Nolo olo, kun en osaa puhua englantia
Ymmärrän kyllä mitä mulle puhutaan, mutta en saa sanaa suustani. Rohkeutta kai siinä vaan vaaditaan, vai mitä?
Kommentit (8)
Ei tarvitse olla rohkeekaan, jos ei vaan välitä, ettei puhu täydellisesti. Saa olla se oma aksentti ja mennä kielioppi vähän pieleen, jos on mennäkseen. Toki aina saa (ja kanattaa) oppia paremmaksi, mutta keskeneräisyyden ei pidä olla este puhumiselle.
Mua hävettää koska mun englantia ei kukaan ymmärrä ikinä! Siksi en enää puhu. Viidennettä kertaa kun toistat jotain sanaa ja vastapuoli ei tajua...
On vain mentävä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, ja eihän se nyt mitään haittaa jos ääntäminen ja/tai kielioppi ei ole niin justiinsa. Pääasia että tulee jotenkuten ymmärretyksi. Asun suuressa opiskelijakaupungissa ja lukukausien aikana täällä kuulee jos jonkinlaista aksenttia ja "molkotusta" kun vaihtarit kommunikoivat englanniksi. Hyvin harva heikäläinen puhuu täydellistä ja täydellisen ymmärrettävää enkkua, poislukien natiivit. Mutta kukaan ei silti häpeile kielitaitoaan vaan posottaa menemään. That's it.
Juu tsast häv tu spiik änt not kiv ä sit vot atörs tink opaut it.
Mulla on ainakin joku henkinen lukko. Pikkupöhnäs puhun vaikka kuinka, selvinpäin ei saa mitään sanottua.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ainakin joku henkinen lukko. Pikkupöhnäs puhun vaikka kuinka, selvinpäin ei saa mitään sanottua.
Pikkupöhnässä olet jakamassa tavaraa jokaiselle vastaantulevalle värivikaiselle niin tarvitsee enklantia.
Mene kansalaisopiston keskustelukurssille. Sieltä saa rohkeuta puhumiseen. Ja jos se ei onnistu, tee rohkeampi veto: lähde 24 viikon lomamatkalle englanninkieliseen maahan. Siinä alkaa se puhe sujua väkisinkin.
Enemminkin vaaditaan kykyä olla välittämättä siitä että mahdollisesti tekee jotain virheitä puhuessaan. Harvemmin niiden takia itse pointti jää menemättä perille ja paremmin puhumaan oppii vain puhumalla.
Suomalaisilla on monella eriskummallinen ominaisuus että ellei suusta tule ulos täydellistä oxfordinenglantia niin ollaan mieluiten tuppisuuna.
Joku japanilaisturisti molottaa iloisesti lähes käsittämätöntä englantia yrittäen kommunikoida eikä koe sitä mitenkään häpeälliseksi vaikka muutoin heidän omassa kulttuurissa on taasen suuria käsityksiä toisenlaisista häpeämisistä.