seurassani.

Mietin, olisiko vanhemmilleen helpompi antaa anteeksi, jos heillä olisi diagnisoitu sairaus? Että he eivät voineet itselleen mitään? Nyt minusta tuntuu, että he eivät halunneet yrittää ja sitä on vaikea ymmärtää. Itse olen pyrkinyt tekemään kaikkeni, että tämä ketju ei enää jatkuisi omille lapsilleni. Miksi he eivät?

Miksi heidän pitäisi saada diagnoosi että sun olisi helpompi olla? 

He ovat oman aikansa kasvatteja eivätkä ole oikein voineet muuta pärjätäkseen silloisessa ajassa, hyväksy se ja mene eteenpäin. 

Jos kerta olet jo viisikymppinen niin kyllä sun pitää jo ymmärtää että viimeiset 30 vuotta ainakin olet itse ollut vastuussa siitä millainen sun elämäsi on valinoineen päivineen. Ei sun vanhemmat, vaikka he olisivat millaisia.

Samaa mieltä, elämä on lyhyt, ihan liian lyhyt velloa yli 30 v vanhoissa asioissa.

Maailmassa on virhe, se ei ole oikeudenmukaista. Jos on elänyt noin vanhaksi tajuamatta tätä, niin aika pölvästi on, anteeksi vaan. Joku sairastuu, joku vammautuu, jonkun lapsi kuolee, sellaista elämä vaan on.

Maailma ei ole reilu, me saamme ne eväät mitkä saamme, ja elämme parhaamme mukaan. Meistä itsestämme on pitkälti kiinni, mitä elämästämme tulee, ja hyvin harvassa on ne, joilla ei ole muuta kun hyviä asioita tapahtunut, joko lapsuudessa tai sitten myöhemmin. On normaalia olla hieman sekaisinkin vaikean lapsuuden jälkeen, mutta kuinka monta vuosikymmentä voi vastuun omasta elämästään vierittää muille? 30 v? 40 v? 100 v?Mitä se diagnoosi muuttaisi, mitä se antaisi mitä sinulla ei nyt ole? 

Ellei käy edes terapiassa, niin mistä psykologi on tuon väitteen vetäissyt, taskustaanko. 

Voi mennä hyvinkin pitkään ennen kuin ihminen täysin on tajunnut millaisia vaikutuksia sillä lapsuudella omaan persoonallisuuteen on ollut. Esimerkiksi persoonan jakautumista osiin eivät psykiatritkaan kovin nopeasti välttämättä tunnista.

Sanopa se. Kuka estää? Tässä on ollut kolmeksikymmeneksi vuodeksi käsiteltävää eikä vielä tule valmista. /ap

Voi kuule. Ajat on nyt erilaiset. Tosi erilaiset. Ennen fokus oli työnteossa ja selviämisessä. Tunteista ei puhuttu.

Et voi syyttää vanhempia siitä mitä heidän nuoruudessaan ei ollut. Nyt on eri aikakausi.

Heitä et voi muuttaa. Pelkkä sen ajattelukin on ajanhukkaa. Voit muuttaa vain omia asioitasi.

Anteeksianto kuulostaa mahtipontiselta ja marttyyrimäiseltä, jos ei ole edes anteeksi pyydetty. Mutta voit päästää irti. Päästä irti ja keskity nykyhetkeen ja tulevaan. Jos tulee takapakkia, päätä että se asia on käsitelty. Lopullisesti.

Minä annoin anteeksi sen jälkeen kun tajusin, että olen itse osa sukupolvien ketjua (kuten kaikki - vanhempanikin) JA nyt kävi niin hyvä mäihä, että juuri minä olen se, joka pystyy katkaisemaan ketjun siltä osin, kun se on vahingollinen.  Vaikka ehkä näetkin omat vanhempasi olosuhteidensa tuotoksina, et luultavasti pysty näkemään koko kuvaa. Sen pystyvät näkemään vain he itse, jos olisivat valmiita käsittelemään asioita.  Toisaalta pelkkä tietäminen ei vielä johda mihinkään eikä tuo sellaista ymmärrystä, mitä esim. anteeksi antamiseen tarvitaan, vaan esimerkiksi oma historia on käytävä läpi tunnetasolla. Vasta se vapauttaa. Myös katkeruudesta.

Itse olen sitä mieltä, että onkin tavallaan onni, että oman lapsuuteni oli juuri siinä määrin epäonnistunut, että se on tehnyt minusta näin huonovuontoisen. Muuten olisin ehkä sinnitellyt jotenkin pidempään, mutta nyt oli pakko pysähtyä ja tehdä asialle jotain ja hakeuduin terapiaan. Onneksi elämme aikaa, jossa näitä asioita voi käsitellä turvallisessa ympäristössä, ennen ei ollut. Minulle on täysin merkityksetöntä se, johtuuko esim. isäni käytös diagnosoidusta sairaudesta vai ei. Lopputulos ei siitä muutu. Olen myös vapautunut siitä pelosta, ettei hän koskaan tule havahtumaan tai pyytämään anteeksi, se ei haittaa minua enää vähimmässäkään määrin. Olemme vain osia ketjussa, niin hänkin ja tavallaan oman osansa tehnyt. Mitä teen omani niin hyvin kuin pystyn. 

Vierailija kirjoitti:

https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/pitaako-vanhemmilleen-a…

"Katkeruus sallittu

Anteeksi antaminen on kaikille osapuolille usein se toivotuin ratkaisu. Parhaassa tapauksessa kissa uskalletaan nostaa pöydälle ja kipeät kokemukset käydään läpi yhdessä vanhempien kanssa. Tilit saadaan selviksi, jos vanhempi pyytää vilpittömästi anteeksi ja ottaa tekemisistään täyden vastuun.

– Vanhempien tekemät virheet eivät välttämättä ole lopullisen paha asia. Mutta se, että niitä vähätellään tai ne kielletään kokonaan, vetää sieluun syvän naarmun, Järvinen toteaa.

Joskus anteeksianto ei onnistu. Järvisen mukaan se ei ole aina tarpeen, eikä välttämättä edes viisasta.

– Kun lapsi antaa vanhemmilleen anteeksi – ilman että nämä edes tajuavat tai myöntävät loukanneensa – hän vahvistaa yhteisöllisen kulttuurin hierarkiaa, jonka mukaan vanhempi on aina oikeassa. Anteeksi antamista voi pitää jopa moraalittomana. Vanhempi saa ikään kuin luvan jatkaa tuhoisaa käyttäytymistään.

Kaikkia suhteita ei voi korjata. Joistakin ihmisistä on Järvisen mukaan paras pysyä loitolla, vaikka nämä sitten olisivat omia vanhempia. Jopa katkeruus on joskus sallittua.

– Ihminen, joka tunnistaa ja tunnustaa kielteiset tunteensa, on ympäristölleen vähemmän vaarallinen kuin sellainen, joka kieltää niiden olemassaolon. Katkeruudesta kysyttäessä kerron siirtäneeni vastuun niille, joille se kuuluu, eli vanhemmilleni. Minun vastuullani on kohdella kunnioittavasti omaa jälkikasvuani ja muita ihmisiä."

Järvisen kanssa olen harvinaisen eri mieltä. Kuka haluaisi olla katkera lopun elämäänsä? Eivätkö monet sekaisin olevat vanhemmat ole juuri katkeria - kaiken muun lisäksi. Anteeksiantaminen ei todellakaan tarkoita tekojen hyväksymistä, vaan sitä, että vapauttaa itsensä katkeruudesta. Taustojen ymmärtäminen helpottaa siinä. 

Minä en voi siirtää omaa katkeruuttani vanhemmilleni. Ei se siirry mihinkään sillä, että "siirrän vastuun heille" koska siellähän se vastuu on ollut koko ajan. Ei minulla. Antaessani anteeksi en myöskään ota vastuuta teoista itselleni. Sen sijaan otan vastuun omista tunteistani. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/pitaako-vanhemmilleen-a…

"Katkeruus sallittu

Anteeksi antaminen on kaikille osapuolille usein se toivotuin ratkaisu. Parhaassa tapauksessa kissa uskalletaan nostaa pöydälle ja kipeät kokemukset käydään läpi yhdessä vanhempien kanssa. Tilit saadaan selviksi, jos vanhempi pyytää vilpittömästi anteeksi ja ottaa tekemisistään täyden vastuun.

– Vanhempien tekemät virheet eivät välttämättä ole lopullisen paha asia. Mutta se, että niitä vähätellään tai ne kielletään kokonaan, vetää sieluun syvän naarmun, Järvinen toteaa.

Joskus anteeksianto ei onnistu. Järvisen mukaan se ei ole aina tarpeen, eikä välttämättä edes viisasta.

– Kun lapsi antaa vanhemmilleen anteeksi – ilman että nämä edes tajuavat tai myöntävät loukanneensa – hän vahvistaa yhteisöllisen kulttuurin hierarkiaa, jonka mukaan vanhempi on aina oikeassa. Anteeksi antamista voi pitää jopa moraalittomana. Vanhempi saa ikään kuin luvan jatkaa tuhoisaa käyttäytymistään.

Kaikkia suhteita ei voi korjata. Joistakin ihmisistä on Järvisen mukaan paras pysyä loitolla, vaikka nämä sitten olisivat omia vanhempia. Jopa katkeruus on joskus sallittua.

– Ihminen, joka tunnistaa ja tunnustaa kielteiset tunteensa, on ympäristölleen vähemmän vaarallinen kuin sellainen, joka kieltää niiden olemassaolon. Katkeruudesta kysyttäessä kerron siirtäneeni vastuun niille, joille se kuuluu, eli vanhemmilleni. Minun vastuullani on kohdella kunnioittavasti omaa jälkikasvuani ja muita ihmisiä."

Järvisen kanssa olen harvinaisen eri mieltä. Kuka haluaisi olla katkera lopun elämäänsä? Eivätkö monet sekaisin olevat vanhemmat ole juuri katkeria - kaiken muun lisäksi. Anteeksiantaminen ei todellakaan tarkoita tekojen hyväksymistä, vaan sitä, että vapauttaa itsensä katkeruudesta. Taustojen ymmärtäminen helpottaa siinä. 

Minä en voi siirtää omaa katkeruuttani vanhemmilleni. Ei se siirry mihinkään sillä, että "siirrän vastuun heille" koska siellähän se vastuu on ollut koko ajan. Ei minulla. Antaessani anteeksi en myöskään ota vastuuta teoista itselleni. Sen sijaan otan vastuun omista tunteistani. 

Minusta Järvinen puhuu asiaa. Vaikeatkin tunteet omiin vanhempiin liittyen ovat ok, niiden voi antaa tulla ja mennä siinä missä muidenkin tunteiden.