Tiedättekö, kun suruun voi jäädä roikkumaan

Mulla kesti neljä vuotta päästä yli ensirakkaudesta.

Jotkut surut jää loppuiäksi.

Onko sinun surusi sen arvoista, että uhraat sille koko elämäsi?

Oletko varma, että puhut surusta etkä vaan oikeuta saamattomuuttasi ja laiskuuttasi jätä henkistä kasvuasi?

Vierailija kirjoitti:

Eikä edes tavallaan yritä päästä yli. Minä olen yrittänyt, mutta koko ajan sattuu vieläkin ja tuntuu vaan, että pahenee vuosi vuodelta.

Kun itsesääli loppuu, loppuu surukin.

Minulla kesti 10v. päästä yli mieheni kuolemasta...että se siitä n.s roikkumisesta.Nyt vasta olen lopullisesti valmis ottamaan uuden parisuhteen.Olen asian kanssa nyt vasta sinut.

Up.

Nimenomaan ei ole sen arvoista. Mutta en pysty lopettamaan. 

En ole jäänyt saamattomaksi vaan päinvastoin. Se on tapani käsitellä ikäviä asioita. Mennä eteenpäin ja tehdä töitä enemmän kuin mitään. Mutta tavallaan tuntuu, että jos päästän surusta irti, en enää saavutakaan niin paljon. Kun se juuri on saanut minulle asenteen, että näytän vielä kaikille. Mutta sisällä tuntuu niin pahalta. En hymyile aidosti, en iloitse. Oikeasti haluaisin vain heittäytyä maahan itkemään ja huutamaan.

Vierailija kirjoitti:

Nimenomaan ei ole sen arvoista. Mutta en pysty lopettamaan. 

En ole jäänyt saamattomaksi vaan päinvastoin. Se on tapani käsitellä ikäviä asioita. Mennä eteenpäin ja tehdä töitä enemmän kuin mitään. Mutta tavallaan tuntuu, että jos päästän surusta irti, en enää saavutakaan niin paljon. Kun se juuri on saanut minulle asenteen, että näytän vielä kaikille. Mutta sisällä tuntuu niin pahalta. En hymyile aidosti, en iloitse. Oikeasti haluaisin vain heittäytyä maahan itkemään ja huutamaan.

Heittäydy maahan ja itke. Kun olet tehnyt sitä riittävästi, jatkat matkaa uudestisyntyneenä.

Vierailija kirjoitti:

Nimenomaan ei ole sen arvoista. Mutta en pysty lopettamaan. 

En ole jäänyt saamattomaksi vaan päinvastoin. Se on tapani käsitellä ikäviä asioita. Mennä eteenpäin ja tehdä töitä enemmän kuin mitään. Mutta tavallaan tuntuu, että jos päästän surusta irti, en enää saavutakaan niin paljon. Kun se juuri on saanut minulle asenteen, että näytän vielä kaikille. Mutta sisällä tuntuu niin pahalta. En hymyile aidosti, en iloitse. Oikeasti haluaisin vain heittäytyä maahan itkemään ja huutamaan.

Ne jotka sinut tuntee näkee kyllä pahan olosi ja sen ettet pysty antamaan niin paljon kuin ehkä haluaisit. Se vaikuttaa tulevaisuuteen, sitäkö haluat? En keskittyisi näyttämään millekkään menneisyydelle, ota tulevaisuus ja anna sille se mikä jäi antamatta menneisyydelle. Sanot meneväsi eteenpäin, mutta todellisuudessa vellot vieläkin menneessä. Halaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nimenomaan ei ole sen arvoista. Mutta en pysty lopettamaan. 

En ole jäänyt saamattomaksi vaan päinvastoin. Se on tapani käsitellä ikäviä asioita. Mennä eteenpäin ja tehdä töitä enemmän kuin mitään. Mutta tavallaan tuntuu, että jos päästän surusta irti, en enää saavutakaan niin paljon. Kun se juuri on saanut minulle asenteen, että näytän vielä kaikille. Mutta sisällä tuntuu niin pahalta. En hymyile aidosti, en iloitse. Oikeasti haluaisin vain heittäytyä maahan itkemään ja huutamaan.

Heittäydy maahan ja itke. Kun olet tehnyt sitä riittävästi, jatkat matkaa uudestisyntyneenä.

Aika ei riitä siihen, että tekisin sitä riittävästi. Enkä usko sen muutenkaan auttavan, silloinhan vain annan surulle vallan lopullisesti. 

Millaisesta surusta on kysymys? Suruja voi olla niin erilaisia yhdelläkin ihmisellä, ja keinoja käsitellä niitä on yhtä monta.

Nosto.