30-vuotiaan perheellistyneen naisen ystävyyssuhteiden tila

Mä en jotenkin osaa ajatella että perheellisellä kolmekymppisellä tarvis olla muita kavereita kuin omat läheiset. Taidan olla aika yksin tän ajatuksen kanssa kun kaikkialla toitotetaan että pitää pitää kiinni kavereista niin on sit eron hetkellä joku tukena. Mulle riittää oma mies, omat sisarukset ja lasten isovanhemmat, siihen päälle mukavat ihmiskontaktit töissä ja leikkipuistossa. Toki ollaan kaikki erilaisia.

Itse ehkä toivoisin enemmän mutta kun teen reissuhommaa ja oon koko elämäni ollut semmoinen hiihtelijä eli muuttanut kaupungista toiseen että olen ehkä saanutkin sen leiman etten sitoudu tai minusta ei saa semmoista joka päivän kaveria... pari ystävää on ollut matkassa alusta saakka mutta ne ei vaadi jokapäiväistä läsnäoloa tai sitä että soitettaisiin päivät pitkät ne antavat minun olla oma itseni... rakastan myös heitä vaikka ovatkin paikallaan kun tatit... en jaksa riidellä enkä jaksa elää toisen elämää mutta olen kiinnostunut ja haluan kahvitella ja minusta on kiva että yhteiseltä taipaleelta joltain vuosikymmeneltä voitaisiin vielä rupatella monen vuoden jälkeenkin... yritän pitää näistä pitkäaikaisista kavereista kiinni enemmän kun solmia uusia ... vaikka uudetkin ovat tervetulleita. Viihdyn myös yksin ja minulla on monipuolisia kavereita yksi työtön yksi kouluttautunut ja yksi siivooja ja siis itse olen hyvin kouluttautunut... :) tärkeintä on rentoutua kavereiden kanssa ja jakaa iloa sekö surua :) jotkut tarvitsevat viihdyttäjää toiset kustantajaa ja toiset turvaa toiset kuuntelijaa.... mitä teillä on antaa ystävänä? Itse pyrin olemaan aina olkapää ja pyrkimällä positiiviseen ilmapiiriin sekä auttamaan jos tarve. naisissa on se huono puoli että ne puhuvat selän takana ja jauhavat paskaa...ja seuraavana päivänä rupeevat yrittäjäksi tai muuten vaan pyytävät kahville.