Normaalipaino ja pakonomainen tarve laihduttaa
Niin, siinä se otsikossa tulikin. Olen 173 cm ja 67 kg. Tänä aamuna havaihduin siihen tosiasiaan, että minulla taitaa olla jonkinlainen kehonkuvan häiriö. Nimittäin punnitsen itseni joka aamu, ja jos se on 65-66 kg niin päivä on "hyvä". Jos paino on 67 kg (joka siis on kai ihan normaali paino vielä). Niin päivä lähtee huonosti käyntiin, on "lihava" päivä. "Lihavana" päivänä sitten syön vähemmän...kunnes nälkä onkin sen vert kova että illalla tulee sitten syötyä se vaje täyteen, eli jonkinlaista ahmimista.
Herranjestas, en ole mikään teini enää vaan 38 -vuotias. Tajusin juuri että tämähän on ihan älytöntä. Miten tällaiset ajatukset saisi pois, terapiallako?
Kommentit (4)
Body Image kirjoitti:
Niin, siinä se otsikossa tulikin. Olen 173 cm ja 67 kg. Tänä aamuna havaihduin siihen tosiasiaan, että minulla taitaa olla jonkinlainen kehonkuvan häiriö. Nimittäin punnitsen itseni joka aamu, ja jos se on 65-66 kg niin päivä on "hyvä". Jos paino on 67 kg (joka siis on kai ihan normaali paino vielä). Niin päivä lähtee huonosti käyntiin, on "lihava" päivä. "Lihavana" päivänä sitten syön vähemmän...kunnes nälkä onkin sen vert kova että illalla tulee sitten syötyä se vaje täyteen, eli jonkinlaista ahmimista.
Herranjestas, en ole mikään teini enää vaan 38 -vuotias. Tajusin juuri että tämähän on ihan älytöntä. Miten tällaiset ajatukset saisi pois, terapiallako?
Tuo on järkevää painonhallintaa. Tunnen paljon ihmisiä jotka eivät punnitse itseään kuukausiin tai jopa vuosiin ja sitten ihmettelevät että mistäs tämä ylipaino on tullut. Tosin voisit "lihavana" päivänä syödä jotain vähäkalorista mutta näläntunteen vievää niin ei tarttisi illalla ahmia.
Sama juttu ja mietin vasta viikko sitten juuri tuota kehonkuvahäiriötä. Joskus onnistuin ehkä puoleksi vuodeksi lopettamaan laihdutuksen ja päätin olla tyytyväinen itseeni, mutta ei se kauempaa kestänyt. Pahinta on, etten tavallaan halua lopettaa tätä. Haluaisin olla tyytyväinen tilanteeseeni, mutta kun kuvittelen että jäisin loppuiäkseni tällaiseksi, tulee vastareaktio ja mietin, että ensin laihdutan ja sitten olen tyytyväinen. Niin kuin anorektikkokin haluaa olla onnellinen, mutta koska ei kestä ajatusta lihomisesta, mieli ei salli luopua syömishäiriöstä että sen onnellisuuden voisi saavuttaa.
Niin, onhan se hyvä käydä vaa-alla aina joskus, ettei just käy silleen että onkin lihonut 20 kg/vuodessa. Mutta ehkä normaalipainon sisällä oleva painonvaihtelu ei pitäisi ihan niin vahvoja reaktioita herättää, kuin minulla on. Lisäksi tässä on se, että minulla on reilun vuoden vanha poika, joten täytyy jotenkin muuttaa toimintamalleja koska hän alkaa kohta ymmärtää asioita, tyyliin en voi voivotella ääneen että oompas mä tänään läski....ties vaikka saa anoreksian!
Ehkä tähän vaikuttaa myös, että mediassa kun puhutaan "kurvikkaista" ja "plusmalleista", niin aika monesti ne ovat henkilöitä joiden vaatekoko on 38-40. Eikös tää fitnessmallikisassa ollut ainoa normaali -bmi:n omistava tyttö saanut kans aika paljon ryöppyä päälleen.
MUTTA. Vaikka mäkin tiedän nää asiat, niin sama kun kolmosella, ei mene tunnetasolle asti
Mulla sama, paino nousi viime vuonna kilpirauhasen posahdettua jonkin verran ja oon nyt 170/59, tunnen itseni ihan norsuksi vaikka tiedän että monelle muulle tää saattais olla ihan ok paino. Ärsyttää että ahistun tällasesta näin paljon 33-vuotiaana.