Oletko kehopositiivinen, kehorealistinen?

Olen sen verran vainoharhainen että kännykällä en uskalla alastonkuvia ottaa eikä muuta kameraa tällä hetkellä ole. Kokovartalopeili löytyy mutta se tietysti vääristää jonkin verran kun itseään katselee sieltä yläviistosta.

Taidan olla kehorealistinen, on hyviä ja huonoja puolia ulkonäössä mutta tärkeintä on että kroppa toimii kuten pitääkin (ainakin suurinpiirtein).

Olen ottanut kuvia. Inhoan jokaista soluani. Olen laiha luikku mutta kuitenkin muhkuroita vikapaikoissa, roikun ja näytän märältä koiralta.

Olen aika pullukka. En mielelläni katso itseäni peilistä saatika kuvista. En tykkää olla alasti esim uimahallilla, ei ole miestä eikä ole ollutkaan, tuskin tuleekaan.

Miksi arvioisin omaa ulkonäköäni? Elän ja tiedostan elämäni aivoissani joten ainoastaan aivojeni tila kiinnostaa minua.

Olen 63-vuotias kahden aikuisen lapsen äiti. Pituutta 168 cm ja olen aina ollut hoikka.

Nyt, raskauksien ja vuosien tuomana kroppa ei ole sama kuin 20-vuotiaana, mutta vieläkään ei ole läskiä missään.

Minulla on monen mielestä varmasti liian leveät hartiat, pienet rinnat mutta kapea kaunis vyötärö josta pidän kovasti. Vatsassa jokunen raskausarpi mutta vaalenneet niin ettei häiritse. Vatsa ei ole ihan niin litteä kun haluaisin, ilmeisesti operaation jäljiltä missä vatsalihaksia jouduttiin katkaisemaan. Ei kuitenkaan mitään palloa. Mahdun XS ja S alaosiin, yläosa oltava M leveitten hartioiden vuoksi.

Minulla on pitkät raajat, hoikat reidet ja oikeastaan kai liian laihat sääret koska pitkävartisia talvisaappaita en tahdo löytää sopivia, ettei varsi lonksu tyhjänä.

Olen täysin sinut ikäni ja voi kai sanoa suurimman osan aikaa ulkonäköni kanssa. Minulle on tärkeää  että kelpaan ja jopa rakastan itseäni. Ei niinkään ulkopuolisten mielipiteet. Se jäi teini-ikään kun muitten mielipiteet painoivat ja ulkonäköpaineita oli.

Pidän huolta ulkonäöstäni kuten terveydestäni. Haluan elää pitkään ja haluan ehdottomasti toimivan kropan! Olen liikunnallinen ja matkailen paljon maailmalla, olisi kamalaa jos en kremppojen takia pääsisi liikkeelle! Mielestäni itsestään huolehtiminen on toisia ihmisiä huomioon ottavaa. Miellyttävämpää olla kontaktissa henkilön kanssa, joka välittää itsestään. Ehjät puhtaat hampaat ja hiukset, siistit puhtaat vaatteet jne.

En oikein tiedä mitä tuo ns. kehopositiivisuus on? Sitäkö, että hyväksyy itsensä? Siinä tapauksessa olen kehopositiivinen. 

Olen sekä kehorealistinen että -positiivinen.

Realismi näkyy siinä, että tiedän etten ole keski-ikäisenä kakskymppisen näköinen, enkä edes halua olla. Toisaalta realismi näkyy siinä, etten ole nuorena ja nättinäkään perustanut koskaan itsetuntoani ja minäkuvaani ulkonäölleni vaan vahvemmille arvoille, joita pitäisi tekohengittää kalliilla kauneushoidoilla ja -leikkauksilla.

Positiivisuus taas näkyy siinä, etten käytä aikaa kroppani katseluun, kuvaamiseen enkä varsinkaan parjaamiseen. Teen sen mitä tehtävissä on eli elän terveellisesti ja pukeudun niin että tunnen oloni mukavaksi, mutta niin että värit ja leikkaukset sopivat vartalonmalliini. Jos sairastuu vakavasti ja koko kropan toiminta on vaarassa (kuten mulle kävi), niin kuntoutuessa alkaa arvostamaan kehossa sitä että se toimii --- vaikka nyt jossain olisi joku makkara, kumpare tai notko liikaa jonkun tuntemattoman teinipojan mielestä.

Mulle kehopositiivuus on aamulla sitä, että hoidan kehon hygienian, rasvauksen, katson että hiukset ovat puhtaat ja kammatut, vetäisen muutaman minuutin kevyen ehostuksen ja katson että vaatteet sopivat yhteen, sitten putsaan rillit, katson peiliin ja sanon itselleni että "ihan hyvä näillä reunaehdoilla!"