Minusta ei ole perhe-elämään, tämä oli todella paha virhe

Säälin sun lapsia.

Tuon takia en hakua lapsia. Nautin omasta ajasta niin paljon sekä parisuhdeajasta.

Niin, lemmikistä pääsee eroon kun viikon päästä huomaa että teettää töitä, mutta sinappikoneesta ei pääse, koskaan. Ei auta, pure hammasta..kun kersa 40 v, niin alkaa helpottamaan....

Eipä auta kuin niellä harmi ja antaa lapsille niin hyvä lapsuus kuin pystyt.

Olet kuitenkin aikuisena ihmisenä itse tehnyt valinnan tulla äidiksi, ja se vastuu pitää kantaa loppuun asti. Lapset eivät ole syyllisiä omaan syntymäänsä, joten älä heille kosta tätä.

Mä voin kuvitella kuinka ihanan lepposa tunnelma teidän kotona vallitsee. Varmasti lapsesi voivat vähintään yhtä huonosti kun sinä.

Ahdistavaa tekstiä💩👎

Voi kauhee. Tää on juuri sitä, mitä uskoisin mun äitiyden olevan. Totaalista kärsimystä. En voi kuin toivottaa sulle jaksamista. Kovasti tsemppiä.

Eiköhän se äijäs saa sun ahdistuksesta kohta tarpeekseen ja jätä sinut. Sitte sä vasta kusessa olet!

Vierailija kirjoitti:

En tajua mikä mielenhäiriö mulle tuli, eihän nyt olla 60-luvulla jossa naisen piti mennä naimisiin ja hankkia lapsia tullakseen sosiaalisesti hyväksytyksi. Mä vain... rakastan mun miestä ja tuntui luontevalta hankkia lapsi vaikka mitään vauvakuumetta mulla ei koskaan ollutkaan ja epäilin olisiko musta äidiksi.

Uskoin kuitenkin, että äitiyteen kasvaa ja lastaan oppii rakastamaan ja blaa blaa. Olin 27 kun esikoinen syntyi suunnitellusti ja 29, kun nuorempi syntyi ehkäisyn petettyä. Tuon jälkeen mulle tehtiin sterilisaatio.

Ja kyllähän mä rakastan lapsia, mutta riittääkö se kun musta tuntuu etten voi olla yhtään oma itseni ja olen jossain hemmetin häkissä jossa asiat tehdään muiden määräämän aikataulun mukaan. Mulla ei ole valtaa mihinkään . Haluan nukkua pitkään vapaapäivinä, juoda aamukahvit rauhassa ja lähteä ulos syömään sushia. Haluan töiden jälkeen käydä viinilasillisella ystävän kanssa. Mutta ei, mun pitää nousta aamulla laittamaan piirretyt pyörimään ja puuroa kiehumaan. Töiden jälkeen suoraan kauppaan, tarhaan ja kotiin. Pitää niistää neniä, pyyhkiä perseitä, kerätä leluja, laittaa aamupalaa, välipalaa ja päivällistä, korvissa soi tauotta "äiti äiti, anna, katso, tule". Pitää seistä tököttää leikkipuistossa kuin joku puujumala ja palella pulkkamäessä, HopLop on kätevä mutta ei sinnekään viitsi joka päivä mennä. Pitää olla aktiivinen, osallistuva äiti. Voi herranperse.

Mies on töiden takia paljon pois kotoa ja pitää kotona olemista sekä lasten kanssa peuhaamista ihanan rentouttavana, eikä ymmärrä mikä minua ahdistaa. Miksi olen ahdistunut, kireä ja laihtunut menetettyäni ruokahaluni. Meillähän on kaunis koti ja ihanat lapset ! Mutta mulle tämä on vain kauniisti sisustettu vankiselli. Ne hetket, kun lapset on tipautettu tarhaan ja ajan töihin olen vapaa ja onnellinen. Melkein toivon ruuhkaa, että saisin juoda kahvia ja kuunnella musiikkia ja fiilistellä... yksin.

Tää kuulostaa ihan järkyttävältä. Siis sun mielenterveyden kannalta ap! Jos olisin sinä, pakkaisin vaan yksi kaunis päivä laukkuni ja ostaisin menolipun vaikka Espanjan aurinkorannalle. Mä en kestäisi tuota sun arkea varmaan viikkoakaan. :( 

Etkö saisi millään lapsia vaikka isovanhemmille muutamana iltapäivänä viikossa tai jotain, että saisit enemmän omaa aikaa? 

Ei ihme että mies on paljon "töissä" ;D

Allekirjoitan Ap.n tekstin,tuommoista se juurikin on.Ei sitä perhearkea tajua ennen kuin todellakin elää siinä.Mutta jos lohduttaa niin mikään ei kestä ikuisesti vaan aikansa kutakin.

Niin, se on mahdotonta tietää ennen kuin leikkiin ryhtyy, että millaista se perhe-elämä on. Kaikkea voi kuvitella mutta monesta eri syystä suunnitelmat on ihan turhia.

Olen pahoillani puolestasi ja toivon, että puhuisit miehesi kanssa asiasta ja että hän ymmärtäisi. Jos saisit välillä vähän omaa aikaa asiat voisivat tuntua helpommilta.

Mitä jos jäisit pois töistä ja pitäisit lapset silti maksimi tunnit hoidossa niin saisit päivät omaa aikaa?

Ongelma on sun mies. Meillä vanhemmuus jaettu aidosti 50-50 ja saan nukkua pitkään (mies aamuvirkkuna herää aina kuudelta) ja mennä vapaasti puolet ajasta ja äitiys on ihanaa ja helppoa (vaikka kun olen lasten kanssa olen tuollainen tosi aktiivinen äiti, leikin paljon ja puuhailen lasten kanssa).

Kuulut ilmiselvästi tähän minä-minä-minä itse ensin-sukupolveen. Valitan, sinun olisi pitänyt ajatella aiemmin. Ihme valittajia monet nykyäidit.

Kyllä se näin tietysti on. Aika paljon se verottaa omasta, voisko sanoa elämänlaadusta, vaikka kyllä sillä annettavaakin on. Elämä jonkin verran muuttuu, yleensä hiukan helpottuu kun lapset kasvaa mutta aika pitkään sitä showta jatkuu. Tilanteeseen auttaa jos on hoitoapua riittävästi saatavilla. Se on harmi jos mies on paljon poissa kotoa, niin ei pääse aina spontaanisti esim viinilasilliselle. Ja kahdenkeskinen parisuhdeaika se vasta kuitilla onkin. Vaikea löytää sopivaa paikkaa ja aikaa jolloin vähän pääsisi peuhaamaan. Mutta hyvä olisi jos pystyt nauttimaan stressittömästi niistä vapaahetkistä mitä on tarjolla.

Lapset kasvavat, saat vielä elämäsi takaisin.

Lapset kasvaa nopeasti, tuo äidistä riippuvainen aika on niiiin lyhyt, koita siis ottaa se ilo irti siitä mitä saat. Kerkeet tehdä noita juttuja koko loppuelämäsi kunhan lapset kasvaa.

age is just a number kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tajua mikä mielenhäiriö mulle tuli, eihän nyt olla 60-luvulla jossa naisen piti mennä naimisiin ja hankkia lapsia tullakseen sosiaalisesti hyväksytyksi. Mä vain... rakastan mun miestä ja tuntui luontevalta hankkia lapsi vaikka mitään vauvakuumetta mulla ei koskaan ollutkaan ja epäilin olisiko musta äidiksi.

Uskoin kuitenkin, että äitiyteen kasvaa ja lastaan oppii rakastamaan ja blaa blaa. Olin 27 kun esikoinen syntyi suunnitellusti ja 29, kun nuorempi syntyi ehkäisyn petettyä. Tuon jälkeen mulle tehtiin sterilisaatio.

Ja kyllähän mä rakastan lapsia, mutta riittääkö se kun musta tuntuu etten voi olla yhtään oma itseni ja olen jossain hemmetin häkissä jossa asiat tehdään muiden määräämän aikataulun mukaan. Mulla ei ole valtaa mihinkään . Haluan nukkua pitkään vapaapäivinä, juoda aamukahvit rauhassa ja lähteä ulos syömään sushia. Haluan töiden jälkeen käydä viinilasillisella ystävän kanssa. Mutta ei, mun pitää nousta aamulla laittamaan piirretyt pyörimään ja puuroa kiehumaan. Töiden jälkeen suoraan kauppaan, tarhaan ja kotiin. Pitää niistää neniä, pyyhkiä perseitä, kerätä leluja, laittaa aamupalaa, välipalaa ja päivällistä, korvissa soi tauotta "äiti äiti, anna, katso, tule". Pitää seistä tököttää leikkipuistossa kuin joku puujumala ja palella pulkkamäessä, HopLop on kätevä mutta ei sinnekään viitsi joka päivä mennä. Pitää olla aktiivinen, osallistuva äiti. Voi herranperse.

Mies on töiden takia paljon pois kotoa ja pitää kotona olemista sekä lasten kanssa peuhaamista ihanan rentouttavana, eikä ymmärrä mikä minua ahdistaa. Miksi olen ahdistunut, kireä ja laihtunut menetettyäni ruokahaluni. Meillähän on kaunis koti ja ihanat lapset ! Mutta mulle tämä on vain kauniisti sisustettu vankiselli. Ne hetket, kun lapset on tipautettu tarhaan ja ajan töihin olen vapaa ja onnellinen. Melkein toivon ruuhkaa, että saisin juoda kahvia ja kuunnella musiikkia ja fiilistellä... yksin.

Tää kuulostaa ihan järkyttävältä. Siis sun mielenterveyden kannalta ap! Jos olisin sinä, pakkaisin vaan yksi kaunis päivä laukkuni ja ostaisin menolipun vaikka Espanjan aurinkorannalle. Mä en kestäisi tuota sun arkea varmaan viikkoakaan. :( 

Etkö saisi millään lapsia vaikka isovanhemmille muutamana iltapäivänä viikossa tai jotain, että saisit enemmän omaa aikaa? 

Lapsien hylkääminen vaan ei ole vaihtoehto, vaan on löydettävä ne keinot nauttia vanhemmuudesta. Lapsien ikäkausien muutoksetkin voivat tuoda muutosta, kun kasvavat ja heidän kanssaan voi oikeasti jutella ja viettää aikaa.

Myös tuosta suorituskeskeisyydestä olisi hyvä päästä yli, siis tuo ap:n kiroama "pitää olla osallistuva äiti".

Ja eikö mies osaa olla lasten kanssa sen aikaa, että käyt siellä viinilasillisella joskus?

Laita lapset laitokseen.