Miltä tuntuu kun tiedät että joku rakastaa sinua mutta itse et

Vaivaannuttavalta. Yritin vältellä ko ihmistä, ettei vaan tulkitse mtn väärin. Pitkään yritti aina ehotella tapaamisia ja kyseli kuulumisia, nykyään ei enää sitäkään.

Parisuhteessa ollessani sen tajusin. Huomasin rakkauteni olevan enemmänkin ns. riippuvuutta toisesta.

Ahdistavalta, vangitsevalta.

Ahdistavalta. Loppuvaiheessa se läheisyys melkein "sattui" ja yritin vähentää tapaamisia. Otti omatunnon päälle, kun toinen lähettää niin kaipaavia ja lemmekkäitä viestejä eikä itse pysty vastaamaan samalla tavalla.

Ahdistavalta. Tai en tiedä rakastiko, mielestäni oli vain pahasti ihastunut, eikä nähnyt kuinka erilaisia aikuisia ihmisiä olimme, yhteinen tulevaisuus olisi kestänyt 3minuuttia.

Pakosta joudumme tapaamaan muutaman kerran vuodessa, huomaan, että ihastus on haihtunut, on piikikäs, jankkaa jotain asiaa niin kauan, että totean, että olkoon sitten niin, vaikka en ole lainkaan samaa mieltä. Välillä ei puhu, vaikka ollaan tilanteessa, että meitä on kolme ja olisi toivottavaa että hänkin sanoisi jotain asiasta.

Raivostuttaa, varsinkin kun ei olla mitään teinejä, tunnettu ties kuinka kauan ja en todella ole tehnyt mitään mikä häntä pitäisi loukata, paitsi etten ole edes ollut ihastunut, käyttäytynyt ystävällisesti, tunteilleni tai niiden puuttumiselle, en voi mitään.

En antanut tunteen mennä mitenkään ihoni alle. Olin miehen kanssa tiukasti vain työkaverit. Olihan se imartelevaa, mutta kyllä mies vaikutti vähän hölmöltä kun jatkoi ja jatkoi ihastumistaan vaikkei saanut mitään vastakaikua. Ja hänellä oli vaimo ja neljä lasta!