Naisia, jotka eivät enää halua miestä elämäänsä?

Täällä yksi :) yhdyn täysin edelliseen kirjoittajaan. 20 vuotta olin aviossa, erosta jo 10 vuotta ja aikuiset lapset. En vieläkään kaipaa 24/7 parisuhdetta ja en aio enää ikinä ottaa ketään äijää saman katon alle asumaan. Toki välillä on oltava jotain sutinaa tiettyihin tarpeisiin ;) mutta ei mitään vakavaa seurustelua. Nautin tosi paljon kun saan olla pitkin ja poikin omassa kotona omassa rauhassa! Eikä ole ikinä huonossa seurassa kun on yksin :D

Juuri noin, ihana vaihe elämässä. Jotain seurustelua voisi olla, mutta ei mitään yhden yön juttuja kuitenkaan. Ja mieluummin joku vähän nuorempi mies ;)

Ehkä tuo on sosiaalista sopeutumista vallitsevaan tilanteeseen. Suurin osa keski-ikäisistä miehistä on parisuhteessa. Lopuista moni on alkoholi- ja terveysongelmainen, työtön ja raha-asiansa sotkenut. Kunnollisia, vapaita miehiä ei siis ole naisille tarjolla. Ja ne miehet, jotka olisivat kelvollisia, eivät halua pariutua, koska valinnan varaa on kuin lapsilla karkkikaupassa.

Sama tilanne minulla. Ei vaan jaksais alkaa säätämään joka ainoasta asiasta miehen kanssa enää. Nyt saan nukkua silloin kun nukuttaa, syödä mitä haluan, käydä kaupassa tai siivota milloin haluan, ei ole kukaan nalkuttamassa ja vaatimassa palvelua tai huomauttamassa eri tavalla tehdystä kotityöstä. Helppoa stressitöntä elämää. Miehet on niin vaativia ja olettavat palvelun pelaavan 24/7 ja jatkuvasti tyytymättömiä kaikkeen. Elämäniloisia vastuuntuntoisia miehiä ei ole tainnut syntyäkään, joku ihmeen "ruttuturpa"-geeni niillä on.

Täällä. Olen eronnut lasteni pettävästä, valehtelevasta ja mustasukkaisesta isästä joka lisäksi haukkui aiheetta minua jatkuvasti. Lapset edelleen alaikäisiä, asuvat meidän vanhempien luona vaihtelevasti vuorotellen. En ole innostunut ottamaan uutta miestä niin tiiviiseen suhteeseen että muuttaisin yhteen. Tapailusuhteita on ollut pari ja toinen niistä jatkuu edelleen. Miehelläkin lapset vielä kotona. Asun omistusasunnossa, asuntolainaa vielä vähän jäljellä, ihan hyvät palkkatulot, osinkotuloja, olen liikunnallinen, ihan ok näköinen, ystäviä on tasan yksi tuon tapailumiessuhteen lisäksi, käyn jonkin verran konserteissa ja teatterissa, syön usein ulkona. Elämä on mukavaa näin.

Vierailija kirjoitti:

Täällä. Olen eronnut lasteni pettävästä, valehtelevasta ja mustasukkaisesta isästä joka lisäksi haukkui aiheetta minua jatkuvasti. Lapset edelleen alaikäisiä, asuvat meidän vanhempien luona vaihtelevasti vuorotellen. En ole innostunut ottamaan uutta miestä niin tiiviiseen suhteeseen että muuttaisin yhteen. Tapailusuhteita on ollut pari ja toinen niistä jatkuu edelleen. Miehelläkin lapset vielä kotona. Asun omistusasunnossa, asuntolainaa vielä vähän jäljellä, ihan hyvät palkkatulot, osinkotuloja, olen liikunnallinen, ihan ok näköinen, ystäviä on tasan yksi tuon tapailumiessuhteen lisäksi, käyn jonkin verran konserteissa ja teatterissa, syön usein ulkona. Elämä on mukavaa näin.

Siis et halua mistä elämääsi, mutta silti tapailet sellasita? Oletko jonkun sortin masokisti?

Hyvä valinta kirjoitti:

Ehkä tuo on sosiaalista sopeutumista vallitsevaan tilanteeseen. Suurin osa keski-ikäisistä miehistä on parisuhteessa. Lopuista moni on alkoholi- ja terveysongelmainen, työtön ja raha-asiansa sotkenut. Kunnollisia, vapaita miehiä ei siis ole naisille tarjolla. Ja ne miehet, jotka olisivat kelvollisia, eivät halua pariutua, koska valinnan varaa on kuin lapsilla karkkikaupassa.

Virkistävää välillä lukea että valinnanvaraa on kuin karkkikaupassa iänikuisen "suomalaisen tavallisen miehen on mahdotonta saada naista" -valituksen sijaan.

Minä, ei mua koskaan ole parisuhde oikeastaan edes kiinnostanut, minusta jotenkin huvittavaa kun kaksi aikuista esittää omistavansa toisensa, ei se oikein istu vesimiehen ajatusmaailmaan, pidän kaikenlaisesta vapaudesta enemmän kuin kahleista.

Kerran seitten kokeilin miehen kanssa yhdessa asumista, se oli tavallaan vahinko, se vain kantoi kamansa luokseni, no, yhtä helvettiähän se oli, mutta biologinen kello tikitti kun halusin yhden lapsen ja sitten ajattelin heittäväni sen pihalle kun vauva olis vuoden. Se lähti itse kun vauva oli puolivuotias, olisin tarvinnut sitä auttamassa vielä hetken, mutta parempi oli että lähti, tietysti uuden tyttöystävän hoteisiin (oli pummi).

En ole koskaan muuten vakavasti seurustellut, pari "poikaystävää" oli ihan nuorena. Mutta en mä sillonkaan ajatellut että olisin tyttöystävä ja siinä on poikaystävä, hengailin vain ja olis niiden seurassa, mutta ei siinä mitään omistussuhdetta ollut.

En pidä seksistä, enkä parisuhteista, miksi olisin sellaisessa. Siitä on yli kymmenen vuotta kun olen ollut "miehelässä".

Enää en aio koskaan olla miehen kanssa, ei oo kertakaikkiaan mun juttu.

Jotkut on parisuhdeihmisiä, minä en.

No tietenkin voi vain tapailla miestä vaikka ei halua miestä elämään!! Se tarkoittaa yleensä vain seksiä tarvittaessa eikä mitään muuta vakavampaa. Eli ei silloin mies naisen elämässä ole, nainen on täysin itsenäinen ,asuu yksin ja tekee mitä lystää!! Miestä käytetään vain normi tarpeisiin tarvittaessa :):) 

Vierailija kirjoitti:

No tietenkin voi vain tapailla miestä vaikka ei halua miestä elämään!! Se tarkoittaa yleensä vain seksiä tarvittaessa eikä mitään muuta vakavampaa. Eli ei silloin mies naisen elämässä ole, nainen on täysin itsenäinen ,asuu yksin ja tekee mitä lystää!! Miestä käytetään vain normi tarpeisiin tarvittaessa :):) 

Ällöttävää

Mä olen ollut nyt vuoden verran kokonaan ilman miestä ja olen kyllä nauttinut rauhasta. Huvittavaa miten tämä on miehille ongelma, eli muutama vanha tapailusuhde on kovasti yrittänyt lähestyä, mutta mua ei vaan kiinnosta, kaikille olen sanonut, että ystävyys kiinnostaa, mutta olen kuulemma liian viehättävä pelkkään platoniseen suhteeseen, olkoot siis. Yhden juuri estin messagerissa...Minulla on koko elämän ajan ollut jotain säpinää ja miehiä pörrännyt ympärillä, mutta nyt en enää halua sitä kaikkea sotkua, mitä suhteet tuovat mukanaan. Ihanaa nukkua isossa sängyssä miten huvittaa, vaikka tähtiasennossa!

Kyllä se 8 v sinkkuna oli monella tapaa elämäni onnelisinta aikaa. Erosin valehtelevasta, rahapelejä seäntakana pelaavasta, ja raha-asiansa sotkevasta miehestä vain 1.5v seurustelunaloituksen jäkeen, kun olimme puoli vuotta aiemmin muuttaneet yhteen, eikä pelaamista pystynyt enää minulta salaamaan. Silloin päätin että ei enää miestä elämään, ystävät ja tapailusuhteet saavat riittää. 8 vuotta kerkesin elää juuri niin kuin halusin, seuraa riitti, jopa tunkua oli, eikä vapaa-aikaa tarvinnut yksin viettää ellei sitä nimen omaisesti halunnut.  Tapasin uusia ihmisiä, ja se oli mahtavaa kun kukaan ei peräänkuulutellut motiiveja, tai odottanut illalla kotiin. Spontaaniutta oli potenssiin sata mitä nykyään on. Mutta sitten tuli tiukka elämäntilanne, ja vaikea päästä enää kotoa pois. Satuin tapaamaan ihanan miehen joka auttoi minua. Nyt olemme olleet pari vuotta yhdessä. On kivaa kun kotona onkin joku, joka välittää ja rakastaa, eikä tarvitse yksin itkeä pahaa oloa ja maailmaa. En jaksaisi sosiaalisesti viriiliä elämää tässä vaiheessa, ja teemmekin miehen kanssa paljon asioita vain ihan kahdestaan. Nyt nautin tästä :) Eli aika aikaansa kutakin!

Juu ei kiitos mitään vakavaa suhdetta enää vaan tapailusuhteilla mennään täälläkin. Asun omistusasunnossa, on hyvä työ ja palkka sekä hyviä ystäviä. En voisi kuvitellakaan muuttavani jonku miehen kanssa enää yhteen. 

Eipä paljon kiinnosta mies, jolla on parikymmenkohtainen lista naisen "ominaisuuksista", ja jos yksikin kohta ei täsmää, niin goodbye. Mieluummin omana itsenä itseni kanssa.

Täällä myös yksi, joka ei enää osaa kuvitella miestä elämäänsä. Ajatuskin siitä ahdistaa. Olen ollut sinkkuna nyt 3 vuotta enkä tuona aikana ole edes tapaillut ketään. Nautin yksinolosta ja siitä, että saan tulla ja mennä miten lystään. Joskus, kun yrittää kavereiden kanssa sopia menoja ja heidän pitää tarkistaa ensin mieheltä käykö se, ymmärrän miksi en halua suhdetta. Toisaalta tavallaan outoa, että olen vasta 31 ja pohdin enkö enää koskaan halua seurustella.

Täällä yksi. 13 vuotta eli eron jälkeen olen ollut suhteetta ja myös selibaatissa. Ensimmäinen vuosi ilman seksiä teki tiukkaa, välillä panetti niin paljon että töihinkään ei pystynyt keskittymään. Mutta sitten se meni ohi, enkä enää kaipaa edes seksiä ollenkaan. Keho on jotenkin unohtanut koko jutun ja hyvä niin. 

Erakkoluonne olen aina ollut ja siksikin onnellisempi yksin. Parisuhde yleensä oli nuoruuden virhe, kun ei osannut vielä miettiä itse mitä haluaa vaan meni "virran mukana", niin kuin ihmiset yleensä elävät.

Ihan siksi ette "halua", koska ei löydy miestä, joka ymmärtäisi teitä. Jos löytyisi, yksinolo olis vasta toiseksi mukavinta. Ja se, ettei löydy miestä, joka teitä ymmärtäisi johtuu siitä, millaisia traumoja kannatte.

Vastaan ihan väärään ketjuun mutta vastaanpa kuitenkin.

Olen hiljan täyttänyt 40 enkä ole koskaan seurustellut. Ja olen mies.  Lapsiakaan minulla ei luonnollisesti ole.  Oli kuitenkin aika noin 30 - 40 ikävuodet, jolloin kaipasin parisuhdetta ja lapsia enemmän kuin mitään muuta. Voisi kai sanoa että 30 kriisi kesti vuosikymmenen.

Olen ilmeisesti liian erikoinen, sisäänpäin kääntynyt ja todennäköisesti en koskaan tulekaan pariutumaan. Nyt kun uusi vuosikymmen karttui olen oppinut päästämään irti. Jos käyn viihteellä en enää seurustele naisten kanssa se yksi päämäärä mielessäni. Meen vaan pitämään hauskaa enkä odota keneltäkään mitään.

Pointtini tässä tarinassa taitaa olla se että ajatukseen yksin elämisestä oppii vain ajan kanssa. Toisilta se vie kauan, toiset ovat sen kanssa sinut heti. Olen kiitollinen siitä että se piinaava ajatus perhe-elämästä alkaa väistyä, mutta ymmärrän miten tuskallista se voi olla kun elämä ei mennytkään siten kuin sen oli kuvitellut.

Voimia kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Ihan siksi ette "halua", koska ei löydy miestä, joka ymmärtäisi teitä. Jos löytyisi, yksinolo olis vasta toiseksi mukavinta. Ja se, ettei löydy miestä, joka teitä ymmärtäisi johtuu siitä, millaisia traumoja kannatte.

Ei mulla ainakaan ole näin. Olen yksin viihtyvä, introvertti luonne, minulle yksinolo on oikeasti ykkösvaihtoehto, ei vain jotain että kun ei saa hyvää miestä niin pakko hyväksyä yksinolo.

- 17

Yksinoloon kyllä ihan oikeasti tottuu. En enää rehellisesti edes kaipaa miestä elämääni enkä kaipaa seksiä tai romantiikkaa. En ole periaatteesta sinkku eli toki tekisin poikkeuksen jos joku osuisi kohdalle, mutten etsi seuraa ja eläm elämääni sillä mentaliteetilla että elän itseellisenä naisena tulevaisuudessakin. 

Asia ei ole (enää) mikään tragedia kun tajusin monien parisuhteiden todellisuuden. On olemassa harvoja hyviä, ihania ja kunnollisia miehiä jotka ovat loistavia kumppaneita ja isiä, mutta harvassahan ne ovat. Suurimmassa osaa parisuhteita totuttu kaava on se mistä täälläkin usein puhutaan, että mies jättää kodin- ja lastenhoidon naisen harteille ja alkaa muutenkin kohdella naista itsestäänselvyytenä. Deittailu on mielestäni kammottavaa, sillä moni mies näin netin aikakautena aivan häpeilemättä ehdottelee seksiä, salasuhdetta vaimoltaan tai lähettelee kuvia konehuoneistostaan. 

Moni mies on jopa vähän tökerö tai ainakin haluton sitoutumaan sillä ns. eligible bachelorit ovat harvassa. Jos mies on edes melko hyvännäköinen, hyvin pukeutuva, älykäs, koulutettu ja hauska niin tuollainen mies on kultakimpale jolle riittää vastaavilla spekseillä varustettuja naisia yllinkyllin. 

Tunnen niin monia hauskoja, hyvännäköisiä, itsensä elättäviä mielyttäviä naisia jotka eivät ole löytäneet itselleen vastaavaa kumppania. Johtunee ihan oikeasti vaan siitä miten hyviä miehiä ei vaan lukumäärällisesti riitä kaikille. Ja taas jos mies ei tuo naisen elämään minkäänlaista positiivista lisäarvoa niin on parempi olla ilman. Ja ennenkuin palstauli vetää jännämies kortin niin hyvällä miehellä tässä yhteydessä tarkoitetaan miestä joka on tietysti kohtuu hyvännäköinen, itsestäänhuolehtiva, siisti, fiksu, itsenäinen, mutta myös rehti, reilu, ottaa ja kantaa vastuuta. Se etteikö löytyisi ulkoisesti päteviä miehiä ei suinkaan ole se ongelma, vaan siinä että löytyisi mies joka olisi myös oikeasti hyvä kumppani eikä itsekäs omaan napaan tuijottelija.