Äitikerhot kuin koulukiusaajien kokoontumisajoja

Eli mikä tässä oli oikeastaan ongelma?

Miksi pitää vaatia tuntemattomia ihmisiä puhumaan itselleen ja sanoa kiusaamiseksi, jos he eivät halua?

No minusta se on omituista että keskenään jutellaan Kyllä, mutta sitten jos yksi juttelee niin lähdetään pois.

Eikä kaikki ole tuntemattomia, vaan tuttuja muista paikoista. Mutta sitten kerhossa iskee paniikki kun menen juttelemaan että apua, en mä tunne tuota. Ap

Niin ja ei sinänsä mitään ongelmaa koska tuskin tuon ajatusmallin omaavia ystäviä haluaisinkaan :) Kyllä itse viitsin "tuntea" ihmisiä, tuollainen välttely on jäänyt minulta sinne teini-ikään. Ap

Minä huomasin saman aikoinaan. Ei koskenut minua, vaan yhtä äitiä joka oli muuttanut vasta paikkakunnalle ja Suomessakin asunut melko vähän aikaa. Hänelle ei puhuttu.

Minua se harmitti ja aloin jutella kanssaan. Kutsuin kahville ja he tulivat. Myöhemmin hän sanoi jo olleensa aivan varma ettei enää koskaan voi tutustua ihmisiin, saada kavereita jne. Kahvikutsuni oli ollut kuin lahja. Meidän lapset viettivät paljon aikaa yhdessä isoiksi pojiksi saakka.

Pienillä teoilla voi olla iso merkitys.

Vierailija kirjoitti:

Minä huomasin saman aikoinaan. Ei koskenut minua, vaan yhtä äitiä joka oli muuttanut vasta paikkakunnalle ja Suomessakin asunut melko vähän aikaa. Hänelle ei puhuttu.

Minua se harmitti ja aloin jutella kanssaan. Kutsuin kahville ja he tulivat. Myöhemmin hän sanoi jo olleensa aivan varma ettei enää koskaan voi tutustua ihmisiin, saada kavereita jne. Kahvikutsuni oli ollut kuin lahja. Meidän lapset viettivät paljon aikaa yhdessä isoiksi pojiksi saakka.

Pienillä teoilla voi olla iso merkitys.

Yhdessä kerhossa oli saman kuuloinen äiti. Aloin jutella hänelle kun huomasin ettei meille kummallekaan puhuta. Pieni kielimuuri oli välillä, mutta kyllä aina jotakin sai sanottua. Kerran hän ei ymmärtänyt jotakin mitä selitin mutta en sitä säikähtänyt. Tämä on monesti toinen ihmistyyppi joka jää ulkopuolelle. Kyllä pistin merkille että hän yritti jutella näille muille, mutta he kohteli ihan kuin ilmaa. Ehkä vielä pahemmin kuin minua. Pyrin itsekin aina juttelemaan kun näen tämän kaltaista.

Yhdessä toisessa kerhossa taas vaihtui ohjaaja iloiseen ja puheliaaseen, välittömään tätiin. No, mammat katsoi nokan vartta pitkin eikä vastanneet ohjaajan kyselyihin ja ehdotuksiin toiminnasta enää mitään. Sitten huomasin että sain ohjaajasta "kaverin" aloimme jutella koska vastasin hänelle :) Kivasti hän kyllä huomioi näiden naama nyrpällään olevien lapset kaikesta huolimatta. Ap

Hei kaikki ei lämpene yhtä nopeasti! Olen itse tällaisen mammakerhon vetäjä (työni puolesta jo kahdeksas vuosi meneillään). Kyse ei mielestäni ole kiusaamisesta, vaan hitaasti lämpeämisestä. Olen nimittäin nähnyt kuinka ryhmät muodostuvat ja jos jaksaa sitkeästi käydä, niin jokaiselle on löytynyt juttuseuraa! Minusta on luonnollista puhua niille, jotka tuntee jo entuudestaan ja sitten ajan kanssa ne uudetkin vaikuttavat tutuilta kun niitä on aikansa moikkaillut. Siitä ne keskustelut sitten lähtee. 

p.s. sellaiset ihmiset jotka jo ekassa keskustelussaan kertovat hiivatulehduksestaan ja pyytävät puhelinnumeroa aiheuttavat keskivertosuomalaisessa ahdistusta. Aina on näillekin se juttukaveri löytynyt ajan kanssa. Ja myös niille hiljaisille, jotka eivät koskaan aloita yhtään keskustelua.

Minä olen varovainen uusien ihmisten kanssa, olen varsin sisäänpäin kääntynyt ja hitaasti lämpenevä, minulla on muutamia hyviä ystäviä, enkä välttämättä montaa uutta halua.

Välillä juuri tuollaisissa kerhoissa tapaa ihmisiä, jotka "käyvät päälle" parin liipalaapa keskustelun jälkeen pitäisi mennä vieraisille, seuraavana päivänä vaunulenkille jne.

Minulta menee vuosi ja kymmeniä liipalaapoja ennenkuin olen valmis kahville kahden kahvilassa vieraan ihmisen kanssa.

En halua olla epäkohtelias, enkä varsinkaan kiusata, mutta en myöskään ahdistua, kun en tiedä miten kohteliaasti kieltäytyä kutsuista.

Mitä ihmettä? Mulla on aina niin päin, että kun menen vauvan kanssa johonkin missä on muita äitejä, niin aina joku tulee juttelemaan, vaikka pelkään small talkia ja viihdyn yksin. Ei tuo tietenkään haittaa, mutta olen aina ollut sen näköinen että on vaikea lähestyä. Näissä äitikuvioissa ei ole ollut sitä ongelmaa.

Niin, miksihän tässä nyt alettiin puhua kahvikutsuista ja vaunulenkeistä? :)

En todellakaan ole ketään pyytänyt minnekään, kun en ole itsekään ihmeemmin kavereita hakenut.

Tarkoitan normaalia kohteliaisuutta, itse tervehdin muita, kysyn mitä kuuluu ja sanon heipat. Tai annan vaikka paikan kahvipöydässä tarvitsevalle ja lapselle syöttötuolin.

Ihmettelen sitä että miksi ei voi tuntea, eikä vastata edes tervehdykseen. Ap

Vierailija kirjoitti:

Niin, miksihän tässä nyt alettiin puhua kahvikutsuista ja vaunulenkeistä? :)

En todellakaan ole ketään pyytänyt minnekään, kun en ole itsekään ihmeemmin kavereita hakenut.

Tarkoitan normaalia kohteliaisuutta, itse tervehdin muita, kysyn mitä kuuluu ja sanon heipat. Tai annan vaikka paikan kahvipöydässä tarvitsevalle ja lapselle syöttötuolin.

Ihmettelen sitä että miksi ei voi tuntea, eikä vastata edes tervehdykseen. Ap

Siksi niistä kahvikutsuista puhuin, että olen tullut varovaiseksi, toisilla ihmisillä kun on tapana olla parasta ystävää pari viikkoa ja sitten löytyy uusi paras ystävä, en kaipaa elämääni tuollaista. Toki tervehdin ihmisiä, en kaipaa edes sitä mitä kuuluu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, miksihän tässä nyt alettiin puhua kahvikutsuista ja vaunulenkeistä? :)

En todellakaan ole ketään pyytänyt minnekään, kun en ole itsekään ihmeemmin kavereita hakenut.

Tarkoitan normaalia kohteliaisuutta, itse tervehdin muita, kysyn mitä kuuluu ja sanon heipat. Tai annan vaikka paikan kahvipöydässä tarvitsevalle ja lapselle syöttötuolin.

Ihmettelen sitä että miksi ei voi tuntea, eikä vastata edes tervehdykseen. Ap

Siksi niistä kahvikutsuista puhuin, että olen tullut varovaiseksi, toisilla ihmisillä kun on tapana olla parasta ystävää pari viikkoa ja sitten löytyy uusi paras ystävä, en kaipaa elämääni tuollaista. Toki tervehdin ihmisiä, en kaipaa edes sitä mitä kuuluu.

Piti vielä lisätä, että suomalaisena oletan, että mitä kuuluu tarkoittaa jotain muuta kuin how do you do.

Entisenä koulukiusattuna tuollaiset ryhmäytymistilanteet ahdistaa kyllä aivan liikaa. Olisi ihana löytää joku pienempi 3-4 äidin ryhmä, joiden kanssa voisi tutustua kaikessa rauhassa. Isoissa ryhmissä loistaa aina ne samat äänekkäimmät ihmiset.

Mun kokemukseni on se että kerhoissa kyllä jutellaan ja tutustutaan kaikkiin mutta sitten on sellaisia äitejä jotka eivät koskaan kysy muiden kuulumisia vaan puhuvat pelkästään itsestään ja omasta lapsestaan. On myös sellaisia jotka itse etuilevat ruokaa ottaessa eivätkä heidän lapsetkaan osaa käyttäytyä ryhmässä. Tällaisiin otan hyvin nopeasti etäisyyttä. Suosittelen tarkistamaan myös omaa käytöstä eikä vain haukkumaan muiden käytöstä.

Onko se todella kiusaamista, jos ei puhu muille?

Ryhmät ovat usein yksittäisille ihmisille haastavia. Joku loistaa, joku ujostelee, joku dominoi, joku vetäytyy. Tämä on elämää. Äiti ryhmä on vapaaehtoista. Kouluun on pakko mennä joka päivä. Koulukiusaaminen juontuu samasta ilmiöstä. Kaverit väsyy dominoivaan määräilijään ja välttelevät häntä, ujo ei uskalla työntyä mukaan jne. Joka toinen julkkis avautuu olleensa koulukiusattu. Voi olla se ujo tai dominoiva. Sama jatkuu äitikerhossa ja työelämässä.

Mikä on äitikerho, jossa tarjotaan jotain? Eivätkö äidit vain kokoonnu jossain kahviloissa tai leikkipaikoilla?

Minulla on useanpi lapsi, isommat koulussa. Ei minua huvita jutella vauvajuttuja.  Juttelen mielummin äitien kanssa joilla on myös enenpi lapsia ja olen tuntenut vuosia. Meillä on vähän eri jutut kun ihan pikkulasten äideillä. totta sanoakseni ärsyttää kun joku tuppautuu juttelemaan vauvastaan/ilmoista kun meillä on keskenämme juttuja. Siinä kun joutuu näyttelemään että muka sinun vauva/asiasi olisi kiinnostavaa kun ei viitsi olla epäkohtelias. 

Vierailija kirjoitti:

Onko se todella kiusaamista, jos ei puhu muille?

Ei tietenkään aina ole. Mutta tietoisesti joukosta poissulkeminen on.

Jaa-a.

Oiskohan sittenkin ap kyse sinusta ja tavastasi lähestyä ihmisiä? En sano tätä kettuillakseni, vaan ihan aidosti ihmettelen kokemuksiasi. En ole ikinä koskaan törmännyt tuollaiseen.

Aina tervehdykseeni vastataan ja jos puhun, minua kuunnellaan ja minulle vastataan.

Kaikkien kanssa juttu ei luista yhtä hyvin, mutta pitäisin kyllä ällistyttävänä tilannetta, jossa joku selvästi kuulee, mitä sanon, muttei vastaa sanallakaan.

Eli miten ap lähestyt ihmisiä? Puhutko kuuluvalla äänellä vai hiljaa, ikäänkuin itseksesi juttelisit? Kohdistatko sanasi jollekulle, vai puhutko yleisesti, katsomatta kehenkään?

Ikävää toki, jos fiiliksesi on, että sinua ei noteerata, mutta jos sinulla on usein tuollaisia kokemuksia, niin veikkaan, että peiliin katsominen kannattaa.