Lue keskustelun säännöt.
Tuntuuko muista, että oma äiti ei pidä teistä?
17.08.2018 |
En ole koskaan tuntenut itseäni halutuksi tai pidetyksi tässä perheessä kummankaan vanhemman puolelta, mutta aiempi välinpitämättömyys on vaihtunut halveksuntaan. Äiti on nykyään kotona käydessäni avoimen aggressiivinen. Muita siskojani kohtaan en huomaa samaa.
Vanhempani erosivat äskettäin 30 vuoden aviovuoden jälkeen. Muistutan isääni ulkonäöltäni ja tempperamentiltani muita sisaruksia enemmän, joten olen päätellyt tämän olevan yksi syy. Toisena syynä on todennäköisesti äitini pettymys asemaani - yliopistoon painostamisen jälkeen en olekaan saanut vakipaikkaa (humanistinen ala), kuten hoitotyötä tekevät siskoni. Olen toisaalta myös kieltäytynyt kahdesta vakipaikasta, koska en halunnut jäädä näihin paikkoihin. En ole myöskään asettunut aloilleni, kuten nuoremmat sisareni, vaan kierroksessa on tätä nykyä viides pitkäaikainen parisuhde. Olen sisaruksista vanhin ja täytän ensi kuussa 30.
Muilla samanlaisia kokemuksia?
Kommentit (63)
Ei ainoastaan tunnu, vaan on täysi fakta.
Eli on sanonut, ettei pidä minusta. Olen ihan normaali töissäkäyvä ihminen eli tämä "ei-pitäminen" ei johdu mistään huume- ym. päihdejutuista enkä myöskään koskaan ole varsinaisesti epäystävällinen häntän kohtaan.
Ei geenit takaa ihan aina tykkäämistä näköjään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mäkin olen vähiten pidetty "lapsi". Äiti etenkin on aika avoin sen suhteen, miten paljon sisaruksiani huonompi olen hänen mielestään.
Mäkin olen esikoinen (ja saman ikäinen). Muhun ladattiin kaikki odotukset ja kannoin myös vastuuta sisaruksistani. Kaikki heidän pahat teot oli myös mun syytä, koska mun piti pitää heistä huolta. Vanhempien mieleen ne jutut jäivät mun tekosina.
Nykyisellään olen aika etääntynyt vanhemmistani, ja yllättäen heillä on nyt mua ikävä. Silti "kotona" käydessäni saan pskaa niskaani niin kuin ennenkin, mutta vanhemmat vaikuttaa kumman pelokkailta lopulta. Ikäänkuin ne ei voisi pidätellä itseään, vaikka tajuavat menettävänsä mut kokonaan tätä rataa. Viime aikoina he on antaneet mulle rahallisesti arvokkaita juttuja ikäänkuin hyvityksenä. Se on hämmentävää.
Mä olen meistä lapsista ainoa, joka ehkä voi huolehtia vanhemmista kun he vanhenee. Totta kai teen sen, en ole täysi ksipää, mutta se sattuu, kun he pitää mua niin huonona ihan sama, mitä teen.
Isästä olen ruvennut tajuamaan, että se vaan odottaa multa paljon ja on aina ollut siksi ankara, mutta äidillä ei ole tekosyytä. Äiti on aina vertaillut mua sisaruksiin. On selvää, että äidin mielestä olen rumin ja tyhmin yms. Äiti ei muista saavutuksiani vaan on aina puhunut niistä sisarusteni saavutuksina. Esim. lapsena mun kympit kokeista ei olleet mitään, mutta sisarusten seiskat oli lähes juhlan aiheita ja kaseista he sai rahaa palkaksi. Mä jouduin kerran kotiarestiin kasin takia. Oikeasti.
Onneksi mulla on sisarusten kanssa hyvät välit. He on myös nähneet kuvion. Olen tosi onnekas, kun mulla on niin hyvät sisarukset.
Vierailija kirjoitti:
Ei ainoastaan tunnu, vaan on täysi fakta.
Eli on sanonut, ettei pidä minusta. Olen ihan normaali töissäkäyvä ihminen eli tämä "ei-pitäminen" ei johdu mistään huume- ym. päihdejutuista enkä myöskään koskaan ole varsinaisesti epäystävällinen häntän kohtaan.
Ei geenit takaa ihan aina tykkäämistä näköjään?
On siis munkin äiti sanonut ettei pidä musta tai mun jutuista, mutta hän oli silloin isälleni vihainen ja jäin siinä riidassa sivullisena ristituleen. Nyt kun ajattelee, niin ei meillä kyllä mitään puhuttavaa oikeastaan ole. Itse vain haluaisin, että oma äiti pitäisi minusta ihmisenä eikä halveksuisi isäni tyttärenä.
Pitäisi pystyä tuntemaan jotain tervettä halua ottaa etäisyyttä, mutta tämä vain surettaa.
Ei, tulen vallan hyvin juttuun äitini kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ainoastaan tunnu, vaan on täysi fakta.
Eli on sanonut, ettei pidä minusta. Olen ihan normaali töissäkäyvä ihminen eli tämä "ei-pitäminen" ei johdu mistään huume- ym. päihdejutuista enkä myöskään koskaan ole varsinaisesti epäystävällinen häntän kohtaan.
Ei geenit takaa ihan aina tykkäämistä näköjään?
On siis munkin äiti sanonut ettei pidä musta tai mun jutuista, mutta hän oli silloin isälleni vihainen ja jäin siinä riidassa sivullisena ristituleen. Nyt kun ajattelee, niin ei meillä kyllä mitään puhuttavaa oikeastaan ole. Itse vain haluaisin, että oma äiti pitäisi minusta ihmisenä eikä halveksuisi isäni tyttärenä.
Pitäisi pystyä tuntemaan jotain tervettä halua ottaa etäisyyttä, mutta tämä vain surettaa.
Tuo on muuten rankkaa kun geeniensä takia muistuttaa jotakuta, jota oma vanhempi vihaa. Mä muistutan paljon äidin isää, joka oli alkoholisti sotaveteraani ja pahasti mielenterveysongelmainen. Se sai äidin perheen sekaisin.
Mä luulen, ettei äiti ikinä oikein ole nähnyt mua, vaan oman isänsä. Mä vielä synnyin suurinpiirtein samantien kun äidin isä kuoli. Kuulemma äidin isä oikeasti oli ihan samanlainen kuin mä. Tiedän, että äiti uskoo ties mihin jälleensyntymisjuttuihin. Se saattaa oikeasti uskoa, että olen sama ihminen.
3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mäkin olen vähiten pidetty "lapsi". Äiti etenkin on aika avoin sen suhteen, miten paljon sisaruksiani huonompi olen hänen mielestään.
Mäkin olen esikoinen (ja saman ikäinen). Muhun ladattiin kaikki odotukset ja kannoin myös vastuuta sisaruksistani. Kaikki heidän pahat teot oli myös mun syytä, koska mun piti pitää heistä huolta. Vanhempien mieleen ne jutut jäivät mun tekosina.
Nykyisellään olen aika etääntynyt vanhemmistani, ja yllättäen heillä on nyt mua ikävä. Silti "kotona" käydessäni saan pskaa niskaani niin kuin ennenkin, mutta vanhemmat vaikuttaa kumman pelokkailta lopulta. Ikäänkuin ne ei voisi pidätellä itseään, vaikka tajuavat menettävänsä mut kokonaan tätä rataa. Viime aikoina he on antaneet mulle rahallisesti arvokkaita juttuja ikäänkuin hyvityksenä. Se on hämmentävää.
Mä olen meistä lapsista ainoa, joka ehkä voi huolehtia vanhemmista kun he vanhenee. Totta kai teen sen, en ole täysi ksipää, mutta se sattuu, kun he pitää mua niin huonona ihan sama, mitä teen.
Isästä olen ruvennut tajuamaan, että se vaan odottaa multa paljon ja on aina ollut siksi ankara, mutta äidillä ei ole tekosyytä. Äiti on aina vertaillut mua sisaruksiin. On selvää, että äidin mielestä olen rumin ja tyhmin yms. Äiti ei muista saavutuksiani vaan on aina puhunut niistä sisarusteni saavutuksina. Esim. lapsena mun kympit kokeista ei olleet mitään, mutta sisarusten seiskat oli lähes juhlan aiheita ja kaseista he sai rahaa palkaksi. Mä jouduin kerran kotiarestiin kasin takia. Oikeasti.
Onneksi mulla on sisarusten kanssa hyvät välit. He on myös nähneet kuvion. Olen tosi onnekas, kun mulla on niin hyvät sisarukset.
Voi ei, eihän se sinusta ksipäätä tee jos et nöyryytä itseäsi heitä hoitamalla. He ovat olleet aitoja sontiaisia sinulle ja annat kaiken anteeksi vaikka eivät pyydäkään. He oikeasti vaan pelkäävät laitokseen joutumista vanhoina.
Täälläkin asia on fakta. Äiti on sanonut että olisi pitänyt tehdä mulle abortti. Onpa ”kauniisti” sanottu :(
Minä olin vahinkoraskaudesta, äiti 20v kun synnyin. Oli huono itsekäs äiti mulle, laitto hoitoon 2kk ikäisenä jo, ei viitsinyt imettää ja kaikki viikonloput hoidatti sukulaisilla että sai isän kanssa bilettää. Minua jätettiin usein yksin kotiin ilman hoitajaa, välillä öisinkin.
Sisarusten teko kestikin sitten vuosia kun ei tullut niin helposti. Ensin tuli veli, veljellekin äiti oli huono äiti. 6v minun jälkeen syntyi pikkusisko. Äidin ja isän silmäterä. Tän jälkern jaettiinkin roolit.
Minä olin kiltein kympin tyttö, miellyttämishaluinen arka lapsi. Minusta tehtiin likasanko ja syntipukki. Veljestä tuli sitten ”isäntä”, eli häneltä vaadittiin aivan liikaa (piti lapsena jotehfä ns miesten töitä). Sisko on kultalapsi jota hrllittiin, imetettiin pitkään, vietiin 2v iässä hoitoon. Siskon kanssa tietty tuli kiintymyssuhde. Mun kanssa äiti ei bondannut koskasn koska ei jksanut imettää ja työnsi hoitoon 2kk iässä.
Kun täytin 18 ”sain luvan” muuttaa muualle eli heitettiin ulos, penniäkään rahaa tai muut apua en ole saanu koskaan. Eipä velikään kyllä.
Mutta sisko! Siskoll on ostettu 2 autoa, 4h rivitaloasunto lahjaksi. Siskollr maksetssn perheineen joka vuosi etelänmatka. Sisko saa nelikymppisenä kuukausirahaa.
Minä ja veli ei saatu mitään, meidän lapsia ri hoideta, meitä ei haluta kylään, meille ei soiteta.
Siskoa pyydetään kylään, hoidetaan koko ajan lapsia, soitellaan päivityäin ja sisko on saanut lahjana jo abou 300 000.
Vanhempamme ovat tehneet testamentin siskolle eli hän saa vielä perinnönkin (jää meille lakiosa mutta ei paljoa lohduta).
Joten tarinan opetus: suosijavsnhempia on, ja inhokiksi voi joutua vaikka olisi kiltti kunnollinen lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin olen vähiten pidetty "lapsi". Äiti etenkin on aika avoin sen suhteen, miten paljon sisaruksiani huonompi olen hänen mielestään.
Mäkin olen esikoinen (ja saman ikäinen). Muhun ladattiin kaikki odotukset ja kannoin myös vastuuta sisaruksistani. Kaikki heidän pahat teot oli myös mun syytä, koska mun piti pitää heistä huolta. Vanhempien mieleen ne jutut jäivät mun tekosina.
Nykyisellään olen aika etääntynyt vanhemmistani, ja yllättäen heillä on nyt mua ikävä. Silti "kotona" käydessäni saan pskaa niskaani niin kuin ennenkin, mutta vanhemmat vaikuttaa kumman pelokkailta lopulta. Ikäänkuin ne ei voisi pidätellä itseään, vaikka tajuavat menettävänsä mut kokonaan tätä rataa. Viime aikoina he on antaneet mulle rahallisesti arvokkaita juttuja ikäänkuin hyvityksenä. Se on hämmentävää.
Mä olen meistä lapsista ainoa, joka ehkä voi huolehtia vanhemmista kun he vanhenee. Totta kai teen sen, en ole täysi ksipää, mutta se sattuu, kun he pitää mua niin huonona ihan sama, mitä teen.
Isästä olen ruvennut tajuamaan, että se vaan odottaa multa paljon ja on aina ollut siksi ankara, mutta äidillä ei ole tekosyytä. Äiti on aina vertaillut mua sisaruksiin. On selvää, että äidin mielestä olen rumin ja tyhmin yms. Äiti ei muista saavutuksiani vaan on aina puhunut niistä sisarusteni saavutuksina. Esim. lapsena mun kympit kokeista ei olleet mitään, mutta sisarusten seiskat oli lähes juhlan aiheita ja kaseista he sai rahaa palkaksi. Mä jouduin kerran kotiarestiin kasin takia. Oikeasti.
Onneksi mulla on sisarusten kanssa hyvät välit. He on myös nähneet kuvion. Olen tosi onnekas, kun mulla on niin hyvät sisarukset.
Voi ei, eihän se sinusta ksipäätä tee jos et nöyryytä itseäsi heitä hoitamalla. He ovat olleet aitoja sontiaisia sinulle ja annat kaiken anteeksi vaikka eivät pyydäkään. He oikeasti vaan pelkäävät laitokseen joutumista vanhoina.
Tavallaan näen heidät oman aikansa ja sukujensa tuotteina myöskin. Asetelma alkaa kääntyä ikäänkuin päinvastoin, ja se pelottaa heitä. Olen valmis antamaan anteeksi myöskin, jos he pyytäisi anteeksi.
Ja huomaan, että tämä on vahingoittanut mun sisaruksianikin. Tavallaan he näki, että mulle oli eri standardit koulumenestyksen suhteen ja heitä kehuttiin jutuista, jotka ei edes olleet kehumisen arvoisia. He siis ajatteli ja ajattelee edelleen olevansa tyhmiä.
En tiedä, näen että esim. sota edelleen tuntuu tässä perheessä. Mä en anna sen vaikuttaa muhun. Me ollaan kaikki tosi hajalla. Joo, mun vanhempani hajotti mut, mutta tällä hetkellä mä olen se, jonka pitää kohta olla se, joka pitää kaikista huolta.
Ulottaako teidän vanhemmat tätä logiikkaa myös lapsiin ja puolisoihin? Ahdistaa, että pitäisi joskus hankkia lapsia tähän teatteriin. Hirvittää myös, että mitä jos olen omille lapsilleni samanlainen vanhempi kuin omani?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin olen vähiten pidetty "lapsi". Äiti etenkin on aika avoin sen suhteen, miten paljon sisaruksiani huonompi olen hänen mielestään.
Mäkin olen esikoinen (ja saman ikäinen). Muhun ladattiin kaikki odotukset ja kannoin myös vastuuta sisaruksistani. Kaikki heidän pahat teot oli myös mun syytä, koska mun piti pitää heistä huolta. Vanhempien mieleen ne jutut jäivät mun tekosina.
Nykyisellään olen aika etääntynyt vanhemmistani, ja yllättäen heillä on nyt mua ikävä. Silti "kotona" käydessäni saan pskaa niskaani niin kuin ennenkin, mutta vanhemmat vaikuttaa kumman pelokkailta lopulta. Ikäänkuin ne ei voisi pidätellä itseään, vaikka tajuavat menettävänsä mut kokonaan tätä rataa. Viime aikoina he on antaneet mulle rahallisesti arvokkaita juttuja ikäänkuin hyvityksenä. Se on hämmentävää.
Mä olen meistä lapsista ainoa, joka ehkä voi huolehtia vanhemmista kun he vanhenee. Totta kai teen sen, en ole täysi ksipää, mutta se sattuu, kun he pitää mua niin huonona ihan sama, mitä teen.
Isästä olen ruvennut tajuamaan, että se vaan odottaa multa paljon ja on aina ollut siksi ankara, mutta äidillä ei ole tekosyytä. Äiti on aina vertaillut mua sisaruksiin. On selvää, että äidin mielestä olen rumin ja tyhmin yms. Äiti ei muista saavutuksiani vaan on aina puhunut niistä sisarusteni saavutuksina. Esim. lapsena mun kympit kokeista ei olleet mitään, mutta sisarusten seiskat oli lähes juhlan aiheita ja kaseista he sai rahaa palkaksi. Mä jouduin kerran kotiarestiin kasin takia. Oikeasti.
Onneksi mulla on sisarusten kanssa hyvät välit. He on myös nähneet kuvion. Olen tosi onnekas, kun mulla on niin hyvät sisarukset.
Voi ei, eihän se sinusta ksipäätä tee jos et nöyryytä itseäsi heitä hoitamalla. He ovat olleet aitoja sontiaisia sinulle ja annat kaiken anteeksi vaikka eivät pyydäkään. He oikeasti vaan pelkäävät laitokseen joutumista vanhoina.
Tavallaan näen heidät oman aikansa ja sukujensa tuotteina myöskin. Asetelma alkaa kääntyä ikäänkuin päinvastoin, ja se pelottaa heitä. Olen valmis antamaan anteeksi myöskin, jos he pyytäisi anteeksi.
Ja huomaan, että tämä on vahingoittanut mun sisaruksianikin. Tavallaan he näki, että mulle oli eri standardit koulumenestyksen suhteen ja heitä kehuttiin jutuista, jotka ei edes olleet kehumisen arvoisia. He siis ajatteli ja ajattelee edelleen olevansa tyhmiä.
En tiedä, näen että esim. sota edelleen tuntuu tässä perheessä. Mä en anna sen vaikuttaa muhun. Me ollaan kaikki tosi hajalla. Joo, mun vanhempani hajotti mut, mutta tällä hetkellä mä olen se, jonka pitää kohta olla se, joka pitää kaikista huolta.
Miksei sun sisarukset osallistu?
Vierailija kirjoitti:
Ulottaako teidän vanhemmat tätä logiikkaa myös lapsiin ja puolisoihin? Ahdistaa, että pitäisi joskus hankkia lapsia tähän teatteriin. Hirvittää myös, että mitä jos olen omille lapsilleni samanlainen vanhempi kuin omani?
No mitäpä luulet. Inhokkilapsen lapset ei saa koskan synttärilahjoja eikä synttäreille tulla, ei haluta tavata joulunakaan, ei soitella, lapsia ei varsinkaan vahingossakaan hoideta koskaan, ei edes hätätilassa.
Suosikkilapsen lapset sen sijaan saavat upeita lahjoja, välittämistä, yhteydenpitoa, heitä hoidetaan koko ajan ja kaikki pyhät tietenkin vietetään heidän kanssaan.
Ihan sama eriarvoisuus jatkuu. Tai ko itseasiassa pahenee. Tietenkin rakkaan lapsen perhe on rakas, ja inhokkilapsen perhe vastenmielinen.
Tilannetta pahentaa se että ulkopuoliset luulevat lähes aina että sikuinen lapsi on itse omalla huonolla käytöksllä pilannut välit. Näin ei todellakaan aina ole! Itsekin olen aina ollut kiltti ja kohtelias vanhemmille. Suosikkisisarus sen sijaan kohtelee vanhempia ilkeästi ja sanoo pahasti usein. Mutta ei se vaikuta tähän suosikkikuvioon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo suurten ikäluokkien vanhemmat nimenomaan otti lapsistaan yhden lellikiksi ja yhden inhokiksi!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin olen vähiten pidetty "lapsi". Äiti etenkin on aika avoin sen suhteen, miten paljon sisaruksiani huonompi olen hänen mielestään.
Mäkin olen esikoinen (ja saman ikäinen). Muhun ladattiin kaikki odotukset ja kannoin myös vastuuta sisaruksistani. Kaikki heidän pahat teot oli myös mun syytä, koska mun piti pitää heistä huolta. Vanhempien mieleen ne jutut jäivät mun tekosina.
Nykyisellään olen aika etääntynyt vanhemmistani, ja yllättäen heillä on nyt mua ikävä. Silti "kotona" käydessäni saan pskaa niskaani niin kuin ennenkin, mutta vanhemmat vaikuttaa kumman pelokkailta lopulta. Ikäänkuin ne ei voisi pidätellä itseään, vaikka tajuavat menettävänsä mut kokonaan tätä rataa. Viime aikoina he on antaneet mulle rahallisesti arvokkaita juttuja ikäänkuin hyvityksenä. Se on hämmentävää.
Mä olen meistä lapsista ainoa, joka ehkä voi huolehtia vanhemmista kun he vanhenee. Totta kai teen sen, en ole täysi ksipää, mutta se sattuu, kun he pitää mua niin huonona ihan sama, mitä teen.
Isästä olen ruvennut tajuamaan, että se vaan odottaa multa paljon ja on aina ollut siksi ankara, mutta äidillä ei ole tekosyytä. Äiti on aina vertaillut mua sisaruksiin. On selvää, että äidin mielestä olen rumin ja tyhmin yms. Äiti ei muista saavutuksiani vaan on aina puhunut niistä sisarusteni saavutuksina. Esim. lapsena mun kympit kokeista ei olleet mitään, mutta sisarusten seiskat oli lähes juhlan aiheita ja kaseista he sai rahaa palkaksi. Mä jouduin kerran kotiarestiin kasin takia. Oikeasti.
Onneksi mulla on sisarusten kanssa hyvät välit. He on myös nähneet kuvion. Olen tosi onnekas, kun mulla on niin hyvät sisarukset.
Voi ei, eihän se sinusta ksipäätä tee jos et nöyryytä itseäsi heitä hoitamalla. He ovat olleet aitoja sontiaisia sinulle ja annat kaiken anteeksi vaikka eivät pyydäkään. He oikeasti vaan pelkäävät laitokseen joutumista vanhoina.
Tavallaan näen heidät oman aikansa ja sukujensa tuotteina myöskin. Asetelma alkaa kääntyä ikäänkuin päinvastoin, ja se pelottaa heitä. Olen valmis antamaan anteeksi myöskin, jos he pyytäisi anteeksi.
Ja huomaan, että tämä on vahingoittanut mun sisaruksianikin. Tavallaan he näki, että mulle oli eri standardit koulumenestyksen suhteen ja heitä kehuttiin jutuista, jotka ei edes olleet kehumisen arvoisia. He siis ajatteli ja ajattelee edelleen olevansa tyhmiä.
En tiedä, näen että esim. sota edelleen tuntuu tässä perheessä. Mä en anna sen vaikuttaa muhun. Me ollaan kaikki tosi hajalla. Joo, mun vanhempani hajotti mut, mutta tällä hetkellä mä olen se, jonka pitää kohta olla se, joka pitää kaikista huolta.
Miksei sun sisarukset osallistu?
He ei hakeutuneet hyväpalkkaisille aloille. Mä olen ainoa, jolla on resursseja. Olen auttanut välillä sisaruksianikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivan sietämätöntä että vanhemmat ostaa yhdelle asunnon ja muille ei mitään. Välit poikki.
Vierailija kirjoitti:
Joo suurten ikäluokkien vanhemmat nimenomaan otti lapsistaan yhden lellikiksi ja yhden inhokiksi!
Samoin toimii narsistisen persoonallisuushäiriön omaava vanhempi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo suurten ikäluokkien vanhemmat nimenomaan otti lapsistaan yhden lellikiksi ja yhden inhokiksi!
Samoin toimii narsistisen persoonallisuushäiriön omaava vanhempi.
Jep, mulla on väkivaltainen unpinarsisti isänä. Hän valitsi suorastaan elämäntehtäväkseen tuhota inut, alistaa ja nujertaa, liiskata. Sama vimmainen halu kohdistuu myös lapsiini. :(
Mä en usko, että mun äiti on narsisti. Johtuu varmaan omasta kasvatuksestansa. Nykyään olen aina puolustuskannalla kotona käydessä, enkä oikeastaan aloita keskusteluja mistään juoruja vakavammasta. Koskaan ei pysty ennakoimalla, millä tuulella vanhemmat on. Ainoa vakio on se ainainen välinpitämättömyys.
Samaan oireyhtymään kuuluu myös vihamielisyys ja vahingonilo syntipukkilasta kohtaan.
Mun vanhemmat ovat olleet avoimen vahingoniloisia (ihan veetuilun ja pilkkanaurun saattelemina) esim siitä kun jäin työttömäksi, kun sairastuin krooniseen sairauteen ja kun jouduin sairaalaan vakavassa yleistulehdustilassa. ”Siitäs sait” ja”ihan oikein sulle” (ilkkuvaan ääneen sanottuna) tuntuivat aivan sietämättömän pahoilta sanoilta omilta vanhemmilta, tilanteessa jossa kokenut vastoinkäymisiä..
Suosikkilapsen työttömyys sitten olikin eri juttu, yhteinen tragedia jossa häntä tuettiin, kannustettiin, autettiin rahallisesti ja suhteilla etsittiin uusi työ.
Kyllä olen katkera, en edes kiellä sitä.
Minun äiti ei pidä minusta, ei ole koskaan pitänyt. Ei ole sitä näillä sanoilla sanonut, mutta lukuisilla muilla tavoilla on sen monta monta kertaa ilmaissut. ”Voi kun olisit tuollainen kuin tuo... mikset voi olla enemmän... kuka mies sinut muka huolii... ei ihme ettei sinua palkattu...”. Ei ole myöskään koskaan kehunut minua, ei ikinä, saati että olisi sanonut rakastavansa.
Meillä oli kaksi lasta ja minun ja veljen välillä jako, kultapoika ja se toinen. Kultapojan sädekehää ei himmentänyt edes luokalle jääminen, minun kympit ja ysit eivät olleet minkään arvoisia koska minulla on kielipäätä ja lukupäätä, ei ollut minun ansiotani että osasin koulujutut. Kultapoika sai parikymppisenä ensimmäisen lapsen, koko perhe tietenkin puettiin ja varustettiin ja vietiin vähän väliä ulkomaille lomalle. Kultapojan autolaina taattiin, ja maksettiin kun ihmelapsi myikin auton, piti rahat ja jätti velan maksamatta. Samaan aikaan minä opiskelin ja yritin raapia toimeentuloa kasaan, ai että autettiinko minua? Heh, ei. Jälkeen päin on sanottu että olisit pyytänyt jos jotain tarvitsit. Minä kyllä pyysin, mutta kun kultapojan perhe oli nälkäkuoleman partaalla....
Kultapoika katkaisi välit vanhempiin jo kauan sitten, koska ei saanut heiltä niistettyä kaikkea haluamaansa. Vanhemmat vieläkin kaiholla muistelevat ihmelastaan ja toivovat hänen paluutaan. Minä pyörin nurkissa auttamassa vaihtelevasti, lähinnä ajan heitä lääkäriin, kauppaan ja muualle. Säälin vanhempiani, heillä ei ole enää mitään. Ei kultapoikaa, ei omaisuutta, ei terveyttä. Vain se ei-haluttu tulee kun paikalle soitetaan, mutta ei sekään aio koskaan mitään vaippoja vaihtaa, sen me tiedämme kaikki.
.