Lue keskustelun säännöt.
Olenko normaali, kun kaipaisin aikuista seuraa välillä?
19.11.2017 |
Olen eronnut viime tammikuussa ex-miehestäni, joka oli erittäin väkivaltainen ja alistava. Olen kahden pienen lapsen yh-äiti (eli ihmisistä sitä halveksituinta pohjasakkaa, tiedän) ja mulla ei ole työkuvioiden ulkopuolella juurikaan minkäänlaista sosiaalista elämää siten, että voisin jutella aikuisten ihmisten kanssa.
Joskus soitan toki vanhemmilleni ja joskus todella harvoin käyn heidän luonaan, vaikka he asuvat samassa kaupungissa, mutta he eivät millään jaksa/ehdi/viitsi tulla käymään luonani, vaikka kuinka pyytelisin. Omat ystäväni asuvat ulkomailla (lähinnä chattailen heidän kanssaan) ja en jotenkin uskalla tutustua uusiin ihmisiinkään. Mitään parisuhdevirityksiäkään mulla ei ole ollut; olen ainoastaan yksipuolisesti ihastunut yhteen ihmiseen, joka on varattu.
Mulla on joskus aika ahdistunut olo, kun kukaan aikuinen ei ole läsnä, en voi juurikaan keskustella mistään syvällisemmästä tai tunteisiin liittyvästä vapaa-ajalla. Tarvitsisin joskus ihan vain, että joku vaikka istuisi vieressäni, kun teen kotitöitä ja juttelisi melkein ihan mitä vain höpöjuttua, kunhan kuulisin puhetta ja voisin vähän nauraa asioille yhdessä, ilmaista itseäni ja ajatuksiani. Olen ujo ja introvertti, mutta en jaksa tätä loputonta yksinäisyyttäkään. Mikä mua vaivaa ja onko tämä normaalia?
Olen kärsinyt tästä melkeinpä heti avioerosta lähtien. Vaikka mies löi, alisti ja nöyryytti, oli silti joku, jonka kanssa vaihtaa päivän kuulumiset. Nyt ei ole ketään aikuista päivittäisessä elämässäni enää.
Kommentit (7)
Ja lisäksi kaipaisin ihan kamalasti aikuisen ihmisen läheisyyttäkin (siis ihan vähäinenkin koskettaminen riittäisi), mutta se on vieläkin pahempaa utopiaa minulle. Siis aiemmin mainitut seikat ja se, etten ole muuta kuin korkeintaan "naapurintyttötasoa" ulkonäöllisesti tekevät sen, että kumppanin löytäminen on mahdotonta.
Kun kävin viimeksi kampaajalla, niin häpesin itseäni, kun tajusin, miten paljon nautin siitä kosketuksesta. Olisin voinut maksaa pelkän kosketuksen tähden siitä palvelusta jopa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, ja ketään ei kiinnosta edes aloituksenikaan. :(
mene vaikka lastesi kanssa pankkiin. Siellä istuu taatusti jotain vanhuksia jonottamassa vuoroaan jotka ois kiinnostuneita juttelusta ja pikkusista.
Ymmärrän hyvin.
Mulla ei tosin ole lapsia, eikä suhde ollut väkivalt. Mutta se oli jääkylmä. Mulla oli pettymyksiä joita ei voinut pyyhkiä pois. Olin menettänyt kunnioituksen ja luottamuksen aikoja sitten. Ei mitään puhuttavaa.
Olin jo päättänyt, että seuraavan kerran kun se pettää sovitun asian tai yrittää saattaa mut vaaraan, mä lähden. Ei se silti yksioikoista ollut. Kaikkein sekopäisimmäksi tekee ihminen, jolta tulee vuoroin kylmää, kuumaa, sitoutumisenmerkkejä ja välinpitämättömyyttä. Mulla oli vuosia ollut olo, että sille on ihan sama, jätän mä sen tai en. Sama ollaanko vai eikö olla.
Lopulta mä lähdin.
Tottakai mä kaipaan yhtä ja toista. Yksineläminen on paljon raskaampaa ja ankeampaa kun luulisi. Eri juttu, jos olisi 30. Nyt toivoisi, että olisi jo vakaa elämä, voisi löysätä. Mutta ei.
Monet pikkuasiat on tullu yllätyksenä. Ihan kuin sisälläni olisi huoneita, jotka on jääneet tyhjilleen.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin.
Mulla ei tosin ole lapsia, eikä suhde ollut väkivalt. Mutta se oli jääkylmä. Mulla oli pettymyksiä joita ei voinut pyyhkiä pois. Olin menettänyt kunnioituksen ja luottamuksen aikoja sitten. Ei mitään puhuttavaa.Olin jo päättänyt, että seuraavan kerran kun se pettää sovitun asian tai yrittää saattaa mut vaaraan, mä lähden. Ei se silti yksioikoista ollut. Kaikkein sekopäisimmäksi tekee ihminen, jolta tulee vuoroin kylmää, kuumaa, sitoutumisenmerkkejä ja välinpitämättömyyttä. Mulla oli vuosia ollut olo, että sille on ihan sama, jätän mä sen tai en. Sama ollaanko vai eikö olla.
Lopulta mä lähdin.Tottakai mä kaipaan yhtä ja toista. Yksineläminen on paljon raskaampaa ja ankeampaa kun luulisi. Eri juttu, jos olisi 30. Nyt toivoisi, että olisi jo vakaa elämä, voisi löysätä. Mutta ei.
Monet pikkuasiat on tullu yllätyksenä. Ihan kuin sisälläni olisi huoneita, jotka on jääneet tyhjilleen.
Se on totta, että suhteessa ristiriitaisuus on todella rikkovaa. Ja yksineläminen (ainoana aikuisena) todellakin on erittäin ankeaa ja ainakin omalle mielenvireydelleni ja tasapainoisuudelleni pahaksi. Sama ongelma oli mulla heti kotoa pois muutettuani, kun muutin opiskelija-asuntoon. Sitä ennen asuin alivuokralaisena ja se oli mukavaa, mutta opiskelija-asunnossa olin periaatteessa täysin yksin. Parikymppisenä olin monta vuotta sinkkuna ja yksinäinen. Se vain söi ihmistä todella pahasti.
Suurimman osan aikuiselämästäni olen ollut seurustelematta/yksin ja vaikka olen itsenäinen ja kykenen elämään yksin, niin kaipaan toisen ihmisen läsnäoloa ja kosketustakin. Tulee vain sellainen vaikutelma, että useimmille muille tämä sama tilanne ei ole mikään ongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parisuhteessakin olen sinänsä epätavallisen romanttinen ja läheisyydenkaipuinen. Jos olen ihastunut, voisin halia ja silitellä sitä ihastustani lähes koko ajan. Ex-mieheni kaihtoi suorastaan kosketusta ja hän yleensä tyrkkäsi mut kauemmaksi, jos olisin silitellyt vaikka hänen niskahiuksiaan tai hartioitaan tms. tai antanut pusun. Loppuavioliitto elettiinkin jopa selibaatissa. Mutta ehkä mussa on tavallaan jotain vikaa tms.
Onneksi on edes tämä palsta ja tänne välillä kirjoittelenkin, mutta kunpa olisi ihan oikea ihminen joskus livenä paikalla ja saisi hänen kanssaan jutella. Riittäisi edes kerran kuukaudessa tms., jos näkisi jonkun. Olisi aina jotain, mitä odottaa edes. Nyt on vain tulevaisuus, joka näyttää aika tyhjältä ja yksinäiseltä, sillä en jotain parisuhdettakaan näillä spekseilläni enää tule saamaan.