Lapsella ei ole ystäviä :(

Been there done that...

Meillä arka ja ujo poika jolla add. Nyt teininä hän on syrjäytynyt, omissa oloissaan oleva, masentunut poika.

Kaikkemme teimme...kannustettiin harrastuksiin, pyydettiin toisia lapsia meille leikkimään ja otettiin ne mukaan retkille...you name it... Mikään ei riittänyt.

Surettaa kun katsoo poikaa jonka pää roikkuu eikä mikään huvita.

Hanki lapsesi sosiaalisiin taitoithin kuntoutusta. Kaveritaidot on oltava, jos haluaa kavereita. Uudet harrastukset tms. eivät auta, jos kaveritaidoissa on puutteita.

Täällä vähän samanlainen tilanne. Hän janoaa seuraa. Tokaluokkalainen poikani haluaa että veisin kyläilemään milloin millekin pojalle. On hän käynytkin leikkimässä kylässä ja sitten meilläkin on vuorostaan käyty....mutta siihen se on jäänyt eikä vierailut kantaneetkaan ns. Hedelmää. Ei saatu aikaan sellaista leikkikäynti rutiinia. Meidän kulmilla ei juuri asu lapsia. Pojalla on pikkusisko mutta se ei ole sama kuin olisi veli. Ja poika on monesti kysynyt ettenkö millään voisi vielä synnyttää poika vauvaa niin hän voisi olla isoveli. Hän on sellainen introvertti joka viihtyy yhden kaverin kanssa kerrallaan ja janoaa ikäistään parasta kaveria. Se on hänelle hyvin tärkeä asia. Niinpä, äitinä haluaisin että lapsellani olisi tuokin asia kunnossa. Mutta kun ei sitä parasta kaveria voi toiselle taikoa

Joku joukkueharrastus, jossa on paljon saman henkisiä lapsia. Koulussa ja omalla luokalla ei välttämättä pyöri sellaisia lapsia, joista on oikeasti parhaiksi ystäviksi. Se on sattuman kauppaa, että synkkaa niin hyvin. Muutenhan se on juuri tuollaista, että pyöritään välitunneilla yhdessä, mutta vapaa-aikana ei. Harrastuksista ja myöhemmin opiskelujen kautta, kun erikoistuu alalle, joka itseä oikeasti kiinnostaa, löytää oikeasti niitä saman henkisiä ihmisiä. Eli nuorena kannattaa panostaa harrastuspiireissä tutustumiseen ja vanhempana opiskelupiireissä...

Todellisuudessa joukkueharrastuksissa ei synny kaverisuhteita sen enempää kuin koulussakaan jos lapsen persoona on sellainen. Harrastuksen aikana on osa ryhmää mutta ryhmän sisällä kaverustuminen etenee samojen lakien mukaan kuin muuallakin. Pitää olla sosiaaliset taidot, sopiva persoona ja muita lapsia jotka samalla aaltopituudella.

Ei ole tuulellakaan ja niin se vain puhaltaa. Ota sinä iisisti.

Toisaalta samassa tilanteessa olevia on paljon, ei ole löytynyt sitä vapaa-ajallekin kantavaa kaveruutta. Kannusta lastasi hakeutumaan välitunneilla tällaisten seuraan, ja pyytämään joku kerta vaikka teille. Siitä se lähtee.. vanhempana ne yhteiset kiinnostuksen kohteet jne ovat isossa asemassa, pikkukoululaisilla yleensä yhteistä tekemistä kyllä riittää, pihaleikit ja pelit, lego, taistelu jne leikit, pelailu..

Tai sitten on lapsena kavereita, mutta nuorena ja nuorena aikuisena ei kelpaa enää kaveriksi. Kaverisuhteet monimutkaistuvat ja hyötyä mitataan tarkemmin.

Vierailija kirjoitti:

Todellisuudessa joukkueharrastuksissa ei synny kaverisuhteita sen enempää kuin koulussakaan jos lapsen persoona on sellainen. Harrastuksen aikana on osa ryhmää mutta ryhmän sisällä kaverustuminen etenee samojen lakien mukaan kuin muuallakin. Pitää olla sosiaaliset taidot, sopiva persoona ja muita lapsia jotka samalla aaltopituudella.

Mutta varmaan hieman paremmat lähtökohdat tutustumiselle, jos on jokin yhteinen kiinnostuksen kohde alun alkaenkin. Mutta tottahan sinä virkat joka tapauksessa.

Itsetuntoa ei pidä rakentaa toisten ihmisten varaan. Yksinkin voi tehdä mitä vain, jos vain opettelee toimimaan itsenäisesti. Itse kunnioitan tällaisia ihmisiä, jotka esimerkiksi matkustelevat yksikseen. Ei kaikki pärjää sosiaalisessa kilpailussa, mutta silti ei pidä jättää elämäänsä elämättä.

Minusta on sääli, että päiväkodissa ja eskarissa panostetaan paljon lasten ryhmäyttämiseen ja kaveritaitojen kehittämiseen. Sitten ekaluokalla tällainen jää isoilta osin pois. Vaikka opettajilla ei resursseja olekaan suuressa mittakaavassa enää tällaiseen, esimerkiksi kummioppilastoiminnan kautta voitaisiin edelleen vähän koordinoida pienten koululaisten yhteistoimintaa vapaamuotoisemmin kuin opetustilanteissa. Ekalle kuitenkin tullaan monista eri päiväkodeista ja se ottaa aikansa ennenkuin uudet kaveripiirit muotoutuvat.

<3

up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todellisuudessa joukkueharrastuksissa ei synny kaverisuhteita sen enempää kuin koulussakaan jos lapsen persoona on sellainen. Harrastuksen aikana on osa ryhmää mutta ryhmän sisällä kaverustuminen etenee samojen lakien mukaan kuin muuallakin. Pitää olla sosiaaliset taidot, sopiva persoona ja muita lapsia jotka samalla aaltopituudella.

Mutta varmaan hieman paremmat lähtökohdat tutustumiselle, jos on jokin yhteinen kiinnostuksen kohde alun alkaenkin. Mutta tottahan sinä virkat joka tapauksessa.

Onko mielenkiinnon kohde yhteinen jos kyse on siitä että vanhemmat valitsee lapselle harrastuksen? Lapsi joutuu seuraan joka ei kiinnosta kenties yhtään. Vanhemmat voi tehdä virheen että omaa yksinäisyyttä kompensoidakseen pakottaa lapsen joukkueharrastukseen joka ei vastaa lapsen omia kiinnostuksen kohteita.

Vierailija kirjoitti:

Itsetuntoa ei pidä rakentaa toisten ihmisten varaan. Yksinkin voi tehdä mitä vain, jos vain opettelee toimimaan itsenäisesti. Itse kunnioitan tällaisia ihmisiä, jotka esimerkiksi matkustelevat yksikseen. Ei kaikki pärjää sosiaalisessa kilpailussa, mutta silti ei pidä jättää elämäänsä elämättä.

Kyllä näin.

Tue sen oman lapsesi vahvuuksia ja tehkää kiinnostavia asioita. Kun lapsella vahvistuu se oma juttu ja se on tärkeää, niin sitten hän on persoonana vahvempi ja oma itsensä ja hän on myös kiinnostava...ja jos ei ole, niin se ei haittaa. Tärkeää olisi tukea lasta omana itsenään...ja aikuisista lapsi mallia myös ottaa. Ole itsekin kiinnostunut omist harrastuksistani ja siitä mitä teet. Hehkuta niitä mistä pidät.

Ei se hyvyys ole kiinni siitä mitä ne kaverit siinä ympärillä...kun tuet lastasi olemaan oma ja uskaltaa tehdä itse juttuja, niin sitten kun se kohta on, että kohtaa niitä saman henkisiä...niin se sujuu.

Jos vaan yrität sosiaalistaa, niin se oma katoaaa ja pää painuu.

Ja se, ettei tule vastavuoroista...voithan vaan ottaa tavoitteen, että sinä kutsut. Ota se harrastuksesi...kutsut vaan...uudestaan ja uudestaan ja kerrot, miten kiva kun käy. Voi kokeill jotain uusiakin kavereita.

Me monet muutkin vanhemmat ollaan ihan yhtä voitto ia ja väsyneitä tämän rumban alla. Kun joku kutsuu, niin se on tosi ilahduttavaa. Kaikkien kemiat ei synkkaavaa, mutta monen kyllä. Kyllä niitä on ja jossain vaiheessa löytyy.

Sinulla on hieno lapsi ja lapsellasi ihana arvokast vanhempi, joka välittää. Se on iso pääoma tässä ole olemisessa. Olet hieno.

Ikävää, jos lapsi jää yksin, vaikka haluaisi kavereita. Itse taas olen aina viihtynyt yksin. En kaivannut kavereita ja yleensä kieltäydyin, jos minua pyydettiin johonkin. Sitten luonnollisesti pyytämiset jäivät ja tässä vaiheessa taisivat vanhemmat ja sisarukset vähän huolestua. Nyt olen introvertti aikuinen ja pärjään ihan hyvin sosiaalisesti ja muutenkin, mutta en kaipaa ihmisiä ympärilleni. Se riittää hyvin kun töissä saa/joutuu muutaman sanan vaihtamaan työkavereiden kanssa. Illat ja viikonloput olen mieluiten yksin.

Pointti on siis siinä, että kaikki yksin olevat eivät välttämättä ole yksinäisiä edes lapsina ja vanhempien on syytä tajuta tämäkin puoli asiasta, mutta tietenkin ap:n tilanteessa asia on eri, jos lasta kerran kaverien puute surettaa. Ikävä tilanne ja toivottavasti järjestyy.

Ota yhteyttä kuraattoriin ja lähde hänen tietojensa perusteella etsimään lapsellesi sopivaa kuntoutusta/kaveritaitojen opetusta.