Millaisessa elämäntilanteessa olette te muut 30-vuotiaat

Sinkkuna muutama vuosi, en ole tapaillut ketään, ei lapsia, opiskelen amk:ssa, asun pienessä yksiössä. Ihan mukavaa helppoa elämää. Kaipaisin enemmän vain seuraa ja rahaa parempaan asuntoon kivemmalla alueella.

Opiskelen yliopistossa ja teen samalla oman alan töitä. Asun omistuskaksiossa. Ikisinkku ja poikuus tallella

Yli 30 naimisissa, ei seksiä eikä lapsia. Hyvä työ, hyvät vuosiansiot ja omistusasunto. Kaikki tuntuu turhalta siinä vaiheessa kun mies ilmoitti ettei halua kanssani lapsia. Rahalla eikä työllä mitään merkitystä enää. Perhe itselle kuitenkin se tärkein arvo ja unelma aina ollut.

Kaksi lasta, 10 ja 8 vuotiaat. Lasten isän kanssa olen ollut yhdessä 12 vuotta, naimisissa ei olla. Asutaan omassa omakotitalossa, jossa suurin osa remonteista on nyt saatu tehtyä. Mula on maisterintutkinto ja vakivirka. Lapset sellaisessa iässä, että omille harrastuksille on taas ihanan paljon aikaa, mistä nautin kovasti.

.

Pitkässä parisuhteessa. Vuokrakaksio kivalla paikalla. Opiskelut keskeytyi sairastumiseen ja nyt pitkän sairasloma/kuntoutusjakson jälkeen olen työtön. Ei lapsia eikä taloudellisia mahdollisuuksia nyt hankkiakaan vaikka muuten kokisin olevani valmis äidiksi. Tulevaisuus on mysteeri.

Vakituisessa työssä, omistusasunto, tradenomi-tutkinto ja ylempi amk opintojen alla, vähän alle keskipalkkainen, sinkku jolla muutama vuoden parin mittainen seurustelusuhde takana, ei uutta miestä tällä hetkellä näköpiirissä, perheen voisin perustaa lähivuosina jos sopiva mies löytyisi.

Ikisinkku, 30v nainen vuokrayksiössä. Paljon ystäviä, hyvä vakituinen työ, mutta parisuhteen puuttuminen tuntuu yksinäiseltä. Kaikilla muilla saman ikäisillä ystävillä pitkät parisuhteet ja omat asunnot. Minä olen se porukan säälittävä luuseri (siltä itsestä tuntuu, vaikka tiijän, ettei ystävät ajattele niin).

Tasan 30. Naimisissa ja kaksi pientä lasta. Määräaikaista työsuhdetta jäljellä puoli vuotta. Oma paritaloasunto.

Asiat oikeastaan aika hyvin, mutta toisaalta odotan, että lapset kasvavat isommiksi, ehtisi taas harrastaa jotakin sekä yksin että puolison kanssa.

Parisuhteessa, vakityö, asutaan vielä hetken vuokralla mutta vuoden-parin sisään olisi tarkoitus hankkia omistusasunto. En valita. :)

Opiskelen yliopistossa, asun vuokralla, tapailen miestä.

Mulla kaikki menee pitemmän kaavan kautta. Olen elämässäni tehnyt varmaan keskivertoa enemmän töitä ja käyttänyt keskivertoa enemmän aikaa opiskeluihin (monikossa), sopivan kumppanin löytämisen, lasten saamisen, sopivan talon löytämisen ja koulutuksiin soveltuvien työpaikkojen löytämisen eteen... Omistuskaksio onneksi löytyi vain muutamassa kuukaudessa kauan sitten, siinä asutaan. On visioita ja päämääriä elämälle, mutta tunnen olevani niin surkeassa jamassa, että elämä tällä hetkellä on puoliksi pysähtynyttä. 

Tasan 30. Parisuhteessa ja kihloissa, yhdessä oltu yli 5 vuotta. Opiskelen amk:ssa ja vakkarityö. Vuokralla asutaan kunnes löytyy molempia miellyttävä uusi koti.  Lapsia ei ole eikä kummallakaan ole hinkua saadakaan, ainakaan vielä. Life is good, mitä nyt työpaikka ottaa päähän suurimman osan ajasta ja uutta työtä haeskelen jatkuvasti...

31, naimisissa ja 1,5 vuotias lapsi. Määräaikaisia työsopimuksia mutta pääasia että on työ. Ei omistusasuntoa. Maailman paras mies.

32v, alakoululainen 10v parisuhteesta, uudessa suhteessa lapsen saaminen edellyttää hoitoja. Vakityö ja niiden ohessa amk opintoja. Asuntolaina.

29-vuotias mies. Sinkkuna nyt muutaman vuoden. Eron jälkeen keskityin vaan työhöni ja jätin alkoholin käytännössä kokonaan. En ole edes pysyvää seuraa hakenut. Toisaalta asiat ovat hyvin töiden takia.

Tuntuu että nykyisin päivät on samaa kauraa. Eli kannattaa höllätä työtä, kun tältä tuntuu. Kovasti olisi halua lähteä reissaamaan Atlannin taakse. Nauttia vapaudesta. Olen viettänyt kotona paljon aikaa.

Jaa mitäpä jatkossa... reissaamista.. En ota painetta naisen löytämisestä. Tulee jos on tullakseen, mutta pitäisi itse tehdä työtä sen eteen. Lapsista tykkään. Jos kaikki kumppanin kanssa natsaa yhteen olisi yksi lapsi ihanteellinen.

Toisen korkeakoulututkinnon maisterivaiheessa. Oman alan vakityö, parisuhde ja omistusasunto. Kaksi koiraa, ei lapsia.

30 vuotta. Muutin ulkomaille puolisen vuotta sitten tekemään väitöskirjaa. Miehen kanssa olen ollut yhdessä 12 vuotta. Nyt ollaan etäsuhteessa, mutta tapaamme yleensä pari kertaa kuussa. Elämä on mielenkiintoista. Pääsen matkustamaan paljon ja tekemään asioita, joista pidän.

Miksi aloitusta alapeukutetaan? Ongelma, että jonkun elämä etenee ns.normaalisti?

28v, 1,5v lapsi, mies mutta ei olla naimisissa, omakotitalo, vakityöpaikka.. Olen onnellinen mutta toisesta lapsesta haaveilen 😇