Miten kestän tämän haikean pahan olon kun teini on lähdössä

Aloittamalla oman elämän.

Voi ei. Tsemppiä!

Näyttämällä reipasta naamaa ja toisaalta muistelemalla sitä, miten itse on aikanaan lähtenyt iloisin mielin, eikä ole paljon äidin tunteita ajatellut. :) Kyllä se siitä! 

Siihen tottuu pikkuhiljaa. Vaikeaa on aluksi ja monet ikäväitkut tulee. Uusi vaihe ja uudet kuviot,  kohtaatte aikuisina toisenne, vaikka lapsesi aina onkin.

Muistan miten joka asemalle vienti oli tuskaa, kotiin tullessa tuoksui vielä lähtijän parfyymi ja käytetyt astiat tiskipöydällä tekivät niin kipeää. Siitä selvittiin ja nyt on helpompaa.

Lapsuus ja nuoruus on niin lyhyt ja ohikiitävä aika , voi kunpa me osattaisiin nauttia ja iloita kaikesta aikanaan.

Vierailija kirjoitti:

Siihen tottuu pikkuhiljaa. Vaikeaa on aluksi ja monet ikäväitkut tulee. Uusi vaihe ja uudet kuviot,  kohtaatte aikuisina toisenne, vaikka lapsesi aina onkin.

Muistan miten joka asemalle vienti oli tuskaa, kotiin tullessa tuoksui vielä lähtijän parfyymi ja käytetyt astiat tiskipöydällä tekivät niin kipeää. Siitä selvittiin ja nyt on helpompaa.

Lapsuus ja nuoruus on niin lyhyt ja ohikiitävä aika , voi kunpa me osattaisiin nauttia ja iloita kaikesta aikanaan.

Hyvin kirjoitettu! Tämä on mulla ihan kohta edessä. Nuoret 16 ja 18.

Heidän kuuluu lähteä ja aikuistua, mutta tulee tuntumaan haikealta.

Pääasia ettet näytä lapselle tuota tunnetta ainakaan niin, että hän tuntisi syyllisyyttä kun lähtee elämään omaa elämäänsä. Olen omille lapsilleni sanonut, että mun tulee tosi kova ikävä mutta ihanaa kun ovat oman elämänsä alussa. Kaikkein parasta olisi jos keksisit jotain uutta elämämääsi vaikka uuden harrastuksen. En yhtään ihmettele, että tässä vaiheessa usein erotaan sillä samassa muutoksen rytäkässä usein laittaa koko elämän remonttiin.

Itse olen päättänyt aloittaa laihdutuksen ja kuntoilun. Nyt kun ei tarvitse huolehtia lasten syömisistä, kuskaamisesta ym. voi rauhassa alkaa etsimään sitä omaa napaa.

Viikonloppu on muutaman päivän välein, ei siis mikään dramaattinen elämänmuutos. Mulla sama edessä keväällä.

Ihanaa, voit aloittaa oman elämän, rilluttelun, irtosuhteet.

Mun miehelle pelkkä ajatuskin tuntuu olevan vaikea. Itse olen jo puhunut säästämisestä, asp-tilistä ja mitä eläminen maksaa ja yrittänyt opettaa taloustaitoja, mm. raha. Itse lähdin 19 veenä. Mies järkyttyy ajatuksestakin, että ne muuttaisivat ja kieltäytyy pohtimasta koko asiaa. Meillä on 14-18 veet ja yksi 7 v. Fakta on että vanhin menee vuoden päästä armeijaan ja puhuu jo omaan asuntoon lähtemisestä.

Henkisesti siis yritän valmistautua mutta saas nähdä sitten kun siitä tulee totta..

Juu kyseessä on 16-vuotias esikoinen. Jäähän meille vielä 2 nuorempaa sekä kissa ja koira. Ja ala mitä lähtee opiskelemaan on sitä mitä haluaa. Ja ei ole Suomen ainoa teini joka muuttaa pois opiskelemaan. Tuli mieleen miten ihmeessä pärjää ne joiden teini lähtee vuodeksi ulkomaille esim vaihto-oppilaaksi?

Muuttopäivä oli minulle vaikein. Itkin kaupassa hyllyjen välissä, kun kävin vielä jotain viime hetken tarvikkeita ostamassa pojalle mukaan. Ja kun muuttoauto lähti pihasta, itkin vessassa ainakin tunnin. Siitä se sitten lähti helpottamaan niin, että noin kuukauden kuluttua olin aika lailla sopeutunut tilanteeseen, minkä jälkeen aloin nauttimaan mm. siitä ettei joku ole koko ajan kyselemässä onko ruokaa. Saa olla päiviä kokkaamatta yhtään mitään, jos siltä tuntuu :)

Hyvin se menee, tsemppiä!

Mihin ne lähtee?

Eikö kotipaikkakunnalla ole opiskelupaikkoja? Täällä pk-seudulla on opiskelija-asunnoista sellainen pula ja vuokrat niin tähtitieteellisiä, että saattaa hyvinkin olla, että teinit asuu lukion jälkeenkin vielä kotona...

Minä olen pitänyt yhteyttä viestittelemällä. Melkeinpä tuntuu että on tullut juteltua enemmän kuin silloin, kun lapsi asui kotona. Mutta tietoisesti otin myös kahdenkeskistä aikaa ennen poismuuttoa. Elokuvia, yhteisiä lounaita ja niitä opiskeluhankintojakin käytiin tekemässä yhdessä. Miehellekin yritin sanoa, että kannattaa yrittää miettiä kahdenkeskistä tekemistä nyt kun vielä voi. 

Meillä opiskelupaikkakunta ei ollut kauhean kaukana ja otin tavaksi viedä nuoren viikonloppuisin takaisin opiskelupaikkakunnalle. Se oli sellainen puolentoistatunnin ajomatka, jossa sain aikaa nuoren kanssa kahdestaan ja myöhemmin tuli kyydittyä myös opiskelukavereita ja nämäkin tulivat tutuksi. 

Se haikeus lapsen poismuutosta tulee edelleen puuskittain. Mutta tätä asiaa on työstetty mielessä jo pitkään ja enemmän olen iloinen siitä, että hänellä on asiat hyvin, korkeakouluopiskelut alussa ja elämä edessä. 

Me rakennettiin "vanhuuden" talo juuri siksi silloin, että olis muuta ajateltavaa. Itkin sillti töissäkin ikävääni. Junalle vienti oli kamalaa. Puheluita odotti. Kyllä siihen pikkuhiljaa tottuu.

Lihotat, laihdutat, leikkaat hiukset, alat käyttämään päihteitä, eroat, nait naapuria, ryhdyt lesboksi, soitat ennustajille...kyllähän te keski-ikäiset naiset keksitte itsenne lohduttamiskeinoja. Hae ensi hätään vaikka suklaatia.

Minulla on 23-vuotias, joka pääsi nyt yliopistoon. Hetken ehdin jo olla huolissani, jumittuuko hanttihommaan. Nyt lähtee kauas, joten tuskin joka viikonloppu tulee kotiin. Elämä on luopumista.

Vierailija kirjoitti:

Lihotat, laihdutat, leikkaat hiukset, alat käyttämään päihteitä, eroat, nait naapuria, ryhdyt lesboksi, soitat ennustajille...kyllähän te keski-ikäiset naiset keksitte itsenne lohduttamiskeinoja. Hae ensi hätään vaikka suklaatia.

Miksi pitää kirjoittaa ilkeästi? Jos olet nuori nainen, niin tiedoksesi sinäkin  olet keski-ikäinen nopeammin kuin älyätkään. Ja jos olet mies, niin kyllä se lasten lähtö kirpaisee teitäkin, ainakin hyviä isiä. Ja mikäli olet lapseton mies tai nainen, et tiedä tästä asiasta mitään.

Vierailija kirjoitti:

Siihen tottuu pikkuhiljaa. Vaikeaa on aluksi ja monet ikäväitkut tulee. Uusi vaihe ja uudet kuviot,  kohtaatte aikuisina toisenne, vaikka lapsesi aina onkin.

Muistan miten joka asemalle vienti oli tuskaa, kotiin tullessa tuoksui vielä lähtijän parfyymi ja käytetyt astiat tiskipöydällä tekivät niin kipeää. Siitä selvittiin ja nyt on helpompaa.

Lapsuus ja nuoruus on niin lyhyt ja ohikiitävä aika , voi kunpa me osattaisiin nauttia ja iloita kaikesta aikanaan.

Mun on pakko sanoa etten ymmärrä näitä kaihoilijoita ja ikävän itkijöitä. Mun lapset on opiskelleet osan aikaa toisella puolella maapalloa ja silti on pidetty yhteyttä Skypellä tai whatsapp puheluilla,. Ei me kotonakaan olla oltu 24/7 toistemme iholla vaan jokaisella on ollut omaa rauhaa ja omaa elämää. Ei olisi tullut mieleenkään nyyhkiä lapselle ettei saa mennä kun meille tulee niin ikävä. Mikä minä olen rajoittamaan toisen elämää? Olisi kamalaa jos nuori kantaisi syyllisyyttä siitä että tekee pahan olon vanhemmalleen lähdöllään!

Nyt on nuorin enää kotona ja haaveilee sisarusten tavoin opintoja ulkomailla, kannustamme häntä kaikin tavoin ja olemme onnellisia jo etukäteen nykynuorten mahdollisuuksista. Eikä nuo vanhemmatkaan lopulta päätyneet kuin 30km säteelle meistä perheineen:) Olemme todella läheisiä, viestittelemme päivittäin ja tapaammekin viikoittain aina jonkun kanssa, pari kertaa kuukaudessa koko sakilla.

Olemme antaneet juuret ja siivet, olleet läsnä kaikki elämänvaiheet, nauttineet siitä lapsuudesta ja nuoruudesta.  Nyt on heidän aikansa mennä ja meidän nauttia omasta elämästämme kaksistaan, harvemmin enää koko perheen voimin (no, kyllä me esim reissataan porukalla).

20, ei tässä ole oltu nyyhkimässäkään, että älä lähde. 

Esikoisen armeijaan lähtö vähän totutti eroon. Muutti sitten omillen kotipaikkakunnalle opiskelemaaan. Oli se  vaikeaa silti, en olisi vielä halunnut.

Tytön kohdalla oli uusi surutyö ja muutti vielä kauemmaksi ei joka viikonloppuna nähty. Joskus ajoimme miehen kanssa sinne ja olimme yön hotellissa .  On se outoa kun talo hiljenee, yhtäkkiä on aikaa muttei tekemistä.

Ikävä  on ja valokuvia ei edes halua katsoa.  

Hissukseen löytyy täytettä ajalle ja uusi tapa olla ja elää tulee tilalle.