Mikä neuvoksi eronneelle nelikymppiselle naiselle?
Täytän pian 40 ja olen eronnut. Enää tässä iässä en voi saada miestäkään, sillä minulla on lapsia ja olen vain keskiverron näköinen korkeintaan. Mua kohdellaan kaikissa sosiaalisissa tilanteissa huonosti ja hävettää puhua edes työasioissa miehille (varsinkaan itseäni nuoremmille) mitään, kun he suhtautuvat halveksivasti. Tekisi mieli tehdä itsari, sillä vihaan itseäni, mutta velvollisuuksien takia kitkuttelen hengissä. Häpeän itseäni.
Kommentit (44)
Vastasin jo aikaisemmin:
Olet lapsellinen. Aikuinen ihminen, tuo on niin noloa.
Miksi ihmiset kuvittelee että aikuinen ihminen ei voi hävetä itseään siinä kuin vaikka lapsikin? Mulle hoettiin koko lapsuus että olen liian vanha tuntemaan mitään ikäviä tunteita joten nykyään Aikuisena tunnen vain häpeää, murhanhimoa, raivoa ja vahingoniloa jos jollekin käy huonosti.
Katsopa niitä lapsiasi. He tulevat olemaan nelikymppisiä (toivottavasti) muutaman vuosikymmenen kuluttua. Miten neuvoisit, että he eivät keski-iänkriisissään haluaisi tappaa itseään?
Antaisitko samat neuvot itsellesi nyt?
Vierailija kirjoitti:
Katsopa niitä lapsiasi. He tulevat olemaan nelikymppisiä (toivottavasti) muutaman vuosikymmenen kuluttua. Miten neuvoisit, että he eivät keski-iänkriisissään haluaisi tappaa itseään?
Antaisitko samat neuvot itsellesi nyt?
En usko, että he joutuvat elämään yksin nelikymppisinä. Vain luuserit päätyvät tilanteeseeni. Ärsyttää olla halveksittu ja ei-toivottu ja toisaalta ärsyttää sekin, etten saa olla oma itseni, vaan ainoa tie hyväksymiseen on raskaanpuoleinen plastiikkakirurgia ja jatkuva kropan trimmaus. Nuorempana pysyin huippukunnossa (hoikkana ja kiinteänä) ilman mitään vaivannäköä ja nyt huomaan, että olen jotenkin hieman pehmeämpi samalla liikunta- ja ruokamäärällä. Plus miesten tarkka maku nuoruuden osalta ei anna armoa, joten en tule koskaan enää saamaan rakkaussuhdetta itselleni.
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmiset kuvittelee että aikuinen ihminen ei voi hävetä itseään siinä kuin vaikka lapsikin? Mulle hoettiin koko lapsuus että olen liian vanha tuntemaan mitään ikäviä tunteita joten nykyään Aikuisena tunnen vain häpeää, murhanhimoa, raivoa ja vahingoniloa jos jollekin käy huonosti.
Olet oikeassa. Ja mä vain kerron tuntemuksistani avoimesti sen sijaan, että teeskentelisin jotain muuta. Livenä olen tosi huomaamaton hissukka, konttorirotta hillittyine vaatteineni, mutta sisältä olen täysin kypsä tilanteeseeni.
Tunteesi on tuttuja itsellenikin. Sanoisin myös että sinulla masennus johon kannattaa pikimmiten hakea apua. Itse erosin 38-vuotiaana ja ajattelin etteä yksin saan lopun ikääni viettää (en ole kaunis, en kovin sosiaalinen, en hoikka). Kuitenkin noin vuosi erosta aloin seurustella ihanan miehen kanssa (työkaveri, ensin ystävystyttiin ja sitten rakastuttiin). Joten kyllä sinäkin voit uuden rakkauden löytää. Nyt olisi kuitenkin tärkeintä että saisit apua jostain että alkaisit viihtyä itse itsesi kanssa ja löytäisit ilon elämääsi!
Itsemurha pilaa omaisten elämän lopullisesti. Erityisesti lasten.
Mahdollisesti vielä seuraavassa polvessa.
Tosin suurempi todennäköisyys on, että itsemurhaajan lapsi ei edes lisäänny, koska ei henkisen vaurionsa takia osaa elää parisuhteessa, tai edes halua sitä.
t. itsemurhan tehneen omainen
Siitä on pian 40 vuotta, mutta näen yhä painajaisia ja kärsin fyysisistä ja psyykkisistä oireista. Olen hakenut apua parhaani mukaan, silti. Koko perheemme elämä meni pilalle. Kuka pakeni tuskaansa mihinkin.
Ota toy-boy ja ala juomaan? Lapset huostaan, niin voit nyt kypsällä iällä kokeilla huumeitakin, jos nuorena jäi väliin..? Ole erinlainen, kapinoi, kosta, lyö maailmaa takaisin.
Vierailija kirjoitti:
Ei voi olla tollasia ihmisiä.
On niitä. Joku perverssi halu möyriä itsesäälissä ja kuvitella olevansa maailman keskipiste.
Minä en ymmärrä miksi te naiset eroatte niin helposti. Ei elämä eroamalla korjaannu ellei puoliso ole väkivaltainen tai alkoholisti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katsopa niitä lapsiasi. He tulevat olemaan nelikymppisiä (toivottavasti) muutaman vuosikymmenen kuluttua. Miten neuvoisit, että he eivät keski-iänkriisissään haluaisi tappaa itseään?
Antaisitko samat neuvot itsellesi nyt?
En usko, että he joutuvat elämään yksin nelikymppisinä. Vain luuserit päätyvät tilanteeseeni. Ärsyttää olla halveksittu ja ei-toivottu ja toisaalta ärsyttää sekin, etten saa olla oma itseni, vaan ainoa tie hyväksymiseen on raskaanpuoleinen plastiikkakirurgia ja jatkuva kropan trimmaus. Nuorempana pysyin huippukunnossa (hoikkana ja kiinteänä) ilman mitään vaivannäköä ja nyt huomaan, että olen jotenkin hieman pehmeämpi samalla liikunta- ja ruokamäärällä. Plus miesten tarkka maku nuoruuden osalta ei anna armoa, joten en tule koskaan enää saamaan rakkaussuhdetta itselleni.
Kuules nyt rakas AP. Olet varmaankin masentunut, hae apua ja hoida itsesi kuntoon.
Työskentelen asianajajana ja olen erikoistunut perhe- ja jäämistöoikeuteen. Työssäni on tullut niin tilastojen kuin käytännön puolesta selväksi että lähes puolet avioliitoista päättyy eroon ja monet, monet, monet löytävät uuden onnen. Ihan tavallisen näköisiä ihmisiä ovat.
Me three: Mene lääkäriin, olet masentunut.
Miksi miesten huomio ja ihailu on sinulle niin tärkeää? Miksi olet noin ulkonäkökeskeinen vielä tuossa iässä?
T: nainen 40-v, naimisissa, lihava, kuntoutustuella...enkä koe olevani epäonnistunut rumilus vaan vain eläväni haastavaa elämänvaihetta
Jos sulle ap tärkein asia on "miehen saaminen" niin säälin sua todella. Elämässä kun on niin paljon muutakin kivaa kuin "miehen saaminen" etkä sä jukoliste voi omaa arvoas määrittää sen perusteella oletko suhteessa vai et. Sua kohdellaan huonosti siksi ettet arvosta itseäsi ja pidä rajojasi vaan annat ihmisten talloa sua ja se näkyy kauas. Sen huomaa jo tuosta itseäsi vähättelevästä aloituksestakin, yäk. Näetkö itsessäsi mitään positiivista?
Määrittele roolisi uudelleen sellaiseksi että sinua kuunnellaan. Jos on työasioita, hoidat jämäkästi ja asiallisesti ne oli vastapuoli kumpaa sukupuolta vaan.Huomautat jos sinua koitetaan mitätöidä etkä anna periksi. Aikaa tuohon menee jonkin verran mutta kyllä ne alkavat sinua kunnoittaa kun et anna niiden pyyhkiä jalkojasi sinuun.
Ohjeet annettu, eikun toteuttamaan!
Vierailija kirjoitti:
Minä en ymmärrä miksi te naiset eroatte niin helposti. Ei elämä eroamalla korjaannu ellei puoliso ole väkivaltainen tai alkoholisti.
Puolisoni oli väkivaltainen kotidespootti. Oli pakko erota. T. Ap
Vierailija kirjoitti:
Jos sulle ap tärkein asia on "miehen saaminen" niin säälin sua todella. Elämässä kun on niin paljon muutakin kivaa kuin "miehen saaminen" etkä sä jukoliste voi omaa arvoas määrittää sen perusteella oletko suhteessa vai et. Sua kohdellaan huonosti siksi ettet arvosta itseäsi ja pidä rajojasi vaan annat ihmisten talloa sua ja se näkyy kauas. Sen huomaa jo tuosta itseäsi vähättelevästä aloituksestakin, yäk. Näetkö itsessäsi mitään positiivista?
Määrittele roolisi uudelleen sellaiseksi että sinua kuunnellaan. Jos on työasioita, hoidat jämäkästi ja asiallisesti ne oli vastapuoli kumpaa sukupuolta vaan.Huomautat jos sinua koitetaan mitätöidä etkä anna periksi. Aikaa tuohon menee jonkin verran mutta kyllä ne alkavat sinua kunnoittaa kun et anna niiden pyyhkiä jalkojasi sinuun.
Ohjeet annettu, eikun toteuttamaan!
Ei se puolison saaminen ole tärkeintä, mutta pelkään, etten löydä puolisoa enää koskaan tällä menolla ja ettei minulla ole itselläni mitään mahdollisuutta edes vaikuttaa asiaan. T. Ap
Vierailija kirjoitti:
Ota toy-boy ja ala juomaan? Lapset huostaan, niin voit nyt kypsällä iällä kokeilla huumeitakin, jos nuorena jäi väliin..? Ole erinlainen, kapinoi, kosta, lyö maailmaa takaisin.
Haluaisin onnellisen rakkaussuhteen henkilön kanssa, joka olisi sielunkumppanini ja tasapainoisen elämän. En kyllä löytänyt sellaista nuorenakaan, vaan ainoastaan pari hyväksikäyttävää persoonallisuushäiriöistä miestä on tarttunut matkaani elämäni aikana.
Tää sama kirjoittaja kyseli samaa asiaa just pari päivää sitten ja on tehnyt tämän aloituksen tänne jo 4-5 kertaa. Ap, mikä on kun pitää leikkiä teletappia, eivätkö aiemmat neuvot olleet mielestäsi hyviä?
Jos nyt ihan ensin hoidat sen pääsi kuntoon, otat hajurakoa exääsi ja pääset yli siitä typerästä ihastuksesta terapeuttiisi etkä kuvittele että esteettinen kirurgia tai kameleontiksi jonkun toisen toiveiden mukaan on ratkaisu yhtään mihinkään niin ehkä pääset alkuun oman itsesi etsimisessä. Siis sen, jonka jostain syystä hukkasit jo lapsena. Sä löydät niitä pershäröjä koska sä tietämättäs etsit niitä tai lähetät signaaleja niille. Tilanne pysyy samana just tasan niin kauan kun kuvittelet että sun on oltava joku väriä vaihtava kuramatto kelvatakses yhtään mihinkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sulle ap tärkein asia on "miehen saaminen" niin säälin sua todella. Elämässä kun on niin paljon muutakin kivaa kuin "miehen saaminen" etkä sä jukoliste voi omaa arvoas määrittää sen perusteella oletko suhteessa vai et. Sua kohdellaan huonosti siksi ettet arvosta itseäsi ja pidä rajojasi vaan annat ihmisten talloa sua ja se näkyy kauas. Sen huomaa jo tuosta itseäsi vähättelevästä aloituksestakin, yäk. Näetkö itsessäsi mitään positiivista?
Määrittele roolisi uudelleen sellaiseksi että sinua kuunnellaan. Jos on työasioita, hoidat jämäkästi ja asiallisesti ne oli vastapuoli kumpaa sukupuolta vaan.Huomautat jos sinua koitetaan mitätöidä etkä anna periksi. Aikaa tuohon menee jonkin verran mutta kyllä ne alkavat sinua kunnoittaa kun et anna niiden pyyhkiä jalkojasi sinuun.
Ohjeet annettu, eikun toteuttamaan!
Ei se puolison saaminen ole tärkeintä, mutta pelkään, etten löydä puolisoa enää koskaan tällä menolla ja ettei minulla ole itselläni mitään mahdollisuutta edes vaikuttaa asiaan. T. Ap
Ei puoliso ole mikään tarpeellinen juttu, koita nyt tajuta.Tuolla asenteella ja hädällä saat vaan ristiksesti lisää vatipäisiä miehiä.Etkö ole mitään oppinut?
Olet masentinut, mene lääkäriin.
Sen jälkeen ala työskennellä itsetuntosi parantamiseksi ja hyvinvointisi eteen.
Miehen löytäminen ei ole ajankohtaista.
Terv. 50-vuotias eronnut, jolla ei ole edes niitä lapsia. Teeskentelen silti, että elämälläni on joku tarkoitus, kunnes ehkä joku pvä alan uskoa siihen.
Miehen varaan en enää onnellisuuttani perusta.