Lue keskustelun säännöt.
Ex-shoppailijan tunnustus: olen köyhästä perheestä
23.03.2018 |
Olen köyhästä perheestä. Rahan vähyyttä korostettiin aina ja mukavia juttuja sai vanhemmilta äärimmäisen harvoin. Vaatteet ostin teininä pikkurahalla kirpputorilta tai kauppojen alelaareista.
Sitten menin töihin. Hyväpalkkaiseen työhön. Monta vuotta tili aina tuli ja meni, kun tilaisuuden tullen hankin kivoja juttuja itselleni nyt, kun se vihdoinkin oli mahdollista. En siis velkaantunut ja hoidin kyllä raha-asiani, mutta rahaa ei koskaan jäänyt säästöön.
Nyt shoppailun suhteen on mieli alkanut tasoittua. Suurin halu kompensoida aiempaa köyhää elämää ostelemalla on jo mennyt ohi. Kirpputoreilla en silti vieläkään käy, koska ne muistuttavat liikaa nuoruudesta.
Välillä olen silti muistona nuoruudesta ylettömän saita ja tarkka rahasta. Huolehdin hirveän tarkasti vanhojen leivänkannikoiden hyödyntämisestä ruoanlaittoon yms.
Välillä taas tulee yhä halu pitkästä aikaa irrotella ostelemalla juttuja, kun se vihdoin näin aikuisena onnistuu. Yritän silti olla tässä aiempaa kohtuullisempi. Ei minun kaikkea haluamaani tarvitse pakkomielteisesti yrittää itselleni haalia, vaikka joskus nuorempana moni kiva juttu saamatta jäikin.
Säästämisessäkin on järkeä, koska aina voi tulla jotain yllätyksiä eteen ja niihin olisi hyvä olla varautunut.
Onko muilla lapsuudenkodin jäljiltä yhä näin vaikea suhde rahaan?
Kommentit (27)
Kyllä pohdin joskus. Itse olen 90-luvun lama-ajan lapsi, olin kouluikäinen silloin ja vanhemmat menettivät firmansa joka meni konkkaan. Siihen asti oltiin matkusteltu, eletty mukavasti ja sain aina paljon lahjoja, yhtäkkiä jouduin seuraamaan sivusta vanhempien huolehtimista rahasta ja kaikesta oli tiukkaa. Kun aloin tehdä töitä ja ansaita rahaa, palkitsin itseäni materialla ja kalliilla ruualla ja kahvilakäynneillä. Olen ollut tunneshoppailija, saatan ostaa ihan älyttömästi jotain tarpeetonta ja sitten joudun kituuttamaan senttejä laskien seuraavaan palkkaan asti. Yritän parantaa tapani ja saada jotain säästöön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä pohdin joskus. Itse olen 90-luvun lama-ajan lapsi, olin kouluikäinen silloin ja vanhemmat menettivät firmansa joka meni konkkaan. Siihen asti oltiin matkusteltu, eletty mukavasti ja sain aina paljon lahjoja, yhtäkkiä jouduin seuraamaan sivusta vanhempien huolehtimista rahasta ja kaikesta oli tiukkaa. Kun aloin tehdä töitä ja ansaita rahaa, palkitsin itseäni materialla ja kalliilla ruualla ja kahvilakäynneillä. Olen ollut tunneshoppailija, saatan ostaa ihan älyttömästi jotain tarpeetonta ja sitten joudun kituuttamaan senttejä laskien seuraavaan palkkaan asti. Yritän parantaa tapani ja saada jotain säästöön.
Helpottavaa kuulla, etten ole ainoa! Noiden lamavuosien lapsi olen itsekin.
Mä luulin aina, että me ollaan tosi köyhiä.
Ei me mitään köyhiä oltu, vanhemmat oli ihan keskiluokkaa. Ihan omalla palkalla ja työnteolla oli varaa rakentaa talo ja ostaa tontti. Tietty se veti talouden tiukille, mutta ei se köyhyyttä ollut.
Tästä sitten on jäänyt niin, että minä pidän köyhää normaalina, koska sitä rahaa ei minulla ole ikinä niin paljoa ollut, että olisin saanut omaisuutta kartutettua. Osin myös omaa syytäni, koska olin lasten kanssa kotona aikani, sen jälkeen kun pääsin töihin maksoin parisuhteen juoksevat kulut siinä missä mies maksoi taloaan yms.
En mä halua tällä sääliä kerjätä, koska ihan omien mokailujen takia tässä ollaan. Siitä olen kuitenkin pitänyt kiinni, että naisella on oltava omat rahat ja sen verran ammattitaitoa että työllistyy. (Tähän siis sisältyy myös jatkuva kouluttautuminen ja nöyryys työtehtävien edessä) mutta tavallaan se lapsuuden köyhistely auttaa kuvittelemaan että tämä on normaalia.
Tosin sitten veljeni sai lapsuuden puutteesta tarpeekseen ja elelee velkarahalla. Hänelle raha on toisenlainen työkalu; velalla saa kartutettua omaisuutta. Että en sitten tiedä kumpi on parempi.
Minä, köyhän kodin kasvatti, pidän yhdellä säästötilillä enemmän rahaa kuin mitä järki sanoo. Pitäisi sijoittaa eteenpäin. Mutta se yksi lukema nettipankissa tuo minulle enemmän turvaa kuin hienot sijoitukset tai edes omistusasuntoni. Olen siis sijoittanut jonkin verran ja maksanut asuntoni melkein kokonaan, mutta säästötilini kiva saldo on henkinen turvani.
Hyvä aihe, kiitos ap:lle. Mun lapsuudessani rahankäyttötavat ja suhde rahaan olivat omituisia ja se on vaikuttanut siten että elän kädestä suuhun ja velkaannun helposti. Ostan liikaa harkitsematta, eli en osaa hahmottaa varallisuuteni kokonaisuutta tai pitkän linjan budjetointia. Saatan panostaa johonkin hankintaan mikä sinällään laadukas mutta minulle liian kallis tuolla hetkellä. Tässä hissuksiin opettelen uusia tapoja. Vanhemmillani oli ristiriitaiset näkemykset rahasta - toinen äärimmäisen tuhlaileva ja toinen äärimmäisen pihi, ja se näkyi kaikessa. Rahakasvatusta meillä ei saatu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä luulin aina, että me ollaan tosi köyhiä.
Ei me mitään köyhiä oltu, vanhemmat oli ihan keskiluokkaa. Ihan omalla palkalla ja työnteolla oli varaa rakentaa talo ja ostaa tontti. Tietty se veti talouden tiukille, mutta ei se köyhyyttä ollut.
Tästä sitten on jäänyt niin, että minä pidän köyhää normaalina, koska sitä rahaa ei minulla ole ikinä niin paljoa ollut, että olisin saanut omaisuutta kartutettua. Osin myös omaa syytäni, koska olin lasten kanssa kotona aikani, sen jälkeen kun pääsin töihin maksoin parisuhteen juoksevat kulut siinä missä mies maksoi taloaan yms.
En mä halua tällä sääliä kerjätä, koska ihan omien mokailujen takia tässä ollaan. Siitä olen kuitenkin pitänyt kiinni, että naisella on oltava omat rahat ja sen verran ammattitaitoa että työllistyy. (Tähän siis sisältyy myös jatkuva kouluttautuminen ja nöyryys työtehtävien edessä) mutta tavallaan se lapsuuden köyhistely auttaa kuvittelemaan että tämä on normaalia.
Tosin sitten veljeni sai lapsuuden puutteesta tarpeekseen ja elelee velkarahalla. Hänelle raha on toisenlainen työkalu; velalla saa kartutettua omaisuutta. Että en sitten tiedä kumpi on parempi.
Minullekin selvisi jossain vaiheessa se, ettei perheeni vanhempieni avioeron seurauksena ollutkaan ihan niin varaton kuin olin kuvitellut. Tämän tunteen vain sai aikaan jatkuva rahan puutteen huokailu aivan joka välissä ja sen korostaminen ettei mitään ylimääräistä voi hankkia, käytetyt koulukirjatkin melkein ajavat konkurssiin.
Jälkikäteen joskus sitten ohimennen toinen vanhempani silti harmitteli WTC-iskun vaikuttaneen vuosia epäedullisesti rahastojensa kehitykseen, mistä kuuleminen yllätti minut täysin. Että oli tällaisia rahastojasäästöjäkin jossain, vaikka oltiin niin olevinaan köyhistä köyhimpiä!
Ap
Vierailija kirjoitti:
Hyvä aihe, kiitos ap:lle. Mun lapsuudessani rahankäyttötavat ja suhde rahaan olivat omituisia ja se on vaikuttanut siten että elän kädestä suuhun ja velkaannun helposti. Ostan liikaa harkitsematta, eli en osaa hahmottaa varallisuuteni kokonaisuutta tai pitkän linjan budjetointia. Saatan panostaa johonkin hankintaan mikä sinällään laadukas mutta minulle liian kallis tuolla hetkellä. Tässä hissuksiin opettelen uusia tapoja. Vanhemmillani oli ristiriitaiset näkemykset rahasta - toinen äärimmäisen tuhlaileva ja toinen äärimmäisen pihi, ja se näkyi kaikessa. Rahakasvatusta meillä ei saatu.
Tämä on varmaan yksi minullakin suhdetta rahaan vaikeuttaneista asioista. Toinen vanhemmistani osteli aina rahoillaan kotiin paljon kaikenlaista halpaa pikkurahalla markalla tai kahdella itselleen ja lapsille tyhjensi tilinsä siinä. Toinen taas ei koskaan oikein hankkinut mitään kenellekään ja aina huokaili miten kallista kaikki on ja köyhyys jo kolkuttelee ovella, kun lapsiakin on niin monta jne.
Tunnustan, haalin itsekin välillä esimerkin seurauksena kaikenlaista halpaa pientä tavaraa kotiin riemastuneena siitä, kun "nyt sai halvalla tämänkin". Ei välttämättä aivan sellaista käytöstä, mistä ympäristötietoisena ihmisenä tuntisin ylpeyttä. 🤔
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä, köyhän kodin kasvatti, pidän yhdellä säästötilillä enemmän rahaa kuin mitä järki sanoo. Pitäisi sijoittaa eteenpäin. Mutta se yksi lukema nettipankissa tuo minulle enemmän turvaa kuin hienot sijoitukset tai edes omistusasuntoni. Olen siis sijoittanut jonkin verran ja maksanut asuntoni melkein kokonaan, mutta säästötilini kiva saldo on henkinen turvani.
Tästä oli kiinnostava kuulla! Ihan toisaalta ymmärrettävääkin, koska tililtä rahat pystyy tarvittaessa ottamaan nopeammin käyttöön kuin jos ne olisivat kiinni vaikkapa sijoitusasunnossa. Ja sijoituksissa taas on aina mahdollista omaisuuden kasvattamisen lisäksi myös menettää osa rahoistaan.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole, ei olla niin hirveesti katottu alennuksia/hintoja. Tai siis, ihan keskituloisia ollaan oltu.
Mä asun köyhässäperheessä........!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vielä ajatuksia tästä?
Tulee mieleeni se, minkä täällä, joskus eräs toinen kirjoittaja nosti esiin ja sai aikaan hirmuisen teilaamisen, kun esitti, että on täysin mahdollista, että taloudellisesti köyhemmällä on kotonaan laskennallisesti vähemmän tavaroita kuin taloudellsiessa paremmassa asemassa olevalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä luulin aina, että me ollaan tosi köyhiä.
Ei me mitään köyhiä oltu, vanhemmat oli ihan keskiluokkaa. Ihan omalla palkalla ja työnteolla oli varaa rakentaa talo ja ostaa tontti. Tietty se veti talouden tiukille, mutta ei se köyhyyttä ollut.
Tästä sitten on jäänyt niin, että minä pidän köyhää normaalina, koska sitä rahaa ei minulla ole ikinä niin paljoa ollut, että olisin saanut omaisuutta kartutettua. Osin myös omaa syytäni, koska olin lasten kanssa kotona aikani, sen jälkeen kun pääsin töihin maksoin parisuhteen juoksevat kulut siinä missä mies maksoi taloaan yms.
En mä halua tällä sääliä kerjätä, koska ihan omien mokailujen takia tässä ollaan. Siitä olen kuitenkin pitänyt kiinni, että naisella on oltava omat rahat ja sen verran ammattitaitoa että työllistyy. (Tähän siis sisältyy myös jatkuva kouluttautuminen ja nöyryys työtehtävien edessä) mutta tavallaan se lapsuuden köyhistely auttaa kuvittelemaan että tämä on normaalia.
Tosin sitten veljeni sai lapsuuden puutteesta tarpeekseen ja elelee velkarahalla. Hänelle raha on toisenlainen työkalu; velalla saa kartutettua omaisuutta. Että en sitten tiedä kumpi on parempi.
Minullekin selvisi jossain vaiheessa se, ettei perheeni vanhempieni avioeron seurauksena ollutkaan ihan niin varaton kuin olin kuvitellut. Tämän tunteen vain sai aikaan jatkuva rahan puutteen huokailu aivan joka välissä ja sen korostaminen ettei mitään ylimääräistä voi hankkia, käytetyt koulukirjatkin melkein ajavat konkurssiin.
Jälkikäteen joskus sitten ohimennen toinen vanhempani silti harmitteli WTC-iskun vaikuttaneen vuosia epäedullisesti rahastojensa kehitykseen, mistä kuuleminen yllätti minut täysin. Että oli tällaisia rahastojasäästöjäkin jossain, vaikka oltiin niin olevinaan köyhistä köyhimpiä!
Ap
Eli te ette olleet köyhiä. Minä olen oikeasti löysästä perheestä. 70-luvulla oltiin sen ajan niukan mittariinkin mukaan köyhiä. Äiti siivooja ja isä työtön. Sen ajan sosiaaliturva oli heikko.
Minä olen niin turvallisuushakuinen, että pitää olla turvattua. Pieni asuntolaina. Kunnollinen puskuri. En tuhlaa turhaan.
Nuorena ehkä olin huolehtimani osatekijä. Myöhemmin hyvä koulutus ja työ. Voin ostaa ja matkustella. Mutta olen varovainen. Esim lainan maksuerä niin pieni että sen pystyy yhden ihmisen tuloilla maksamaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan tässä vähän saanut miettiä, millaista rahankäytön mallia sitä lapsilleen antaa. Olen siis tuo, jonka veli rikastuu lainaa ottamalla... Eli osaa käyttää rahaa vipuna. Minä taas olen se, jolle se numero tilillä antaa turvaa.
Sillä tottahan se on, ettei säästämällä rikkaaksi tule, raha pitäisi laittaa ns poikimaan. Olen itse oman osakesäästämisurani alussa, mitään suunnitelmaa ei tosin vielä ole.
Lapsille olen yrittänyt selittää, että kaikkeen mikä on tärkeää, löytyy rahaa. Siis jos vaikka soittotunnit on se juttu ja harrastus, niin sitä tuetaan. Ja koulunkäynti ei saa tyssätä siihen, että kokee ettei ole varaa. Koska itsellä se vähän jäi siihen.
Okei, tässä tulee pätkä katkeruutta. Se veli sai vanhemmilta tukea koulunkäyntiinsä, mutta toisaalta se osasi sitä myös vaatia. Minä lähdin töihin heti kun sain yhden ammatin valmiiksi, ettei vaan vanhojen ihmisten tarvii vähiä pennosiaan minuun tuhlata.
Olin tavallisesta, mutta köyhäilevästä perheestä kotoisin.
Ensin itsekin ostin paljon vaatteita, koska niistä oli lapsuudessani säästetty.
Köyhäilyä pystyn tekemään nytkin tarvittaessa. Tiedän miten säästetään rahaa helposti.
Minä. Rikkaasta perheestä ja sain kaiken mitä halusin, ratsastustunnit, pianin, auton jne. Vanhemmat ovat aivan ihania ja halusivat antaa kaiken, mitä heillä ei itsellään ollut. Nyt on vain vaikeuksia pitää talous kunnossa, kun on tottunut hankkinaan aivan kaiken mitä haluaa. Täytyy vähentää kulutusta, että jää enemmän aikaa perheelle ja voin vähentää töiden tekoa.
Olen ollut ensin köyhä, sitten pienituloinen, sitten tosi varakas..nyt ehkä normituloinen.
Ekat vuodet normituloisena oli ihan kauheeta...iso asuntolaina tekee elämästä tiukkaa..
En kaipaa shoppailua, mutta kampaamoa, ripsihuoltoa ja lomia kyllä
https://www.hs.fi/tiede/art-2000005614052.html
"Kenestä tulee ahne? Tutkimuksissa on selvinnyt, että puutteellinen kasvuympäristö kasvattaa lapsesta ahneen aikuisen"
Onko kukaan lukenut tätä artikkelia? Harmi, että se on vain tilaajille.
Vierailija kirjoitti:
Onhan tässä vähän saanut miettiä, millaista rahankäytön mallia sitä lapsilleen antaa. Olen siis tuo, jonka veli rikastuu lainaa ottamalla... Eli osaa käyttää rahaa vipuna. Minä taas olen se, jolle se numero tilillä antaa turvaa.
Sillä tottahan se on, ettei säästämällä rikkaaksi tule, raha pitäisi laittaa ns poikimaan. Olen itse oman osakesäästämisurani alussa, mitään suunnitelmaa ei tosin vielä ole.
Lapsille olen yrittänyt selittää, että kaikkeen mikä on tärkeää, löytyy rahaa. Siis jos vaikka soittotunnit on se juttu ja harrastus, niin sitä tuetaan. Ja koulunkäynti ei saa tyssätä siihen, että kokee ettei ole varaa. Koska itsellä se vähän jäi siihen.
Okei, tässä tulee pätkä katkeruutta. Se veli sai vanhemmilta tukea koulunkäyntiinsä, mutta toisaalta se osasi sitä myös vaatia. Minä lähdin töihin heti kun sain yhden ammatin valmiiksi, ettei vaan vanhojen ihmisten tarvii vähiä pennosiaan minuun tuhlata.
Minkä ikäinen olet?
Itse olen 60-luvulla syntynyt. Koulutusta arvostettiin köyhässä perheessäni. Lukio maksettiin. Sen jälkeen olen maksanut opiskeluni itse. Eiköhän muutkin?
Pohtiiko joku muu tällä tavoin lapsuutensa vaikutusta omaan rahankäyttöönsä?