Isovanhemmat suosivat erityisesti vanhempaa serkkua. Onko muita kohtalotovereita, joita mummi ja pappa eivät huomioineet?

Yleensä vanhimmasta lapsenlapsesta tulee kaikkein rakkain, kun se on kokemuksena uusi ja ihmeellinen. Eivät ne muut samalla tavalla jaksa kiinnostaa. Ehkä huomaat sen itsekin aikanaan, jos isovanhemmaksi tulet.

Joskus mietin, mikä ihme meni pieleen 90-luvulla, kun koko sukupolvi on pelkkiä itsekkäitä paskoja. Miten kukaan viitsii märehtiä sitä, mitä isovanhemmat teki tai ei tehneet?

Varmaaan kaikissa suvuissa tämä ongelma, joissa on enemmän kuin yksi lapsenlapsi

Mun isovanhemmat nyt oli kaikki jo kuolleet ennen kuin synnyinkään. Mutta olen huomannut tuon saman oman lapsen kohdalla. Miehen vanhemmat vain on jo liian vanhoja, eivät he ole jaksaneet ja osanneet olla enää yhtään olla pienen lapsen kanssa. Vanhemmista serkuista on kaikkia kuvia vanhassa mummolassa maalla, ja yökyläjuttuja. Mun lapsi käy meidän kansa tylsistymässä heidän keskustakaksiossa, kun he tilittää meille kuka naapuri on tällä viikolla kuollut. Ei puhettakaan mistään yökyläilystä, vaikka on todella rauhallinen ja helppo lapsi, ja vain yksi.

Näin se vaan menee.

Mitä väliä? Olen kyllä itse se suosittu vanhin lapsenlapsi. Mutta ei ne isovanhemmat ole mitään valvollisuuksilla lastattuja huomirobotteja. Antakoot huomiota sille kenelle tahtovat. Minun kohdallani se merkitsi mummun aviomurheiden kuuntelua :D

Ihan mielenkiintoista sinänsä, mutta ihan turha kadehtiakaan.

Meidän lapset eivät ole appivanhempien ensimmäisiä eivätkä nuorimpia lapsenlapsia, eivät ole poikia eivätkä ole tyttären lapsia eivätkä adoptoituja.  Raukat ovat suosikkihierarkian pahnanpohjimmaisia. Onneksi mun vanhemmille meidän lapset saavat olla ainoita ja heihin suhtaudutaan keskenäänkin tasaveroisesti.  

Oma kokemukseni taas on se, että tyttärien lapset ovat aina tärkeämpiä mummuille kuin poikien lapset.

Ihan ensiksi, montako lastenlasta siis yhteensä ja kuinka iäkkäitä isovanhemmat olivat sinun syntyessä?

Isäsi siis kuollut, halusiko äitisi sinun pitävän yhtettä appivanhempiinsa eli sinun isovanhempiin tai toisin päin?

Onhan tietysti selvää, että jos isovanhempasi olivat jo silloin iäkkäitä, kun olit pieni, niin ei voi oikein odottaakaan, että jaksaisivat pienen lapsen kanssa touhuta. Mutta tietysti olisivat voineet rahallisesti muistaa.

Vanhemmillani on 9 lastenlasta ja kyllä vain on nähtävissä tuo, että sekä meidän että veljeni vanhinta lasta suositaan. Ovat saaneet, mitä ovat tarvinneet ja ylimääräistäkin. Meillä varsinkin tytöt ovat jääneet monesta paitsi, koska veljeni vanhin lapsi on tyttö ja näin ollen siinä tärkeimmässä asemassa tyttöjen osalta ( vaikka oma tyttöni onkin serkkuaan vanhempi, mutta kun on meidän kolmas lapsi..) ja meidän vanhin, poika, on poikien suhteen erikoisasemassa. Ärsyttävintä on se, että äitini on usein sanonut, että kaikki saavat yhtä paljon ja ovat tasa-arvoisia ja tämä ei todellakaan pidä paikkansa.

Ei se ole serkkujen syy, että synnyit nuorimmaiseksi etkä ehtinyt mukaan rientoihin. Kikkeliskokkelis vaan sulle, mitäs läksit niin.

Isovanhemmat olivat hiukan alle seitsemänkymppisiä syntyessäni. Heillä lastenlapsia yhteensä kuusi, joista olen nuorimmaisin ja vanhin serkku minua 21-vuotta vanhempi.

Isä kuoli, kun olin alle 3-vuotias, eivätkä isovanhemmat jostainsyystä pitäneet äidistäni. Jossain sukujuhlissa tavattiin, mutta sielläkin vastaanotto oli aina melkoisen kylmää kaikkien osalta.

ap

Isovanhemmilla oli kirjahyllyssään kaikkien lastenlapsiensa valokuvat, paitsi minun.

Näin oli meilläkin. Mun isoveljet saivat joka joulu ja syntymäpäiväksi 100mk rahaa ja tikkukaramellit isovanhemmilta.

Ja minä en saanut mitään, kun ukki oli jo kuollut kupsahtanut jo ennen syntymääni ja mummi muutaman kuukauden päästä syntymästä.

Eikö olekin epäreilua. Miten isovanhemmat edes kehtaavat.

Kannattaisiko pitää muistotilaisuudessa puhe, jossa toisit tämän epäkohdan esiin?

Tässä tapauksessa on naurettavaa liioittelua käyttää sanaa "kohtalotovereita".

Minä olen toisessa suvussa se lellari (ainoa, joka syntyi kun isovanhemmat olivat jo eläkkeellä) ja toisessa se vähiten kaivattu. Jossain vaiheessa ennen kuolemaansa mummi oli jopa puhunut, ettei pojallaan ole perhettä lainkaan. Ei nähty viimeisten 10 vuoden aikana kuin alle 5 kertaa, välimatkaa 10 km.

Voiko aikuinen ihminen märehtiä tällaista?

Isäsi siis kuoli, kun olit ihan pieni ja äidilläsi oli huonot välit appivanhempiinsa. Veikkaanpa, että se oli äitisi, joka ei halunnut pitää yhteyksiä ja siksi välit jäivät etäisiksi.

Joo. ei kannnata mennä hautajaisiin. Ei sekään tule sinun hautajaisiisi.

Jos huomiota kaipaat, niin mene ruuhka-aikana torille juoksemaan alasti ja huuda HOO

Minä ja siskoni olimme mummon suosikkilapsenlapset. Serkkumme, jotka olivat suunnilleen saman ikäisiä, olivat mummolle vähemmän tärkeitä. Muistan, että suosikkilapsenlapsen asema oli meille vaikea, koska serkut oli meille rakkaita ja tärkeitä kuten mummokin. Kävimme usein äidin ja isän kanssa keskusteluja mummon käytöksestä ja yritimme jollakin tavalla lapsen mielessä saada järkeä tilanteeseen. Pyysimme joskus myös serkuilta anteeksi ja sanoimme mummolle että nyt on serkkujen vuoro olla mummolla yötä eikä aina meidän. Tilanne oli pienelle lapselle hämmentävä ja vähensi myös luottamusta mummoa kohtaan.