Miksi on niin vaikea löytää hyviä ystäviä?

Koska Suomi.

Vierailija kirjoitti:

Koska Suomi.

Välillä pelkään, että tämä ihmisiin tutustumisen hankaluus kertoo ennen kaikkea jotain minusta ihmisenä. Ehkä olen liian herkkä kokemaan ihmissuhteiden ristiriidat melko voimakkaina. Toisaalta, käsittääkseni yksinäisyys on myös monen muun ongelmana. Lisäksi minulla on hyvin toimiviakin ihmissuhteita, joten yritän liikaa olla syyllistämättä pelkästään itseäni tästä tutustumisen hankaluudesta. Onhan näissä hankalalta tuntuvissa ihmissuhteissa aina mukana myös se toinen osapuoli. Aikaa myöten olen päätynyt siihen tulokseen, että vain todella harvasta ihmissuhteesta edes on alkujaan mahdollista kehittyä hyvin toimiva. Suurin osa ns. kaverisuhteista ei koskaan etene kovin syvälliselle tasolle tai sitten tyssää kokonaan erilaisiin ristiriitoihin.

Ap

Kyllä se on jotain sinussa. Mulla on ystäviä ollut aina.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se on jotain sinussa. Mulla on ystäviä ollut aina.

Minullakin on ystäviä. Nyt oli kyseessä uusiin ihmisiin tutustumisen hankaluus. Tiedän kyllä millaisia toimivat ihmissuhteet ovat, se ei ole ongelma.

Ap

Koska on hyvin vähän "omantyylisiä" ihmisiä, joihin oikeasti haluaa tutustua. Itse olen varsinkin nykyään aika vaativa ihmisten suhteen koska ns. feikkiystävien kanssa se ystävyys ei vaan kestä kovin pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Koska on hyvin vähän "omantyylisiä" ihmisiä, joihin oikeasti haluaa tutustua. Itse olen varsinkin nykyään aika vaativa ihmisten suhteen koska ns. feikkiystävien kanssa se ystävyys ei vaan kestä kovin pitkään.

Joidenkin ihmisten seura tuntuu myös vievän kaikki voimat. Pitää olla samalla aallonpituudella, ettei tule sellainen olo, että joko itse jyrää toisen tai tulee jyrätyksi.

Ap

Epävarmuutta ihmisiin tutustuessa on myös voimistanut se, että olen huomannut monien vanhojen, tärkeältä tuntuneiden nuoruuden ihmissuhteiden vähitellen jääneen taakse. On tuntunut aidosti pahalta, kuinka joskus tärkeästä ystävästä onkin tullut pelkkä tuttava, jonka kanssa yhteydenpito rajoittuu satunnaisiin tykkäyksiin Facebookissa. Se on tuntunut hyvin surulliselta.

Ja eräs hyvin tärkeäksi kokemani pitkä ystävyyssuhde päättyi siihen, että tämä ns. ystävä ilmoitti kokevansa minut hyvin erilaisena itsensä kanssa ja ylipäätään olevansa sitä mieltä, ettei ystäviä tarvitsisi tavata enemmän kuin noin kaksi kertaa vuodessa, jos tahtoo panostaa kunnolla uraansa. Tämä oli hyvin outo kokemus ja yhteydenpito väheni voimakkaasti.

Tietysti on normaalia, että ihmiset muuttuvat ja alkavat kaivata elämäänsä eri asioita, mutta oma yksin jäämisen pelkoni on noiden kokemusten takia voimistunut. Kuvittelin näiden nuoruudenystävien olevan elämässäni aina, koska he tuntuivat tärkeiltä. Nykyään olo taas on sellainen, ettei mennneeseen enää voi palata ja aika on ajanut näiden ihmissuhteiden ohi. Olen muuttunut liikaa, toiset ovat muuttuneet liikaa ja arki kaukana toisista on erottanut meidät.

Pelkään vain kovasti sitä, etten tule löytämään vanhojen tilalle uusia ystäviä ja elämäni tulee olemaan yksinäisempää kuin tahtoisin. Siksi tutustumisen hankaluus tuntuu välillä lamaannuttavalta. On ikävä huomata, miten alun innostus uuteen ihmiseen tutustumisesta ja suuret toiveet hienosta ystävyydestä päättyvätkin usein laimeaan tunteeseen siitä, ettei tästä hyvänpäiväntuttavuutta enempää tullutkaan.

Ap

Sama täällä. Olen kuluttanut koko nuoruuteni olemalla "kohtelias" ihmisille ja toivonut, että kun olen kiva ja mukava, enkä oma itseni, jossa on puutteita ja vikoja ihmisistä olisi kiva olla ystäviäni. Katin kontit, ei sillä ole mitään eroa. Nyt ole rohkaistunut palaamaan olemaan oma itseni, mutta yhteenkään ihmiseen en ole vielä tutustunut.

Pelkään, että jos jokin rupeaisi ärsyttämään toisessa sanoisinkin hänelle siitä rumasti ja saisin jälkikäteen joko hävetä tai surra ja toisaalta jos en olisi oma itseni ja sanoisi suoraan niin entä jos en pääsisi ihmisestä, joka ärsyttää minua, enää eroon?

Minulla oli kerran ihminen, josta en pian enää pitänyt, ja josta en tiennyt, miten pääsen eroon. Se oli aika hirveää.

Olisi myös inhottavaa kokea, että joku haluaisi minusta eroon. Koska en näe miksi, kun olen niin mukava. Tai no ehkä korkeintaan hiukan tylsä, mutta en inhottava. Pitäisi varmaan vielä opetella ajattelemaan, että sellaisella ihmisellä ei ole kaikki ihan ok, joka haluaa minusta eroon. Äitini nimittäin opetti ajattelemaan, että minussa on jotain vikaa, jos joku ei halua olla kanssani, vaikka tosiaan syy on saattanut olla se, että olen vain jotenkin tylsä tai en tarpeeksi samanhenkinen. Niin mitä tekee äitini? Syyttäää minua siitä, että olin varmaan jotenkin inhottava sitä ihmistä kohtaan! Joo, niin varmaan ! Hienoa syytellä, paska-aivovittukääpä, kun et edes TIEDÄ, miksi joku ei olisi ystäväni ja feidaa minut raukkamaisesti ja inhottavasti! Kyllähän äitien sellaisia paskoja pitää aina hyysätä! Varmaan itsekin on just sellainen kusipäää, ainakin mua kohtaan on ollut. Mä siis niin todellakin ansaitsen hyviä ystäviä kaiken sen jälkeen, mitä olen joutunut sen pask@n taholta kokemaan.

Kuulostaa ripustautujalta, joka vaatii ystäviä elämänsä statisteiksi.

En haluaisi olla aloittajan ystävä, tuntuu että hän vaatii tosi paljon.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ripustautujalta, joka vaatii ystäviä elämänsä statisteiksi.

En haluaisi olla aloittajan ystävä, tuntuu että hän vaatii tosi paljon.

Niin, toivon että ystävyyssuhteet olisivat monella tavalla tyydyttäviä ihmissuhteita ja sellaisia, joissa olisi hyvä olla. Niitä näitä -jutustelu ja löysässä hirressä roikkuminen eivät ole oma juttu, vaan kaipaan tietynlaista molemminpuolista sitoutumista ystävyyteen. Tällöin koen ihmissuhteen olevan tyydyttävä, vaikka jotain ristiriitoja hyvissäkin ihmissuhteissa tietysti myös aina on.

Toki on ihan makuasia millaisissa ihmissuhteissa kukin viihtyy, joten tuskin tulemme koskaan sen kummemmin tutustumaan toisiimme. Jokainen tavoitelkoon vapaasti sellaisia asioita, jotka tekevät onnelliseksi ellei mistään rikollisesta ole kyse.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä. Olen kuluttanut koko nuoruuteni olemalla "kohtelias" ihmisille ja toivonut, että kun olen kiva ja mukava, enkä oma itseni, jossa on puutteita ja vikoja ihmisistä olisi kiva olla ystäviäni. Katin kontit, ei sillä ole mitään eroa. Nyt ole rohkaistunut palaamaan olemaan oma itseni, mutta yhteenkään ihmiseen en ole vielä tutustunut.

Pelkään, että jos jokin rupeaisi ärsyttämään toisessa sanoisinkin hänelle siitä rumasti ja saisin jälkikäteen joko hävetä tai surra ja toisaalta jos en olisi oma itseni ja sanoisi suoraan niin entä jos en pääsisi ihmisestä, joka ärsyttää minua, enää eroon?

Minulla oli kerran ihminen, josta en pian enää pitänyt, ja josta en tiennyt, miten pääsen eroon. Se oli aika hirveää.

Olisi myös inhottavaa kokea, että joku haluaisi minusta eroon. Koska en näe miksi, kun olen niin mukava. Tai no ehkä korkeintaan hiukan tylsä, mutta en inhottava. Pitäisi varmaan vielä opetella ajattelemaan, että sellaisella ihmisellä ei ole kaikki ihan ok, joka haluaa minusta eroon. Äitini nimittäin opetti ajattelemaan, että minussa on jotain vikaa, jos joku ei halua olla kanssani, vaikka tosiaan syy on saattanut olla se, että olen vain jotenkin tylsä tai en tarpeeksi samanhenkinen. Niin mitä tekee äitini? Syyttäää minua siitä, että olin varmaan jotenkin inhottava sitä ihmistä kohtaan! Joo, niin varmaan ! Hienoa syytellä, paska-aivovittukääpä, kun et edes TIEDÄ, miksi joku ei olisi ystäväni ja feidaa minut raukkamaisesti ja inhottavasti! Kyllähän äitien sellaisia paskoja pitää aina hyysätä! Varmaan itsekin on just sellainen kusipäää, ainakin mua kohtaan on ollut. Mä siis niin todellakin ansaitsen hyviä ystäviä kaiken sen jälkeen, mitä olen joutunut sen pask@n taholta kokemaan.

Äitisi käytös kuulostaa ikävältä. Osa vanhemmista on tuollaisia, dissaa syystä tai toisesta omia lapsiaan, ehkä kateuttaan. Voi olla hyvä idea pyrkiä ottamaan etäisyyttä. Tuollaisten juttujen kuuntelu ei edistä sinun hyvinvointiasi eikä anna voimia uusien ihmissuhteiden luomiseen tai ylläpitoon.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ripustautujalta, joka vaatii ystäviä elämänsä statisteiksi.

En haluaisi olla aloittajan ystävä, tuntuu että hän vaatii tosi paljon.

Ihan samaa ajattelin. Minulla on ollut aina hyvin helppo saada ystäviä ja niitä onkin paljon. Vanhimmat ystäväni ovat olleet ystäviäni jo liki 40 vuotta, mutta matkan varrella mukaan on tullut vähän sieltä sun täältä uusia ihania ystäviä. Jokaisella heistä on oma elämäntilanteensa ja minullakin on ne normaalit, eli kolme lasta, mies ja työ, jotka vievät oman osuutensa.

En kaipaa ystäviltäni mitään jatkuvaa minun kanssani olemista, vaan viestittely, puhelut, ehkä silloin tällöin näkemiset ja jo olemassa olo riittää. En tarvitse mitään mukana hengaajaa ja arjen jakajaa, vaan joskus vähemmän on enemmän. Luotettavuus, keskustelutaidot ja mukana eläminen tahoillaan riittää.

Joo, kallistun olemaan myös sitä mieltä, että HYVIÄ, mukavia, hauskoja, tasapainoisia, reiluja uusia ystäviä on vaikea löytää.

Sen sijaan seuraan on tunkemassa enemmän kuin riittävästi ihmisiä, jotka ovat tasapainottomia valittajia ja ripustautujia, joisen kanssa päätyy tahtomattaan terapeutiksi eikä heistä pääse millään eroon, ja itse vaan väsyy tapaamisista, mitään iloa heistä tai heidän kanssaan käyttämästään ajasta ei saa.

Mulla onneksi on noin kolme hyvää ystävää, kaksi heistä olen löytänyt aikuisiällä. Sitten on muutama mukava sukulainen, joiden kanssa pidetään melko tiiviisti yhteyttä. Näissäkin ihmisissä on kyllä omat rasittavat piirteensä, mutta ne kestää, kun muuten ovat hyviä tyyppejä ja nähdään tarpeeksi harvoin eli kerran parissa kuukaudessa kutakin. Ja toisekseen, en ole itsekään varmasti täydellinen, ei sitä voi siis toisiltakaan vaatia.. mutta ketä tahansa rasittavaa ihmistä EI tarvi ystäväkseen huolia! Ihan itsepuolustuksen nimissä.

Viihdyn onneksi hyvin yksinkin, enkä tarvitse toista ihmistä mennäkseni esim. leffaan, tapahtumiin tms. Näin on hyvä. Ei ole niin pulassa, vaikkei löytäisikään enää hyviä ystäviä, tai vanhat jostain syystä katoaisivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ripustautujalta, joka vaatii ystäviä elämänsä statisteiksi.

En haluaisi olla aloittajan ystävä, tuntuu että hän vaatii tosi paljon.

Ihan samaa ajattelin. Minulla on ollut aina hyvin helppo saada ystäviä ja niitä onkin paljon. Vanhimmat ystäväni ovat olleet ystäviäni jo liki 40 vuotta, mutta matkan varrella mukaan on tullut vähän sieltä sun täältä uusia ihania ystäviä. Jokaisella heistä on oma elämäntilanteensa ja minullakin on ne normaalit, eli kolme lasta, mies ja työ, jotka vievät oman osuutensa.

En kaipaa ystäviltäni mitään jatkuvaa minun kanssani olemista, vaan viestittely, puhelut, ehkä silloin tällöin näkemiset ja jo olemassa olo riittää. En tarvitse mitään mukana hengaajaa ja arjen jakajaa, vaan joskus vähemmän on enemmän. Luotettavuus, keskustelutaidot ja mukana eläminen tahoillaan riittää.

Hauskaa, dissaajat saapuivat tähänkin keskusteluun paikalle. Kiva jos teillä menee tässä suhteessa paremmin. Silloin ei välttämättä toisen tuntemuksiin pysty kovin hyvin samaistumaan.

Ajoittain yksinäinen kirjoitti:

Miksi useimmiten on sellainen olo, että uusiin ihmisiin tutustuessa kaikki etenee kauhean kömpelösti ja monenlaisia jännitteitä nousee usein esiin? Näin siis silloin, kun yrität ihan puhtaalta kaveripohjalta tutustua toisiin.

Yrität uusiin ihmisiin tutustumista usein alkuinnostuksen vallassa jonkin aikaa aktiivisemmin, mutta sitten saat tarpeeksesi, koska koet toisen käytöksen perusteella saavasi liikaa ristiriitaisia viestejä (vaikea sopia tapaamisia, peruutuksia tulee, äkillisiä uskoutumisia toisen osapuolen taholta, asiat jäävät ilmaan roikkumaan, paljon hiljaisia hetkiä tai aikoja ilman tapaamista, vaikeita väittelyitä, odottamattomia lahjoja tai kehuja, jne.) Tulee vaikea olo, kun et tiedä missä oikein mennään ja päätät, ettet käytä enää aikaasi tähän ihmissuhteeseen.

Et silti ole tyytyväinen yksinoloonkaan, vaan kaipaisit enemmän mukavaa seuraa päiviisi. Tuleeko tästä koskaan elämässä yhtään helpompaa? Suurin osa ihmisistä tuntuu yleensä jäävän pelkiksi tuttaviksi. Aika taas erottaa toisinaan tehokkaasti vanhoista ystävistä, jos molemmat eivät ihmissuhteeseen yhtä lailla syystä tai toisesta panosta.

Mitä ihmettä oikein haluat ystävältä? Tunnut todella vaativalta ja hankalalta tyypiltä, jonka pitää olla aina se pomo ja joka haluaa määrittää myös sen minkälainen toinen pitäisi olla. Ei kukaan halua ystäväksi ihmistä, josta näkee, että tämä ei kykene olemaan itse ystävä ja joka kyylää joka ikistä liikettäsi, ilmettäsi, äänenpainoasi ja sanomaasi. Kukaan ei halua myöskään ystävää, joka haluaa viedä kaiken aikasi ja odottaa sinun järjestävän elämän juuri niin kuin hän ehdottaa. Se ei ole ystävyyttä. Jotenkin ap tekstisi kuulostaa ihan kauhealta ja minäkään en haluaisi olla edes kaverisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ripustautujalta, joka vaatii ystäviä elämänsä statisteiksi.

En haluaisi olla aloittajan ystävä, tuntuu että hän vaatii tosi paljon.

Ihan samaa ajattelin. Minulla on ollut aina hyvin helppo saada ystäviä ja niitä onkin paljon. Vanhimmat ystäväni ovat olleet ystäviäni jo liki 40 vuotta, mutta matkan varrella mukaan on tullut vähän sieltä sun täältä uusia ihania ystäviä. Jokaisella heistä on oma elämäntilanteensa ja minullakin on ne normaalit, eli kolme lasta, mies ja työ, jotka vievät oman osuutensa.

En kaipaa ystäviltäni mitään jatkuvaa minun kanssani olemista, vaan viestittely, puhelut, ehkä silloin tällöin näkemiset ja jo olemassa olo riittää. En tarvitse mitään mukana hengaajaa ja arjen jakajaa, vaan joskus vähemmän on enemmän. Luotettavuus, keskustelutaidot ja mukana eläminen tahoillaan riittää.

Hauskaa, dissaajat saapuivat tähänkin keskusteluun paikalle. Kiva jos teillä menee tässä suhteessa paremmin. Silloin ei välttämättä toisen tuntemuksiin pysty kovin hyvin samaistumaan.

Eikä tarvitsekaan samaistua. Lue tekstisi ja katso peiliin.

Äitihullu se täällä keskustelee itsensä kanssa ja on samaa mieltä itsensä kanssa. 

Älkää muut tulko tänne keskustelemaan olemaan millään lailla mitään muuta mieltä. Hänellä on nyt taas tämmönen pohdiskelu päällänsä.

Vai sitoutua ystävään? Minä sitoudun tasan parisuhteeseen, ihmiset jotka yrittävät omia ja rajoittaa esim ajankäyttöäni ystävyyden nojalla saavat olla ihan keskenään. Samoin jos motiivi ystävyydelle on yksinjäämisen pelko, niin eipä ole minun ongelmani.

Olen irl heivannut useamman liian omistushaluisen "ystävän".

Vierailija kirjoitti:

Joo, kallistun olemaan myös sitä mieltä, että HYVIÄ, mukavia, hauskoja, tasapainoisia, reiluja uusia ystäviä on vaikea löytää.

Sen sijaan seuraan on tunkemassa enemmän kuin riittävästi ihmisiä, jotka ovat tasapainottomia valittajia ja ripustautujia, joisen kanssa päätyy tahtomattaan terapeutiksi eikä heistä pääse millään eroon, ja itse vaan väsyy tapaamisista, mitään iloa heistä tai heidän kanssaan käyttämästään ajasta ei saa.

Mulla onneksi on noin kolme hyvää ystävää, kaksi heistä olen löytänyt aikuisiällä. Sitten on muutama mukava sukulainen, joiden kanssa pidetään melko tiiviisti yhteyttä. Näissäkin ihmisissä on kyllä omat rasittavat piirteensä, mutta ne kestää, kun muuten ovat hyviä tyyppejä ja nähdään tarpeeksi harvoin eli kerran parissa kuukaudessa kutakin. Ja toisekseen, en ole itsekään varmasti täydellinen, ei sitä voi siis toisiltakaan vaatia.. mutta ketä tahansa rasittavaa ihmistä EI tarvi ystäväkseen huolia! Ihan itsepuolustuksen nimissä.

Viihdyn onneksi hyvin yksinkin, enkä tarvitse toista ihmistä mennäkseni esim. leffaan, tapahtumiin tms. Näin on hyvä. Ei ole niin pulassa, vaikkei löytäisikään enää hyviä ystäviä, tai vanhat jostain syystä katoaisivat.

Minäkin viihdyn oikein hyvin itsekseni sekä perheen ja muutaman ystäväni seurassa. Nyt vain olen sellaisessa tilanteessa, että aikaa on paljon ja kaipaisin vielä muutamaa ystävää lisää. Niitä vain ei tunnu oikein löytyvän ja se harmittaa. Siksi asiasta tänne kirjoitin, mutta ei kai olisi pitänyt, koska nyt saan lukea kaikenlaisilta kuittailiijoilta olevani ikävä ripustautuja yms. 😞

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, kallistun olemaan myös sitä mieltä, että HYVIÄ, mukavia, hauskoja, tasapainoisia, reiluja uusia ystäviä on vaikea löytää.

Sen sijaan seuraan on tunkemassa enemmän kuin riittävästi ihmisiä, jotka ovat tasapainottomia valittajia ja ripustautujia, joisen kanssa päätyy tahtomattaan terapeutiksi eikä heistä pääse millään eroon, ja itse vaan väsyy tapaamisista, mitään iloa heistä tai heidän kanssaan käyttämästään ajasta ei saa.

Mulla onneksi on noin kolme hyvää ystävää, kaksi heistä olen löytänyt aikuisiällä. Sitten on muutama mukava sukulainen, joiden kanssa pidetään melko tiiviisti yhteyttä. Näissäkin ihmisissä on kyllä omat rasittavat piirteensä, mutta ne kestää, kun muuten ovat hyviä tyyppejä ja nähdään tarpeeksi harvoin eli kerran parissa kuukaudessa kutakin. Ja toisekseen, en ole itsekään varmasti täydellinen, ei sitä voi siis toisiltakaan vaatia.. mutta ketä tahansa rasittavaa ihmistä EI tarvi ystäväkseen huolia! Ihan itsepuolustuksen nimissä.

Viihdyn onneksi hyvin yksinkin, enkä tarvitse toista ihmistä mennäkseni esim. leffaan, tapahtumiin tms. Näin on hyvä. Ei ole niin pulassa, vaikkei löytäisikään enää hyviä ystäviä, tai vanhat jostain syystä katoaisivat.

Minäkin viihdyn oikein hyvin itsekseni sekä perheen ja muutaman ystäväni seurassa. Nyt vain olen sellaisessa tilanteessa, että aikaa on paljon ja kaipaisin vielä muutamaa ystävää lisää. Niitä vain ei tunnu oikein löytyvän ja se harmittaa. Siksi asiasta tänne kirjoitin, mutta ei kai olisi pitänyt, koska nyt saan lukea kaikenlaisilta kuittailiijoilta olevani ikävä ripustautuja yms. 😞

Ap

En minä tarkoittanut viestilläni, että sinä olisit ripustautuja. Ajauduin vain pohtimaan omaa tilannettani. Pahoittelut väärinkäsityksestä. Älä menetä toivoasi, kyllä sulle hyviä ystäviä voi vielä siunaantua!