Itkeskelen täällä kotona

nyt yksin ollessani. En oikein ole varma miksi. Sairastuin pari kuukautta sitten ms-tautiin joka vaikuttaa neurologien mielestä melko aktiiviselta. Olen koittanut lohduttaa vanhempiani, sisaruksiani ja myös omaa perhettäni, koittanut vakuuttaa että tämä on ihan pikkujuttu, kun ovat olleet tosi huolissaan. Työni on sekä fyysisesti että psyykkisesti tosi raskas, ja sitä en varmaankaan enää kauaa pysty tekemään. Täytyy siis koittaa keksiä jotain uutta tulevan varalle, velkaa on, ja minulla on nyt vielä melko hyvä palkka joten taloudellisesti tulee varmasti pudotusta. Velkoja voi onneksi järjestellä uudelleen.
Olen koittanut olla reipas ja suhtautua asiaan positiivisesti, koska tiedän olevani tosi onnekas, moni muu sairaus olisi niin paljon pahempi vaihtoehto. Tiedän että monilla menee paljon huonommin ja olen kiitollinen siitää mitä minulla on.
Jotenkin vaan herkistyin kun luin surullista uutista, ja sitten itku purkautui. Lähinnä kai itken ja suren sitä, miksi ihmisten piitää sairastua vakaviin sairauksiin, joihin moni kuolee aivan liian nuorena, sellaisiin joihin ei omilla valinnoilla tai elämäntavoilla ole juurikaan voinut vaikuttaa? Tuntuu niin epäreilulta ja julmalta heidän puolestaan. En edes tiedä miksi kirjoitan tästä, johonkin kai piti tämä itku purkaa?