Lue keskustelun säännöt.
Ex-shoppailijan tunnustus: olen köyhästä perheestä
23.03.2018 |
Olen köyhästä perheestä. Rahan vähyyttä korostettiin aina ja mukavia juttuja sai vanhemmilta äärimmäisen harvoin. Vaatteet ostin teininä pikkurahalla kirpputorilta tai kauppojen alelaareista.
Sitten menin töihin. Hyväpalkkaiseen työhön. Monta vuotta tili aina tuli ja meni, kun tilaisuuden tullen hankin kivoja juttuja itselleni nyt, kun se vihdoinkin oli mahdollista. En siis velkaantunut ja hoidin kyllä raha-asiani, mutta rahaa ei koskaan jäänyt säästöön.
Nyt shoppailun suhteen on mieli alkanut tasoittua. Suurin halu kompensoida aiempaa köyhää elämää ostelemalla on jo mennyt ohi. Kirpputoreilla en silti vieläkään käy, koska ne muistuttavat liikaa nuoruudesta.
Välillä olen silti muistona nuoruudesta ylettömän saita ja tarkka rahasta. Huolehdin hirveän tarkasti vanhojen leivänkannikoiden hyödyntämisestä ruoanlaittoon yms.
Välillä taas tulee yhä halu pitkästä aikaa irrotella ostelemalla juttuja, kun se vihdoin näin aikuisena onnistuu. Yritän silti olla tässä aiempaa kohtuullisempi. Ei minun kaikkea haluamaani tarvitse pakkomielteisesti yrittää itselleni haalia, vaikka joskus nuorempana moni kiva juttu saamatta jäikin.
Säästämisessäkin on järkeä, koska aina voi tulla jotain yllätyksiä eteen ja niihin olisi hyvä olla varautunut.
Onko muilla lapsuudenkodin jäljiltä yhä näin vaikea suhde rahaan?
Kommentit (27)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä ajatuksia tästä?
Tulee mieleeni se, minkä täällä, joskus eräs toinen kirjoittaja nosti esiin ja sai aikaan hirmuisen teilaamisen, kun esitti, että on täysin mahdollista, että taloudellisesti köyhemmällä on kotonaan laskennallisesti vähemmän tavaroita kuin taloudellsiessa paremmassa asemassa olevalla.
Ja minä kirjoitin nyt siis juuri toisin päin kuin, mitä tuon paskamyrskyn osakseen saanut. Eli siis hän kirjoitti, että on täysin mahdollista, että köyhemmällä on rikasta enemmän yksittäisiä tavaroita. - Ei auttanut hänen minusta edelleen hyvin kirjoitettu huomautus siitä, että on hyvin harmillista kun taloudellsiesti vähävaraisempi nähdään hyvin usein myös "henkisesti köyhänä;" eli henkilönä, jolla ei olisi lainkaan kykyä itsenäiseen päätöksen tekoon jafiksuihin valintoihin ja jona pitäisi olla mihin -rikkaammalta- saamasta ilonen ja kiitollinen. - Ja jos hän erehtyy ja kieltäytyy ottamasta vastaan hänelle suunnattua lahjoitusta, niin hän saattaa saada kuulla kunniansa ja voimallisen läksytyksen, että ei voi mitenkään oikeasti ja aidosti olla köyhä saati vähävarainen, kun tuolla tavoin nirsoilee ja konstailee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä luulin aina, että me ollaan tosi köyhiä.
Ei me mitään köyhiä oltu, vanhemmat oli ihan keskiluokkaa. Ihan omalla palkalla ja työnteolla oli varaa rakentaa talo ja ostaa tontti. Tietty se veti talouden tiukille, mutta ei se köyhyyttä ollut.
Tästä sitten on jäänyt niin, että minä pidän köyhää normaalina, koska sitä rahaa ei minulla ole ikinä niin paljoa ollut, että olisin saanut omaisuutta kartutettua. Osin myös omaa syytäni, koska olin lasten kanssa kotona aikani, sen jälkeen kun pääsin töihin maksoin parisuhteen juoksevat kulut siinä missä mies maksoi taloaan yms.
En mä halua tällä sääliä kerjätä, koska ihan omien mokailujen takia tässä ollaan. Siitä olen kuitenkin pitänyt kiinni, että naisella on oltava omat rahat ja sen verran ammattitaitoa että työllistyy. (Tähän siis sisältyy myös jatkuva kouluttautuminen ja nöyryys työtehtävien edessä) mutta tavallaan se lapsuuden köyhistely auttaa kuvittelemaan että tämä on normaalia.
Tosin sitten veljeni sai lapsuuden puutteesta tarpeekseen ja elelee velkarahalla. Hänelle raha on toisenlainen työkalu; velalla saa kartutettua omaisuutta. Että en sitten tiedä kumpi on parempi.
Minullekin selvisi jossain vaiheessa se, ettei perheeni vanhempieni avioeron seurauksena ollutkaan ihan niin varaton kuin olin kuvitellut. Tämän tunteen vain sai aikaan jatkuva rahan puutteen huokailu aivan joka välissä ja sen korostaminen ettei mitään ylimääräistä voi hankkia, käytetyt koulukirjatkin melkein ajavat konkurssiin.
Jälkikäteen joskus sitten ohimennen toinen vanhempani silti harmitteli WTC-iskun vaikuttaneen vuosia epäedullisesti rahastojensa kehitykseen, mistä kuuleminen yllätti minut täysin. Että oli tällaisia rahastojasäästöjäkin jossain, vaikka oltiin niin olevinaan köyhistä köyhimpiä!
Ap
Eli te ette olleet köyhiä. Minä olen oikeasti löysästä perheestä. 70-luvulla oltiin sen ajan niukan mittariinkin mukaan köyhiä. Äiti siivooja ja isä työtön. Sen ajan sosiaaliturva oli heikko.
Minä olen niin turvallisuushakuinen, että pitää olla turvattua. Pieni asuntolaina. Kunnollinen puskuri. En tuhlaa turhaan.
Nuorena ehkä olin huolehtimani osatekijä. Myöhemmin hyvä koulutus ja työ. Voin ostaa ja matkustella. Mutta olen varovainen. Esim lainan maksuerä niin pieni että sen pystyy yhden ihmisen tuloilla maksamaan
No omasta näkökulmastani kyllä olimme. Elämäntapa vaikutti siltä ja vanhempani puheet vahvistivat tätä mielikuvaa. Noista säästöistä kuulin vasta vuosia sen jälkeen, kun olin jo muuttanut kotoa pois. Eivätkä ne mitenkään omassa elämässä ole senkään jälkeen näkyneet. Kaiken olen joutunut itse hankkimaan itselleni.
Ap
Kuka ostaa ne kaikki h/m 1 euron korut?
Vierailija kirjoitti:
Kuka ostaa ne kaikki h/m 1 euron korut?
Minä tai äitini.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut ensin köyhä, sitten pienituloinen, sitten tosi varakas..nyt ehkä normituloinen.
Ekat vuodet normituloisena oli ihan kauheeta...iso asuntolaina tekee elämästä tiukkaa..
En kaipaa shoppailua, mutta kampaamoa, ripsihuoltoa ja lomia kyllä
Jos olit välillä tosi varakas, niin mihin varallisuutesi katosi niin, että elämästä tuli tiukkaa ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen vähävaraisesta perheestä ja olen ollut myös nuoruusikäni joko pienituloinen (töissä) tai opiskelija, joten sen vuoksi tottunut pienillä tuloilla elämiseen. Pihiys, tarkkuus, varautuneisuus on normaalia minulle. Yli varojen eläminen tai pummilla eläminen taas paheksuttavaa. Tietysti joskus olen voinut jotain ostella ja törsäilläkin, mutta silloinkin on ollut joku summa, josta on tiennyt, että siihen on varaa. Aika lailla varojen riittäminen on sidoksissa omaan turvallisuuden tunteeseen. Sen vuoksi en ole koskaan elänyt yli varojeni, vaan olen keskittynyt paljon siihen, kuinka voi elää pienellä, tehdä edullisia ostoksia tai hamstrata jotain. Löydöt halvalla tai hamstraus on saanut aikaan mielihyvää, varmaan juuri sen vuoksi, että siitä tulee turvallisuudentunnetta. Mutta minuun on iskostunut paljon sellaista ajattelua, että olen tyytyväinen, jos olen tehnyt edulliset kaupat tai saanut hamstrattua jotain (toivottavasti) tarpeellista.
Nyt olen ollut pari vuotta töissä. Palkka ei ole hyvä, mutta olen kuitenkin ostellut paljon sellaista, johon aiemmin ei ole ollut varaa. Järkiostoksia osa, laadukkaampia laitteita ja varusteita esimerkiksi. Toisaalta nyt olen voinut kyseenalaistaa hamstraamiani tavaroita, ovatko kaikki olleet tarpeellisia, kun ne on hankittu mentaliteetilla "osta nyt, kun huomenna ei ehkä ole varaa".
Toisaalta olen pohtinut sitä, että kaikki kalliimpi ei tuo minulle tyytyväisyyttä hankinnastani. Nimenomaan se, onko joku asia maksanut enemmän tai vähemmän ei välttämättä juuri korreloi sen kanssa, olenko tyytyväinen ja onnellinen, sen vuoksi olen huomannut, että monet vähemmänkin maksavat tai jopa ilmaiset asiat ovat arkeeni riittävän hyviä. Toisaalta tietysti olen päässyt nyt kokemaan sen, että arki voi olla mukavaa, kun ei tarvitse miettiä sitä, mikä olisi kaikkein halvinta, vaan voi valita myös jotain sellaista, että arki olisi tarpeeksi sujuvaa.