Isä/kasvattaja toisen lapselle.

Hei,

Olisi kiva kuulla kokemuksia muilta miehiltä ja miks ei myös naisilta, jotka ovat vastaavanlaisessa tilanteessa. Mitä tunteita, ajatuksia tai asioita käy läpi päässään.

Eli tilannehhan on semmoinem, että ollaan mamman kanssa kimpassa ja perheeseemme kuuluu reilu kaksi vuotias reipas miehen alaku.

Poitsu on siis saanut alkunsa jo ennen kuin me mamman kanssa tavattiin, jolloinka minä en hänelle ole biologinen isä. Tämän pojan alulle laittaja ei välittänyt olla missään tekemisissä jälkeläisensä kanssa, vaan lähti kunnioitettavasti lätkimään, keksen mamman raskauden.

Minä sitten saavuin näiden kahden ihanan ihmisen elämään, noin vuoden lapsen syntymän jälkeen. Oli jo ensimmäisistä hetkistä selvää, että jos meinaan riiata mammaa, niin pakettiin kuuluu pienokainen myös.

Muutaman kuukauden yhteiselon jälkeen, kävimme keskustelun ja päätimme yhteissä tuumin, että kun nyt tässä poitsun jokapäiväisessä elämässä olen mukana ja parhaani mukaan häntä yritän myöskin kasvattaa, niin minua ruetaan kutsumaan hänelle isäksi. Olenkin alusta lähtien pitänyt tätä lasta kuin omanani ja rakkaus häntä kohtaan on kehittynyt matkan varrella kovasti.

Kaikki siis sillä rintamalla menee hyvin, olen varmaankin ihan kiitettävällä tasolla onnistunut hoitamaan isän velvollisuudet ja tuomaan pojalle turvallista kasvuympäristöä.

Se mitä olen kuitenkin monesti pyöritellyt päässäni ja mihin haluaisin saada vastaavia kokemuksia ja näkökulmia, on se, että edelleen joka päiväisessä toiminnassa tuntuu helposti, että jäät ulkopuolelle, hieman yksin, ilman läheisyytyä. Mamman huomio, koskettelu ja pusuttelu, sekä energia kohdistuu sata prosenttisesti lapseen, mikä on hyvä juttu, mutta itselleni olisi myös tärkeää saada edes pieni siivu tästä. Ja kun lapsemme on hoidossa tai nukkumassa ja meillä olisi kahden keskistä aikaa, niin silloin ollaan jo ihan valmista sänkykamaa, tarkoitan nyt nukkumista. Tähän kun yhdistää sen, että pienet lapset ovat yleisimmillään tuossa iässä aina ja kaikessa äidin perään, niin välillä on kovinkin raastava olo seurata vierestä.

Tästäkin asiasta ollaan mamman kanssa nostettu kissaa pöydälle useampaan otteeseen, mutta kun mitään muutosta ei ole juurikaan tapahtunut, niin olen jättänyt sen kinuamisen vähemmälle ja hyväksynyt sen, että jos ja kun haluan heidän elämässään olla, niin tämmöistä se sitten on.

Onko siis kellään vastaavanlaisesta kokemuksia, puolin tai toisin? Mielellään asiallisia kommentteja lukisin.