Lue keskustelun säännöt.
Onko yleistä tunne ettei kukaan kuuntele?
01.06.2018 |
Olen paininut nyt jonkun aikaa varsin oudon ongelman kanssa, joka meinaa räjäyttää pääni. Viimeinen vuosi elämässäni on ollut varsin helvetillinen, on tapahtunut isoja pieleen menneitä asioita elämän eri osa-alueilla ja niin sanottu kevyistä asioista keskustelu on aika hankalaa, koska tosiaan isoja juttuja on mennyt pieleen jotka painavat mukana elämän eri osa-alueilla. Tämän myötä olen huomannut ihmisistä varsin erikoisia piirteitä. En saa enää joihinkin ihmisiin minkäänlaista kontaktia nyt kun olen itse aivan raadollisen vereslihalla omine kokemuksineni ja enemmän kuin mitään muuta toivoisin pientä hetkeä kuunnella ajatuksiani näistä pieleen menneistä asioista.
Liian monen kanssa, lähipiirinkin, olen törmännyt siihen ettei minua kuunnella. Jos kysytään, mitenkäs se työasia on sujunut, kuinkas talonrakennus edistyy, mitenkäs tämä iso elämänmuutos on sujunut, kuinka voit, mitä kuuluu, niin jo toisen lauseen kohdalla suutani yritetään sulkea puhumalla jotakin paskaa päälle "katoppas miten lehdet heiluu puissa." Tai "Ai mikäs nalle se sinulle on kädessä." --- kääntäen yhtäkkiä keskustelun huomioimaan lapsiani jotka leikkivät aivan rauhassa kahvipöydän kupeessa. En siis saatana saa sanottua yhtään siitä mitä minulle kuuluu, en saa kontaktia ja olen alkanut olla aivan äärettömän pettynyt ihmisiin. Mistä tämä johtuu? Vastaanko väärin kun yritän kertoa totuutta siitä, että ei todellakaan ole menneet asiat ihan putkeen ja perheemme elää tällä hetkellä aikamoisessa kriisissä päivittäin? Mikä helvetti siinä on ettei ihmistä voida edes pientä hetkeä kuunnella???
Olenko aivan yksin tämän kanssa, liian hyökkäävä, liian puhelias? Ok, myönnän sen etten ole luonteeltani sellainen itseeni asiat patoava hissukka, vaan sanon suoraan realistisesti jos asiat ei ole menneet putkeen, ilman häpeää tai tarvetta piilotella tai silotella asiaa jotenkin paremmaksi. Haluaisin saada näkökulmia ja keskustelua asiasta, jonkin toisen mielipiteen tai kannustuksen jolla päästä taas hiukan omissa ajatuksissa eteenpäin. Mutta ihan äärettömän harvoin kukaan kuuntelee, mieluummin ihmiset hössöttää sen puheen päälle jotakin aivan jonninjoutavaa liibaa ja oma oloni jää aivan älyttömän vihaiseksi ja nöyryytetyksi kun minua ei vaan yhtään kuunnella.
Paras oli viime kesänä kun meidän perheelle tapahtui aivan kamalia asioita putkeen monia, olimme äärirajoilla koko porukka, meinasimme menettää talomme näistä seurauksista johtuen, sairastelin itse jatkuvasti ja meinasin ajaa pahan kolarin nukahdettuani rattiin lapset kyydissä, mitä sanoo tähän lapseni kummi kun hädissäni hänelle viestitin että olen aivan romahduksen partaalla, en enää pian jaksa. Hän kirjoitti minulle vastauksena, että mitäs olet aiheuttanut itsellesi tuollaisen tilanteen, ei teillä mitään todellista hätää ole. Tämä lause piirtyi verkkokalvoilleni, ei teillä mitään hätää ole. Mitä toisen aliarviointia ja mitätöintiä hädän keskellä. Sain onneksi tuolloin neuvolan kautta perhetyöntekijää kiinni, keskusteluapua sekä kodinhoidon tukea, ilman niitä en tiedä missä olisin, oma fyysinen kuntonikaan ei olisi ehkä kestänyt tuota tuolloista painetta enää hetkeäkään. Mutta tämän jälkeen on lähes itkettänyt ja naurattanut fraasit "elämästä ei tulisi mitään ilman ystäviä." My ass. Tai "Uskalla pyytää apua." Even bigger ass. Todellisen hädän tullen hyvä jos kukaan jaksaa edes kuunnella puolikasta lausetta, tämä on minun kokemukseni asiasta.
Kommentit (29)
Minusta ihan yhtä rasittavia on ihmiset jotka eivät kerro mitään omista asioistaan kuin ne, jotka eivät kuuntele. Aivan äärettömän rasittavaa kuulustella kuin rikollista, kyllä oikean kanssakäymisen josta itsekin nauttii tulisi olla molemminpuolista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulee aina mieleen kun tapahtuu jotain ikävää joka ylittää tässä maassa uutiskynnyksen, että sitten ihmetellään miksi ei pyydetty apua ajoissa tms. Veikkaan että aika moni on yrittänyt pyytää sitä apua ja monistakin paikoista, mutta jos missään ei oteta avunpyyntöjä vakavasti niin mitä voi ihminen hädässä tehdä? Itselläkin on näistä kokemusta, mutta en nyt halua tänne sen enempää avata.
Mulle tuli kirjoituksestasi mieleen, että käsitätköhän sinä kuulumisten kyselyt eri tavalla kuin nämä muut? Kuulumisten kyselyynhän lyhyesti vastataan asiat, mitä elämässä on viime aikoina tapahtunut. Ei ole tarkoitus, että siinä aletaan yhdessä kuulijan kanssa analysoimaan ja puimaan mitään syvempiä ongelmia. Talonrakennuksen edistymiseen vastataan jotain "ihan hyvin edistyy", "aikataulu ja budjetti taitaa pettää", "emme taida päästä vielä jouluksi muuttamaan, koska tarkastaja löysi talosta eristysvirheitä" ta jotain vastaavaa. Mutta ei aleta selittämään sen tarkemmin, ellei toinen tarkennuksia kysele. Ja useimmat ihmiset pystyvät kyllä kuuntelemaan samalla kun vahtivat lapsia tai sanovat lapselle jotain, jotta lapsen huomiontarve täyttyy hetkeksi ja aikuinen voi jatkaa puhumistaan. Jos sulla on tapana alkaa avautumaan enemmän kuin mitä on tarkoitus, ihmiset saattavat nopeasti vaihtaa puheenaihetta.
Nimenomaan, paljon keskustelua käydään sitten jälkeenpäin miksei apua pyydetty. Kun tässä maassa ei ole yhtä tiskiä minne marssia pyytämään sitä apua, joudut ensin turvautumaan niihin kontakteihin joita sinulla on ja jos ne pettää tai ei johda mihinkään niin pulassa ollaan.
Erityisesti ne "tavalliset perheet" joiden seinien sisällä saattaa todella räiskyä, mutta ei ulospäin. Jos et ole alkoholisti tai narkomaani, sinun oletetaan selviävän omista murheistasi helpolla. Apua ei saa, ei ole sitä paikkaa josta hakea. Nopeammin sitä oma normaali pää leviää niihin asioihin ja tulee tehtyä impulsiivisia ratkaisuja kuin joku auttava taho on normaalin perheen ovella yllättävän kriisin sattuessa.
Minulla samanlaisia kokemuksia. Pari vuotta sitten oli todella vaikeita aikoja ja huomasin, että muutamat pidempään elämässäni olleet ihmiset eivät osanneet tai halunneet tukea minua. Vuosien varrella olin kuitenkin itse käyttänyt paljon energiaa ja aikaa muiden tukemiseen vaikeuksissa, ja sisälläni kiehui samanlainen katkeruuden raivo, kun yritin puhua vaikeuksistani eikä muut halunneet keskustella vaikeista asioista.
Nyt kun voin itse paremmin, pystyn näkemään että jotkut ystäväni eivät olleet oikeita ystäviä jotka hyväksyivät minut sellaisena kuin olen, vaan puhtaan itsekkäitä tyyppejä jotka eivät halunneet muiden murheita elämäänsä mutta pystyivät kyllä omansa kaatamaan toisten niskaan. Heidän kanssaan olen erkaantunut, en siltoja polttaen vaan hiljaa kadoten. Ja heidät pidän mielessä jotta en itse olisi samanlainen.
Yhtä tärkeää on ollut tajuta, että osa ystävistäni suojeli itseään ja ystävyyttämme. Kun penäsin velvoittavasti tukea, eräs ystävä kommentoi aika suorasukaisesti takaisin että hänen on laitettava oman jaksamisensa vuoksi raja tähän, jotta ei loukkaisi minua ja jotta ystävyydessämme säilyy elämänvoima. Loukkaannuin silloin pahasti, mutta saatuani kriisiapua psykiatriselta puolelta ja käytyäni terapiassa, tajusin että tosiystävän tehtävänä on juurikin uskaltaa sanoa suoraan näkemyksensä, jos kokee että toinen on omilla virheillään aiheuttanut tilanteensa. Ja kaikkien täytyy pitää omasta jaksamisestaan kiinni, eikä valuttaa voimavarojaan ihmiselle, joka omassa negatiivisuudessaan on 'energiasieppo' ja vetää huomaamattaan mukanaan synkkään varjojen ja taistelun maailmaansa.
Ystävän ei pidä olla terapeutti, ja omaa puhumisen ja jakamisen tarvetta kannattaa tarkastella kriittisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisiä kiinostaa _käyttää_ toista ihmistä. Ei ole yhteistä läsnäoloa, on jaettua aikaa, jossa kaadetaan toinen toisensa päälle tapahtumia, muistoja ja sattumia omasta elämästä - tuokioista jossakin muualla, jostakin muualta. En ole enää nykyisin kiinnostunut tällaisesta, etsin ihmisiä _jakamaan_ kanssani hetkiä ja olemaan läsnä. Elämään niitä arvokkaita juttuja minun kanssani.
Vierailija kirjoitti:
Nimenomaan, paljon keskustelua käydään sitten jälkeenpäin miksei apua pyydetty. Kun tässä maassa ei ole yhtä tiskiä minne marssia pyytämään sitä apua, joudut ensin turvautumaan niihin kontakteihin joita sinulla on ja jos ne pettää tai ei johda mihinkään niin pulassa ollaan.
Erityisesti ne "tavalliset perheet" joiden seinien sisällä saattaa todella räiskyä, mutta ei ulospäin. Jos et ole alkoholisti tai narkomaani, sinun oletetaan selviävän omista murheistasi helpolla. Apua ei saa, ei ole sitä paikkaa josta hakea. Nopeammin sitä oma normaali pää leviää niihin asioihin ja tulee tehtyä impulsiivisia ratkaisuja kuin joku auttava taho on normaalin perheen ovella yllättävän kriisin sattuessa.
Vika on siinä, että emme osaa kuunnella. Kun joku alkaa kertoa meille ongelmistaan, koemme, että meidän pitäisi sanoa jotain. Vähintäänkin osata lohduttaa ja mieluiten keksiä jotain ratkaisukeinoja. Ja koska emme tähän pysty, kuuntelemisesta tulee ahdistavaa. Erityisen ahdistavaa, jos kuulemamme perusteella koemme, että meidän pitäisi esim tehdä läheisestämme lastensuojeluilmoitus. Ongelmistaan kertovan tulisikin heti aluksi korostaa, että ei kaipaa sanoja, ei lohdutuksia eikä ratkaisukeinoja vaan ainoastaan, että toinen kuuntelee. Kuunteleminen on silloin heti helpompaa, koska ei tarvitse keksiä mitään sanottavaa. Ihmiselämän vaikeissa tilanteissa kun ne sanomiset olisivat kuitenkin tyhjänpäiviäisiä latteuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se nyt vaan ei ole tapana, että missään kuulumistenkyselytilanteissa aletaan oikeasti kertoa elämän vaikeista ongelmista. Nuorena ja masentuneena itsekin tein sen virheen, että vastasin "rehellisesti", mutta eihän ihmiset jaksa sitä ottaa vastaan niin valmistautumatta, tilanteessa jossa odotetaan lähinnä kevyttä small talkia.
Ihan samatkin ihmiset usein kyllä voivat keskustella myös niistä vaikeista asioista, mutta eri tilanteessa, jotenkin intiimimmässä tilanteessa jossa on kontekstina puhua syvemmin kuin pikainen kuulumisten vaihto.
Vierailija kirjoitti:
Ihmisiä kiinostaa _käyttää_ toista ihmistä. Ei ole yhteistä läsnäoloa, on jaettua aikaa, jossa kaadetaan toinen toisensa päälle tapahtumia, muistoja ja sattumia omasta elämästä - tuokioista jossakin muualla, jostakin muualta. En ole enää nykyisin kiinnostunut tällaisesta, etsin ihmisiä _jakamaan_ kanssani hetkiä ja olemaan läsnä. Elämään niitä arvokkaita juttuja minun kanssani.
Tällaiset ihmiset ovat yleensä oma puoliso sekä omat lapset. Elämän tärkeimmät ja merkityksellisimmät asiat tehdään ja jaetaan heidän kanssaan, muille niistä vain kerrotaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisiä kiinostaa _käyttää_ toista ihmistä. Ei ole yhteistä läsnäoloa, on jaettua aikaa, jossa kaadetaan toinen toisensa päälle tapahtumia, muistoja ja sattumia omasta elämästä - tuokioista jossakin muualla, jostakin muualta. En ole enää nykyisin kiinnostunut tällaisesta, etsin ihmisiä _jakamaan_ kanssani hetkiä ja olemaan läsnä. Elämään niitä arvokkaita juttuja minun kanssani.
Tällaiset ihmiset ovat yleensä oma puoliso sekä omat lapset. Elämän tärkeimmät ja merkityksellisimmät asiat tehdään ja jaetaan heidän kanssaan, muille niistä vain kerrotaan.
Olen eri mieltä. En tietenkään siitä, etteikö perhe-elämä ole (joillekin) ihmisille se prioriteetti, mutta esimerkiksi minulle ei ole siinä määrin, että kaikki merkityksellinen takertuisi siihen. Minulla on elämässäni ihmisiä, jotka ovat henkisesti huomattavasti enemmän kanssani ”läsnä” kuin perheeni. En myöskään halua olla perhekertomuksien jakaja tahi vastaanottaja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisiä kiinostaa _käyttää_ toista ihmistä. Ei ole yhteistä läsnäoloa, on jaettua aikaa, jossa kaadetaan toinen toisensa päälle tapahtumia, muistoja ja sattumia omasta elämästä - tuokioista jossakin muualla, jostakin muualta. En ole enää nykyisin kiinnostunut tällaisesta, etsin ihmisiä _jakamaan_ kanssani hetkiä ja olemaan läsnä. Elämään niitä arvokkaita juttuja minun kanssani.
Tällaiset ihmiset ovat yleensä oma puoliso sekä omat lapset. Elämän tärkeimmät ja merkityksellisimmät asiat tehdään ja jaetaan heidän kanssaan, muille niistä vain kerrotaan.
Olen eri mieltä. En tietenkään siitä, etteikö perhe-elämä ole (joillekin) ihmisille se prioriteetti, mutta esimerkiksi minulle ei ole siinä määrin, että kaikki merkityksellinen takertuisi siihen. Minulla on elämässäni ihmisiä, jotka ovat henkisesti huomattavasti enemmän kanssani ”läsnä” kuin perheeni. En myöskään halua olla perhekertomuksien jakaja tahi vastaanottaja.
Varmasti mahdollista, mutta edellyttää, että puolisollekin on aivan ok, että elämän arvokkaat jutut eletään jonkun muun kuin puolison kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisiä kiinostaa _käyttää_ toista ihmistä. Ei ole yhteistä läsnäoloa, on jaettua aikaa, jossa kaadetaan toinen toisensa päälle tapahtumia, muistoja ja sattumia omasta elämästä - tuokioista jossakin muualla, jostakin muualta. En ole enää nykyisin kiinnostunut tällaisesta, etsin ihmisiä _jakamaan_ kanssani hetkiä ja olemaan läsnä. Elämään niitä arvokkaita juttuja minun kanssani.
Tällaiset ihmiset ovat yleensä oma puoliso sekä omat lapset. Elämän tärkeimmät ja merkityksellisimmät asiat tehdään ja jaetaan heidän kanssaan, muille niistä vain kerrotaan.
Olen eri mieltä. En tietenkään siitä, etteikö perhe-elämä ole (joillekin) ihmisille se prioriteetti, mutta esimerkiksi minulle ei ole siinä määrin, että kaikki merkityksellinen takertuisi siihen. Minulla on elämässäni ihmisiä, jotka ovat henkisesti huomattavasti enemmän kanssani ”läsnä” kuin perheeni. En myöskään halua olla perhekertomuksien jakaja tahi vastaanottaja.
Varmasti mahdollista, mutta edellyttää, että puolisollekin on aivan ok, että elämän arvokkaat jutut eletään jonkun muun kuin puolison kanssa.
Ne voi kyllä elää puolison kanssa, mutta kyse olikin merkityksien prioriteeteistä. Mikä on puolisolle merkityksellistä, ei välttämättä ole minulle. Eihän kukaan voi määritellä toisen tärkeimpiä merkityksiä. ”Arvokkaat jutut”, jotka toiselle ovat elämän huippuhetkiä, voi toisesta tuntua ”elämän suotittamiselta” - ne kuuluvat siihen pakettiin kun kerta perhe perustettiin.
Vierailija kirjoitti:
Tulee aina mieleen kun tapahtuu jotain ikävää joka ylittää tässä maassa uutiskynnyksen, että sitten ihmetellään miksi ei pyydetty apua ajoissa tms. Veikkaan että aika moni on yrittänyt pyytää sitä apua ja monistakin paikoista, mutta jos missään ei oteta avunpyyntöjä vakavasti niin mitä voi ihminen hädässä tehdä? Itselläkin on näistä kokemusta, mutta en nyt halua tänne sen enempää avata.
Minulle tuli vuosia sitten psykoottinen masennus. Hoitojakson jälkeen juttelin siitä muutaman kaverin kanssa. Olin pikkuhiljaa liukunut sitä kohti ja kerroin näille kavereille siis useamman vuoden takaisista asioista jotka olivat sinne masennukseen päin ajaneet.
Jokainen harmitteli ja oli kauhuissaan miksi et kertonut meille?
Siinä vaiheessa teki mieli itkeä V*TTI MINÄ YRITIN KAIKKI NE VUODET!
Olin saanut juuri tuota samaa kohtelua kuin ap jossa kiinnitetään huomio mielummin säähän. Ja vielä kehtaavat sanoa että se olin minä joka oli hiljaa.
Tuskin ketään yllättää että näiden kanssa en enää pahemmin ole tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisiä kiinostaa _käyttää_ toista ihmistä. Ei ole yhteistä läsnäoloa, on jaettua aikaa, jossa kaadetaan toinen toisensa päälle tapahtumia, muistoja ja sattumia omasta elämästä - tuokioista jossakin muualla, jostakin muualta. En ole enää nykyisin kiinnostunut tällaisesta, etsin ihmisiä _jakamaan_ kanssani hetkiä ja olemaan läsnä. Elämään niitä arvokkaita juttuja minun kanssani.
Tällaiset ihmiset ovat yleensä oma puoliso sekä omat lapset. Elämän tärkeimmät ja merkityksellisimmät asiat tehdään ja jaetaan heidän kanssaan, muille niistä vain kerrotaan.
Olen eri mieltä. En tietenkään siitä, etteikö perhe-elämä ole (joillekin) ihmisille se prioriteetti, mutta esimerkiksi minulle ei ole siinä määrin, että kaikki merkityksellinen takertuisi siihen. Minulla on elämässäni ihmisiä, jotka ovat henkisesti huomattavasti enemmän kanssani ”läsnä” kuin perheeni. En myöskään halua olla perhekertomuksien jakaja tahi vastaanottaja.
Varmasti mahdollista, mutta edellyttää, että puolisollekin on aivan ok, että elämän arvokkaat jutut eletään jonkun muun kuin puolison kanssa.
Ne voi kyllä elää puolison kanssa, mutta kyse olikin merkityksien prioriteeteistä. Mikä on puolisolle merkityksellistä, ei välttämättä ole minulle. Eihän kukaan voi määritellä toisen tärkeimpiä merkityksiä. ”Arvokkaat jutut”, jotka toiselle ovat elämän huippuhetkiä, voi toisesta tuntua ”elämän suotittamiselta” - ne kuuluvat siihen pakettiin kun kerta perhe perustettiin.
Sitten lienee kyse eri asiasta kuin nro 7:n kommentissa: "Elämään niitä arvokkaita juttuja minun kanssani."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisiä kiinostaa _käyttää_ toista ihmistä. Ei ole yhteistä läsnäoloa, on jaettua aikaa, jossa kaadetaan toinen toisensa päälle tapahtumia, muistoja ja sattumia omasta elämästä - tuokioista jossakin muualla, jostakin muualta. En ole enää nykyisin kiinnostunut tällaisesta, etsin ihmisiä _jakamaan_ kanssani hetkiä ja olemaan läsnä. Elämään niitä arvokkaita juttuja minun kanssani.
Tällaiset ihmiset ovat yleensä oma puoliso sekä omat lapset. Elämän tärkeimmät ja merkityksellisimmät asiat tehdään ja jaetaan heidän kanssaan, muille niistä vain kerrotaan.
Olen eri mieltä. En tietenkään siitä, etteikö perhe-elämä ole (joillekin) ihmisille se prioriteetti, mutta esimerkiksi minulle ei ole siinä määrin, että kaikki merkityksellinen takertuisi siihen. Minulla on elämässäni ihmisiä, jotka ovat henkisesti huomattavasti enemmän kanssani ”läsnä” kuin perheeni. En myöskään halua olla perhekertomuksien jakaja tahi vastaanottaja.
Varmasti mahdollista, mutta edellyttää, että puolisollekin on aivan ok, että elämän arvokkaat jutut eletään jonkun muun kuin puolison kanssa.
Ne voi kyllä elää puolison kanssa, mutta kyse olikin merkityksien prioriteeteistä. Mikä on puolisolle merkityksellistä, ei välttämättä ole minulle. Eihän kukaan voi määritellä toisen tärkeimpiä merkityksiä. ”Arvokkaat jutut”, jotka toiselle ovat elämän huippuhetkiä, voi toisesta tuntua ”elämän suotittamiselta” - ne kuuluvat siihen pakettiin kun kerta perhe perustettiin.
Sitten lienee kyse eri asiasta kuin nro 7:n kommentissa: "Elämään niitä arvokkaita juttuja minun kanssani."
Sama asia. Haluan juurikin elämääni ihmisiä, jotka _jakavat_ arvokkaat hetket, _elävät_ ne kanssani. En halua ihmisiä, joille käyn kertomassa arvokkaista hetkistä (tai vähemmän) ja kertomassa niistä. En kohtaamisia, jotka perustuvat hetkemme ja meidän ulkopuoliseen elämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisiä kiinostaa _käyttää_ toista ihmistä. Ei ole yhteistä läsnäoloa, on jaettua aikaa, jossa kaadetaan toinen toisensa päälle tapahtumia, muistoja ja sattumia omasta elämästä - tuokioista jossakin muualla, jostakin muualta. En ole enää nykyisin kiinnostunut tällaisesta, etsin ihmisiä _jakamaan_ kanssani hetkiä ja olemaan läsnä. Elämään niitä arvokkaita juttuja minun kanssani.
Tällaiset ihmiset ovat yleensä oma puoliso sekä omat lapset. Elämän tärkeimmät ja merkityksellisimmät asiat tehdään ja jaetaan heidän kanssaan, muille niistä vain kerrotaan.
Olen eri mieltä. En tietenkään siitä, etteikö perhe-elämä ole (joillekin) ihmisille se prioriteetti, mutta esimerkiksi minulle ei ole siinä määrin, että kaikki merkityksellinen takertuisi siihen. Minulla on elämässäni ihmisiä, jotka ovat henkisesti huomattavasti enemmän kanssani ”läsnä” kuin perheeni. En myöskään halua olla perhekertomuksien jakaja tahi vastaanottaja.
Varmasti mahdollista, mutta edellyttää, että puolisollekin on aivan ok, että elämän arvokkaat jutut eletään jonkun muun kuin puolison kanssa.
Ne voi kyllä elää puolison kanssa, mutta kyse olikin merkityksien prioriteeteistä. Mikä on puolisolle merkityksellistä, ei välttämättä ole minulle. Eihän kukaan voi määritellä toisen tärkeimpiä merkityksiä. ”Arvokkaat jutut”, jotka toiselle ovat elämän huippuhetkiä, voi toisesta tuntua ”elämän suotittamiselta” - ne kuuluvat siihen pakettiin kun kerta perhe perustettiin.
Sitten lienee kyse eri asiasta kuin nro 7:n kommentissa: "Elämään niitä arvokkaita juttuja minun kanssani."
Sama asia. Haluan juurikin elämääni ihmisiä, jotka _jakavat_ arvokkaat hetket, _elävät_ ne kanssani. En halua ihmisiä, joille käyn kertomassa arvokkaista hetkistä (tai vähemmän) ja kertomassa niistä. En kohtaamisia, jotka perustuvat hetkemme ja meidän ulkopuoliseen elämään.
Korjaan: kertomassa ja kuuntelemassa.
Ap täällä. Kiitos teille vastanneille. Enpä ole aikoihin saanut mistään näin suurta ymmärryksen tunnetta kuin tätä ketjua lukiessani. Ymmärsin aivan eri tasolla sen, mikä kenties omaa oloanikin voi helpottaa. Etten yritäkään jakaa mitä tahansa kenen kanssa tahansa, vaikka sisin huutaa ymmärrystä, enkä yritä väkisin kaataa oman elämäni kokemuksia joista muilla ei ole mitään konkreettista tietoa tai kokemusta muiden niskaan, vaan sen sijaan yritän järjestää niiden läsnäolevien ihmisten kanssa jotka koen merkityksellisinä jotakin yhteistä läsnäolevaa kokemuksen jakamista.
Että emme täytä aikaamme puhumalla asioista jotka ovat jo tapahtuneet, vaan luomme yhdessä jotakin jota voimme jakaa. Vau. Tämä auttaa suuresti minua itseänikin matkalla eteenpäin korjautumaan kaikista menneistä pahoista asioista, olipas tämä uskomaton oivallus tältä palstalta! Kiitos teille !!!
Voi että.. et ole yksin. Samaa olen pohtinut aina.
Mulla on myös sellaista että jos jollakin toisella on hätä niin se on suurempaa. Ja jos yritän sanoa epäkohdista niin olen ärsyttävä tai väärässä. Mun perhe onkin todennäköisesti ns. narsistiperhe. Kaikessa syyllistetään, jne. Omista tunteista ei saa puhua.
Usein olen ajatellut aloittaa oman elämän kokonaan jossain muualla. Olen kokenut hirveästi raskaita asioita, mm. hyväksikäytön lapsena, masennusta ja ahdistusta, jne.
Ketään ei tunnu kiinnostavan muuta kuin pinnallisesti. En kaikesta uskalla koskaan sanoakaan koska pelkään sitä miten reagoivat tai jos sitä käytetään minua vastaan.
Viime aikoina itsetuhoiset ajatukset ollu paljon mielessä. Ne liittyy varsinkin siihen kokemukseen että lähipiiri ei arvosta yhtään. En osaa lähteä.
Olen yrittänyt kaivella sukuni sopukoista asioita, jotka selventäisivät syitä sukuni tekemisistä, kuten myös omasta käyttäytymisestäni, mutta mitä kauemmas asioita selvittelee, sitä hämmentyneemmäksi tulee, eli kokee, että onpahan ollut kaistapäistä porukkaa ;)
Niillä eväillä, joita on perimässä saanut, on tultava toimeen, eli jos et ole kiinnostava ja et osaa hyötyä taloudellisesti persoonastasi, et todennäköisesti tule nousemanan tv- julkkisten joukkoon, jotka nykyisin ansaitsevat veronmaksajilta yli 100, 000 euron vuosituloja, koska he voivat niin tehdä lakien mukaan.
Aivopesua tv: kin välityksellä, kuten on tehty vuosikymmeniä, ottaa päähän, mutta minkä teet ??
Nykysin ihmisiä kiinnostaa vain minä itse, eikä sitäkään jakseta välttämättä ... kukaan ei halua kertoa mitään, kuunnella mitään tai tehdä mitään. Nähdä ketään. Tämän päivän perusmenoa.