Voiko vanhempien yletön pihiys aiheuttaa lapsille mielenterveysongelmia?

Olivat. Ja nyt tuhlaavat lapsiini sumeilematta hirveitä summia. Pikkuisen vituttaa.

Eiköhän yletön ihan mikä tahansa ole riittävän ylettömyyksiin mennessä haitallista, mutta että mielenterveysongelmia suorilla? Ei välttämättä.

Turvattomuuden tunne on varmaan pahinta, mitä lapselle voi tapahtua, eikä piheys sitä välttämättä aiheuta.

Vaikka sillä tavalla ettei osteta kunnon vaatteita ja sitten muut lapset kiusaavat koulussa tästä syystä

Tuon "yletön"-sanan vois ottaa poiskin tuosta. -ap

Välillisesti ainakin. Esimerkiksi jos vaatteiden yms. takia kiusataan koulussa. Ja kaikenlainen tarpeellisenkin tavaran ostaminen voi ahdistaa saadun mallin takia ja syyllisyys seuraa aina kun ei pysty elämään tarpeeksi nuukasti. Tiedän erään tällaisen ihmisen, joka kokee todella suurta ahdistusta pienistäkin hankinnoista (esim. puhelin tai silmälasit).

Voi aiheuttaa myös fyysisiä ongelmia. Sain teininä uudet, riittävän lämpimät talvikengät vasta sitten, kun äiti näki saunan pukuhuoneessa punoittavat varpaani. Nekin kengät piti tietty ostaa kaksi numeroa liian isoina, ”että mahtuu villasukka”.

Kärsin myös tietämättäni anemiasta teininä, koska liharuokakin oli lähinnä kaalikeittoa meidän perheessä. En jaksanut juosta yhtä pitkiä matkoja kuin nyt aikuisena jaksan.

Erotetaanko tässä nyt toisistaan ne, ettei yksinkertaisesti ole varaa ja pelkkä pihiys? 

Noin yleensä ottaen en usko, että pelkästään pihiys aiheuttaa mielenterveysongelmia, jos perheessä on muuten asiat kunnossa, eli perusasiat kunnossa ja lasta rakastettu ja hänestä huolehdittu niin että lapsella on terve itsetunto joka ei riipu materiasta. Se, ettei saa uusinta iPhonea 6kk:n välein ja kaveripiiri jossa liikkuu kiusaa lasta siitä ei voi oikeasti aiheuttaa mielenterveysongelmia, ei ainakaan niin että vanhempien 'pihiys' olisi se todellinen syypää.

Minä en saanut edes rahaa antibiootteihin vaikka olin todella kipeä. Siitä puhkesi jälkitautina invalidisoiva sairaus.

Vierailija kirjoitti:

Erotetaanko tässä nyt toisistaan ne, ettei yksinkertaisesti ole varaa ja pelkkä pihiys? 

Noin yleensä ottaen en usko, että pelkästään pihiys aiheuttaa mielenterveysongelmia, jos perheessä on muuten asiat kunnossa, eli perusasiat kunnossa ja lasta rakastettu ja hänestä huolehdittu niin että lapsella on terve itsetunto joka ei riipu materiasta. Se, ettei saa uusinta iPhonea 6kk:n välein ja kaveripiiri jossa liikkuu kiusaa lasta siitä ei voi oikeasti aiheuttaa mielenterveysongelmia, ei ainakaan niin että vanhempien 'pihiys' olisi se todellinen syypää.

Pihit on yleensä kaikessa pihvejä, joten tuskin niitä hellydenlsoituksikaan on paljoa jaettu.

Joo, meidän perheessä rahaa oli isällä ja äitipuolella laittaa naurettavan kokoiseen taloon kahdella saunalla sekä poreammeella, kahteen kalliiseen autoon ja niiden lisäksi vielä avoauto kesäajeluja varten. Löytyi rotukoirat, palkattiin siivoojat ja vaikka mitä. Pikkuveljelleni hankittiin viimeisen päälle pelit ja vehkeet, trampoliinit, älypuhelimet, tietokoneet, maastopyörät, opiskeluajaksi oma asunto ja rahaa siirtyi tililleen tuon tuosta jotta voi käydä kavereiden kanssa leffassa ja ostaa muodin mukaiset vaatteet.

Ja siellä kaiken seassa olin minä, jonka elättäminen oli tuskallisen kallista ja jolle piti koko ajan olla opettamassa miten "elämä ei ole reilua" ja "ei voi aina saada mitä haluaa". Jouduin varastamaan kolikoita että sain ostettua itselleni kuukautissiteitä (ja ruinaamaan niitä kavereilta sekä koulun terkkarilta), vaateostoksilla en saanut usein olla edes mukana saati sanoa mitään mielipidettä niihin (koska nyt opetellaan sitä ettei aina tarvitse olla samaa mitä muillakin!). Kävelin kouluun koska pyörää en tarvinnut, saati mitään bussikorttia. Omaa rahaa en saanut koskaan. Jos isovanhemmalta sain lahjaksi, se otettiin pois koska "käytät sen kuitenkin johonkin turhaan, tällä katetaan koulutarvikkeita!".

Nyt aikuisena on joutunut tekemään pirusti työtä että on päässyt edes mitenkuten eroon ajatusmallista, että en ansaitse mitään enkä saa haluta mitään. Minusta tuli alisuoriutuja ja kroonisesti ahdistunut. Ja tietty siitä katkeruudesta mitä eriarvoinen kohtelu aiheutti. Onneksi pikkuveljen kanssa ollaan nykyisin hyvissä väleissä, vaikka eriarvoinen kohtelu oli vähällä pilata koko sisarussuhteen. Isään ja äitipuoleen en ole ollut missään yhteyksissä vuosiin.

Minä olen varsin pihistä kodista lähtöisin, ja aina vannoin ettei itsestäni tule samanlaista.

Tavallaan tuli. En ole tarkka rahoista, mutta mulle on tosi tarkkaa, että tavaroista pidetään huoli. Naapurustossa katuliidut likoavat sateessa, meillä sama purkki on käytössä kolmatta kesää.

Vanhempien pihiys voi tuottaa lapselle itsetunto-ongelmis, koska he eivät koe olevansa "minkään arvoisia". Tässä puhutaan siis sellaisesta saituudesta, jossa ei suoda toiselle mitään, vaikka olisi varaa. Oikea köyhyys on eri asia. Lapsi voi silloin kokea että vanhemmat haluaisivat antaa mutta eivät pysty. Se on eri asia kuin se että vanhemmat pystyisivät antamaan, mutta eivät halua (antaa mitään). Köyhyys ei ole kitsautta.

Yleensä kitsaat ihmiset eivät ole anteliaita myöskään aineettomia asioissa, esim hellyydessä. Sen sijaan he ovat usein katkeria, itsekkäitä ja ahneita.

Kaikkein vahingollisinta on vanhempien valikoiva kitsaus, josta joku edellä kirjoitti.

Eli kyllä, vanhempien kitsaus voi aiheuttaa lapselle mielenterveysongelmia.

Ja miten se "yletön" pihiys ilmenee? Sitenkö, että lapsirukka ei saakaan joka vuosi uutta tonnin iPhonea?

Kokemusasiantuntijan näkemys on, että kyllä voi. Toki piheillä vanhemmillani ei inkkarit pysynyt kanootissa muutenkaan (narsismia, läheisriippuvuutta tms.), niin varmaan sekin vaikutti. Mutta tosiaan pihi on pihi kaikessa! Itsetuntoni on huono ja en koe olevani minkään arvoinen. Olen pyrkinyt elämässäni olemaan jonkin (itseni) arvoinen mutta koen syyllisyyttä saavuttamistani asioista. Vuosia myöhemmin vaan tajuaa, että miten joskus onkin voinut hävetä ja mennä alta riman. Tätä on silti vaikea muuttaa, koska selitän itselleni niin vakuuttavasti edelleen omaa arvottomuutta.

Jos lapsella ei ole koskaan rahaa käytössään ja aina varoitellaan tuhlaamisesta, niin miten ihmeessä lapsi oppii normaalin rahankäytön? Sitten sitä aikuisena ostelee kaikkea, mistä jäi lapsena paitsi tai syö homeisia ruokia, kun mitään ei saa heittää pois. Rahankäyttökin on taitolaji ja se pitää opettaa lapselle.

No äiti sanoi, että olen kallis lapsi kun osti pari kertaa vuodessa mulle 100€ vaatteita. Kinkkusiivut leikattiin kahtia niin, että paketin koko ''tuplaantui''. Piti itseään porvarina ja puhui maineesta. Oli tehdastyöläinen joka korosti pienelle pojalle, että olemme parempaa väkeä..

Osaako joku sanoa mikä aiheuttaa tällaista käytöstä? Äiti kulki usein myös nokkapystyssä.

Minä olen todella, todella pihistä kodista! Teini-iässä varastin koulusta käsipaperia menkkasuojiksi. Laitoin niihin vessapaperia sisälle, pelkäsin koko ajan että tippuu housuista!

Jalkani jäivät epämuodostuneiksi jalkateristä ja varpaista koska kengät oli liian pienet. En kehtaa näyttää niitä missään ja niitä särkee paljon. Sain myös teininä niin pahat paleltumat reisiin että olisin tarvinnut sairaalahoitoa. Vanhempia ei kiinnostanut ja hoitamatta jäivät, edelleen reisiä särkee jos saa yhtään kylmää. En voi siis käyttää hameita tai uida järvessä esimerkiksi.

Allergialääkkeitä eivät suostuneet ostamaan, vasta kun minulla puhkesi astma ja jouduin sairaalaan (!!!!) suostuivat viimein maksamaan lääkkeet. Tosin yhä vihaisia kun menin hankkimaan tahallani kalliin astman!

Sanomattakin selvää että minua kiysattiin koulussa ihan järkyttävän paljon!

Meillä oli kotona pihiä, ruoka oli todella yksinkertaista, vaatteet usein kirpputorilta jne. Rahaa vanhemmillani kuitenkin oli mutta sitä ei vaan haluttu käyttää vaan annettiin lojua tilillä. Minua kiusattiin koulussa vaatteideni vuoksi. 

Kun muutin omilleni ja aloin saada omaa rahaa olin vuosia aika sekaisin, joko pihistelin tai tuhlailin kamalasti, en osannut sellaista normaalia kulutusta ollenkaan. Sekosin ruokakaupassa kun tajusin että voin ostaa sieltä mitä vaan, kaikkea mistä ennen en osannut unelmoidakaan, ja kuitenkin samalla tunsin syyllisyyttä kun ostin "liian kallista" Vaatteiden kanssa sama juttu. Mulla ei aiemmin ollut kauniita vaatteita joten niitäkin ostin, kalliita, osaa en ole edes koskaan käyttänyt kun ovat liiankin hienoja. Hiljakseen olen rahankäyttöä oppinut... 

Kun vanhemmat on vierailleet kämpälläni olen piilotellut arvokkaampaa tavaraa ja valehdellut ostaneeni huonekaluja kirppikseltä tai kaverilta yms. etteivät pääse syyllistämään tuhlailusta...

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli kotona pihiä, ruoka oli todella yksinkertaista, vaatteet usein kirpputorilta jne. Rahaa vanhemmillani kuitenkin oli mutta sitä ei vaan haluttu käyttää vaan annettiin lojua tilillä. Minua kiusattiin koulussa vaatteideni vuoksi. 

Kun muutin omilleni ja aloin saada omaa rahaa olin vuosia aika sekaisin, joko pihistelin tai tuhlailin kamalasti, en osannut sellaista normaalia kulutusta ollenkaan. Sekosin ruokakaupassa kun tajusin että voin ostaa sieltä mitä vaan, kaikkea mistä ennen en osannut unelmoidakaan, ja kuitenkin samalla tunsin syyllisyyttä kun ostin "liian kallista" Vaatteiden kanssa sama juttu. Mulla ei aiemmin ollut kauniita vaatteita joten niitäkin ostin, kalliita, osaa en ole edes koskaan käyttänyt kun ovat liiankin hienoja. Hiljakseen olen rahankäyttöä oppinut... 

Kun vanhemmat on vierailleet kämpälläni olen piilotellut arvokkaampaa tavaraa ja valehdellut ostaneeni huonekaluja kirppikseltä tai kaverilta yms. etteivät pääse syyllistämään tuhlailusta...

Kyllä ne vanhemmat tietää, että rahalla saa. Eivät vain halua ostaa muille.

Vierailija kirjoitti:

Joo, meidän perheessä rahaa oli isällä ja äitipuolella laittaa naurettavan kokoiseen taloon kahdella saunalla sekä poreammeella, kahteen kalliiseen autoon ja niiden lisäksi vielä avoauto kesäajeluja varten. Löytyi rotukoirat, palkattiin siivoojat ja vaikka mitä. Pikkuveljelleni hankittiin viimeisen päälle pelit ja vehkeet, trampoliinit, älypuhelimet, tietokoneet, maastopyörät, opiskeluajaksi oma asunto ja rahaa siirtyi tililleen tuon tuosta jotta voi käydä kavereiden kanssa leffassa ja ostaa muodin mukaiset vaatteet.

Ja siellä kaiken seassa olin minä, jonka elättäminen oli tuskallisen kallista ja jolle piti koko ajan olla opettamassa miten "elämä ei ole reilua" ja "ei voi aina saada mitä haluaa". Jouduin varastamaan kolikoita että sain ostettua itselleni kuukautissiteitä (ja ruinaamaan niitä kavereilta sekä koulun terkkarilta), vaateostoksilla en saanut usein olla edes mukana saati sanoa mitään mielipidettä niihin (koska nyt opetellaan sitä ettei aina tarvitse olla samaa mitä muillakin!). Kävelin kouluun koska pyörää en tarvinnut, saati mitään bussikorttia. Omaa rahaa en saanut koskaan. Jos isovanhemmalta sain lahjaksi, se otettiin pois koska "käytät sen kuitenkin johonkin turhaan, tällä katetaan koulutarvikkeita!".

Nyt aikuisena on joutunut tekemään pirusti työtä että on päässyt edes mitenkuten eroon ajatusmallista, että en ansaitse mitään enkä saa haluta mitään. Minusta tuli alisuoriutuja ja kroonisesti ahdistunut. Ja tietty siitä katkeruudesta mitä eriarvoinen kohtelu aiheutti. Onneksi pikkuveljen kanssa ollaan nykyisin hyvissä väleissä, vaikka eriarvoinen kohtelu oli vähällä pilata koko sisarussuhteen. Isään ja äitipuoleen en ole ollut missään yhteyksissä vuosiin.

Vanhempasi purkivat sinuun oman kasvatuksensa tai sen ajan ilmapiirin. Niin kuin olisi "pitänyt" tehdä. Huonoa idealismia ja itsetuntoa.