Epävakaasta persoonallisuushäiriöistä kärsivän omaisen länkytysmaratonit - miten kestää

Kuulostaa aivan mun siskolta. Ei kyllä ole todettu mitään häiriötä mutta jos lääkärissä kävis niin varmasti todettaisiin. "jätin" hänet. Eli emme ole enää väleissä. Koska en vain enää itse jaksanut. Minulla on oikeita omiakin huolia. Julmaa mutta pakko jos meinaa pitää oman pään kunnossa.

Mulla oli ystävänä. Laitoin välit poikki, ei ollut enää muuta mahdollisuutta. Nyt on ollut niin helpottunut olo! Ketään ei tarvitse miellyttää, ei ole pakko olla tekemisissä jos siltä tuntuu.

Onko hän saanut mitään hoitoa? Onko tuohon ylipäänsä hoitoa?

Kuulostaa eräältä entiseltä ystävältäni. Hän oli juuri tuollainen, häiriö varmaan alkoi murrosiässä. Jouduin pelkäämään häntä pitkään väliemme katkeamisen jälkeen. Kuulin, että on ollut joitakin jaksoja pakkohoidossa sittemmin?

Asianomainen kyllä hyötyisi terapiasta /lääkityksestä. Ulkopuolelta niitä on vaan paha ehdottaa.

Itse olen myös ollut epävakaa, ja nykyisin tunnistan niitä tilanteita, joissa hullunratas ja itsensä (ja muiden) kiihdyttäminen jää päälle.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli ystävänä. Laitoin välit poikki, ei ollut enää muuta mahdollisuutta. Nyt on ollut niin helpottunut olo! Ketään ei tarvitse miellyttää, ei ole pakko olla tekemisissä jos siltä tuntuu.

Saitko välit poikki ongelmitta? Minä jouduin pelkäämään kosto- ja mustamaalaamiskampanjaa, joten jouduin liukenemaan pois valkoisten valheiden turvin.

Hoitoa tosiaan on olemassa, mutta mitenkäs henkilön sinne saat. Aina löytyy tekosyitä. Sairaalahoidossa ei ole ollut, mutta aiemmin ehkä siihen olisi ollut tarvettakin, nyt ei enää. Länkytys ei taida riittää syyksi siihen. Minusta näyttää myös siltä, että aggressio on nykyisin hallitumpaa kuin aiemmin, eli tulee todellakin se vaikutelma että HALUAA länkyttää. Minulle on jäänyt epäselväksi, mikä on se vastine minkä hän siihen haluaisi.

Hommaa lääkkeet ja hoitoon.

Ex-ystäväni, painosanalla ex, oli juuri tuollainen. Luonteeltaan häilyvä, epävakaa ja manipuloiva uhriutuja, joka aina heittäytyi marttyyriksi sopivan tilaisuuden tullen ja joka ei kerta kaikkiaan nähnyt omassa käytöksessään koskaan mitään vikaa. Ihan sama miten törkeästi hän itse käyttäytyi muita kohtaan, hän aina jotenkin onnistui kääntämään kyseisen asian jonkun toisen ihmisen syyksi. Tämä kyseinen henkilö oli myös todella huomionkipeä, mustasukkainen ja helposti kateuteen taipuvainen persoona. En olisi saanut viettää aikaa muiden ihmisten kanssa, mutta hänellä itsellään oli vaikka kuinka monta muutakin kaveria. Hän saattoi alkaa haukkumaan minua ilman mitään järkevää syytä, ja kun jälkeenpäin puhuin asiasta hänelle, hän kiisti sanoneensa mitään. Tässä ihmisessä oli paljon myös suoranaisen narsistisia piirteitä, ihan puistattaa ajatellakaan koko tyyppiä. Onneksi pääsin tästä riippakivestä eroon, elämänlaatuni parani huomattavasti. Hän on yrittänyt kiemurrella takaisin elämääni kuin käärme, viimeksi vuoden 2016 Juhannuksena mutta sanoin hänelle suorat sanat, ja sen jälkeen hän ei ole enää ottanut yhteyttä minuun.

Mitäs jos häneltä uskaltaisi kysyä suoraan, että mitä oikein haluat saavuttaa tuolla toistelulla ja liitoittelulla. Tai sanoa, että olet kertonut tuon saman, loppuunkäsitellyn asian jo monta kertaa, muistamme kyllä. 

Minulla on ollut tuollainen ystävä. Hän väsytti todella paljon. Myöhemmin olen ajatellut, että ehkä se oli juuri se vähän niin kuin rivien välissä vihjailu, miten kaikki ovat häntä vastaan. On rasittavaa olla olevinaan, kuin ei ymmärtäisi piiloviestejä. On rasittavaa myös kulkea varpaillaan ja varoa sanomasta mitään, mikä saa aikaan tuollaisen marttyyrikohtauksen. 

Mitä tapahtuu, jos sanot suoraan hänen alkaessaan tuon virren, että "xxx, lopeta, minä en jaksa nyt kuunnella tuota ruikutusta, josta iso osa on ihan turhaa. Tulen vaan tosi vihaiseksi, kun sinä olet noin kielteinen ja haukut kaikki. Jos et osaa lopettaa valitusta ja haukkumista, lähden kotiin."

Siis et lähtisi vänkäämään lainkaan yksityiskohdista, vaan toteat vaan, että et halua sitä kuunnella, ja myös toteutat uhkauksesi poistua paikalta.

Raivostuuko, mitä tekee?

Sinuna kokeilisin silti, koska kuten sanottua, sinun on suojeltava omaa jaksamistasikin. Vaikka tuo tyyppi ei ikinä myönnä, että hän karkottaisi sinut paikalta omalla käytöksellään, niin ehkä sentään jotain menisi ajan myötä perille.

Täällä on hyvä vanhempi ketju koskien epävakaata ystävänä. Yritin googlata sen linkittääkseni, mutten löytänyt... Harmi. Olisin voinut kerrankin suositella jonkun ketjun lukemista.

Ei kun löytyipäs:

http://www.vauva.fi/keskustelu/2636005/onko_kenellakaan_ystavaa_jolla_o…

On kokemusta. Mummoni oli tuollainen ja kun tietyt puheet alkoivat, oli pakko lopettaa kuuntelu tai poistua paikalta jollain tekosyyllä. Tuntui kuin olisi yrittänyt vääntää junaa raiteilta, jos yritti vaihtaa puheenaihetta tai kyseenalaistaa hänen juttujaan. Olin aina ihan puhki hänen tapaamisensa jälkeen ja hänestä oli hyvin vaikea pitää, vaikka halusinkin. Nyt hän on jo edesmennyt.

Heippa kaikille. Tunnistan tekstistä itseni. En halua olla vaivaksi muille, ja minusta on hyvä asia, jos katkaisette välit, jos tuollainen alkaa painamaan liikaa.

En tiedä oikeastaan että miksi olen tuollainen. Mutta sanoisin, että se on sekoitus liian rankkoja elämäntilanteita ilman kohtuullista sosiaalista tukea, ja omaa laiskuutta, ja sitä ettei itse enää oikeastaan näe tunnelin päässä valoa, eikä itse tiedä mitä tehdä. Tuo on siis kai eräänlainen avunhuuto.

Hän on jäänyt jumiin tuollaisiin epätoivon tunteisiin, eikä pääse niistä enää omin avuin pois, ainakaan helposti.

Tottakai hänkin haluaisi tuntea itsensä hyväksi eikä olla vaivaksi, joten kunhan hän hoksaa miten tuosta pääsee yli, niin eiköhän hän sitten pääse. Mutta rankkaa voi olla itselleen ja muille.

Itse antaisin neuvoksi, että sano että HÖPÖ HÖPÖ NYT TAAS, tehään jotain kivaa tuon sijaan. Ja jos hän vieläkin murjottaa niin ei se juttu ollutkaan kivaa hänestä :D Tai sitten se on masentunut.

Sori, romaani.

Mun äiti on tuollainen, vaikka ei hänellä mitään diagnooseja ole. Enkä usko että pitäisikään olla, kun on kuitenkin lapset, perheen, työuran eläkeikään asti jne hoitanut kunnialla ja elämänsä muutenkin sekoilematta. Onpahan vaan melkoinen marttyyri. 

Itse vaan kuuntelen, menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vastailen "jaa", "ai", "hmm" ja muuta tyhjänpäiväistä mutta en oikeasti kuuntele. Toki myös rajoitan äitini tapaamisia, esim. viikkoa mökillä yhdessä en jaksaisi. Mutta kerran kuussa yövierailu menettelee vielä ja puhelut ehkä kerran viikossa. Kova elämähän äidillä on lapsuudessa ja nuoruudessa ollut, mutta hän tekee siitä vielä kovempaa muistelemalla niitä vanhoja ja jokaista tölväystä jonka on elämässään saanut.

Vierailija kirjoitti:

Mitä tapahtuu, jos sanot suoraan hänen alkaessaan tuon virren, että "xxx, lopeta, minä en jaksa nyt kuunnella tuota ruikutusta, josta iso osa on ihan turhaa. Tulen vaan tosi vihaiseksi, kun sinä olet noin kielteinen ja haukut kaikki. Jos et osaa lopettaa valitusta ja haukkumista, lähden kotiin."

Siis et lähtisi vänkäämään lainkaan yksityiskohdista, vaan toteat vaan, että et halua sitä kuunnella, ja myös toteutat uhkauksesi poistua paikalta.

Raivostuuko, mitä tekee?

Sinuna kokeilisin silti, koska kuten sanottua, sinun on suojeltava omaa jaksamistasikin. Vaikka tuo tyyppi ei ikinä myönnä, että hän karkottaisi sinut paikalta omalla käytöksellään, niin ehkä sentään jotain menisi ajan myötä perille.

Onhan siitä sanottu, liioittelematta olen sanonut satoja kertoja että tuossa ei ole mitään järkeä ja olen jutut kuullut ennenkin ja hänen tulkintansa ovat liioiteltuja. Mutta ko pershäiriön ongelma onkin, että oppiminen pois haitallisista käytöskaavoista on hitaanlaista. Aiemmin raivostui vastaväitteistä, nyttemmin jos on (suhteellisesti) paremmalla tuulella on ottanut tavaksi sanoa että mun pitää kuunnella, mutta voin antaa mennä korvasta sisään ja ulos. Missä ei tietenkään ole mitään järkeä eihän hän puhuisi ellei olettaisi jotain viestiä menevän perillekin.

Hän asuu aika kaukana minusta, joten vierailun keskeyttäminen jokaisesta naukaisusta ei ole ihan ongelmatonta, vaikka toki niin kai pitäisi tehdä. Ehkä tämä lähtemisen vaikeus myös rohkaisee häntä näihin ruikutuksiin. Jos käväisisin vain naapurista, niin tietäisi että häippäisen heti kun alan tuntea ärtymystä.

Minä jankkaan miehelle anopin loukkauksista viikottain. Onko minulla persoonallisuushäiriö?

Kuulostaa aika pitkälti mun äidiltä. Tosin juominen ei taida hänellä olla ainakaan vähentymään päin... Mitään diagnoosia hänellä ei ole, kun ei ole käynyt lääkärissä eikä terapiassa. Meidän välit on nyt parin vuoden ajan olleet vähän niin kuin katkolla. Äiti ei luovuttanut ja yritti pommittaa mua soitoilla, viesteillä, kirjeillä... Sanoin monta kertaa, etten jaksa enkä pysty juuri nyt olemaan tekemisissä. Ihan oikeasti tuntuu, että olen katkeamispsteessä. Olen menossa nyt itse terapiaan ja pyysin, että katsotaan sitten sen jälkeen jatkoa. Tämä vihdoin toimi ja hän on nyt muutaman kuukauden ollut ottamatta yhteyttä. Tosin synttärionnitteluviestin laittoi ja luulen, että kohta alkaa taas pommitus. En kyllä tiedä, miten terapiani jälkeenkään käy.

Nyt on ollut ehkä eräällä tavalla helpompaa, kun ei olla oltu yhteydessä. Mutta kuitenkin myös omalla tapaansa vielä vaikeampaa. Nyt on väsymyksen, ärtymyksen ja ahdistuksen tilalla/lisänä aika lailla jatkuva syyllisyys. Järjellä tiedän, että tämä ei ole minun vikani. Ei kenenkään tarvitsisi tällaista jaksaa. Kai? Jos olisi juurikin vaikka puolisosta kyse, kaikki neuvoisi heti, että ota ero! Mutta milläs otat äidistäsi täysin eron? Siinä pysyy aina tietty tunneside mukana, vaikka ei yhteyksissä oltaisi.

Mutta sitten kuitenkin mietin, onko kuitenkin minussakin vikaa. Olenko liian herkkänahkainen, ottanut turhista itseeni. Äiti saa ainakin sen joka kerta tuntumaan siltä. Vai onko se juuri äidin sairaudesta(?) johtuvaa syyllistämistä? En tiedä, näitä pallottelen mielessäni. Äiti myös viimeksi heitti, että toivottavasti en koskaan joudu kokemaan yhtä kamalaa kohtaloa kuin hän. Niin. Se on minunkin pahimpia pelkojani, että mitä jos minulle ja lapselleni joskus käy kuten minulle ja äidilleni. Oma lapseni on vasta 3-vuotias. Sen haluaisin estää kaikin mahdollisin tavoin. Tiedän kyllä, että äitinikään ikinä halunnut näin käyvän.

Tämä on kyllä yhä edelleen aika tabu aihe. Ystäväni äidillä oli syöpä ja ystäväni auttoi äitiään koko sairauden ajan ja oli tukena, vaikka se oli hänelle hyvin rankkaa ja hänkin oli ihan lopussa lastensa, töiden ja äitinsä takia. Ei hänkään olisi niin aina jaksanut äitiään, mutta oli silti hänen tukena. Tästäkin tuli itselle paha ja itsekäs olo, kun aloin miettiä, että koska tavallaan on "oikeus" hylätä vanhempansa, kun ei enää jaksa? Miten vaikka alkoholismi, narsismi ja muut mielensairaudet eroaa muista "perinteisistä" sairauksista kuten vaikka siitä syövästä tai alzheimerista, jossa potilas/omainen voi käydä myös hyvinkin rasittavaksi ja ilkeäksi? Ja sori, en halua ketään syyllistää näillä pohdinnoillani! Kenenkään ei ole pakko jaksaa. Kunhan tää oli vähän tämmöistä filosofista pohdintaa ja omien syyllisyyden tuskieni miettimistäkin ääneen.

Sitäkin olen miettinyt, että mitä jos olenkin itsekin jotenkin persoonallisuushäiriöinen? Välillä taidan muistuttaa aika pahasti äitiäni. :-(

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on tuollainen, vaikka ei hänellä mitään diagnooseja ole. Enkä usko että pitäisikään olla, kun on kuitenkin lapset, perheen, työuran eläkeikään asti jne hoitanut kunnialla ja elämänsä muutenkin sekoilematta. Onpahan vaan melkoinen marttyyri. 

Itse vaan kuuntelen, menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vastailen "jaa", "ai", "hmm" ja muuta tyhjänpäiväistä mutta en oikeasti kuuntele. Toki myös rajoitan äitini tapaamisia, esim. viikkoa mökillä yhdessä en jaksaisi. Mutta kerran kuussa yövierailu menettelee vielä ja puhelut ehkä kerran viikossa. Kova elämähän äidillä on lapsuudessa ja nuoruudessa ollut, mutta hän tekee siitä vielä kovempaa muistelemalla niitä vanhoja ja jokaista tölväystä jonka on elämässään saanut.

Miten sä onnistut tuossa päästään asiat toisesta korvasta ulos? Mulla on just ongelmana, kun asiat jää omien korvien väliin pyörimään ja vedän sit itse kierroksia niistä? Johtuuko se just siitä, että on itsekin jotenkin persoonallisuushäiriöinen, kun ei osaa eikä pysty antaa vain olla ja olemaan välittämättä?

18

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tapahtuu, jos sanot suoraan hänen alkaessaan tuon virren, että "xxx, lopeta, minä en jaksa nyt kuunnella tuota ruikutusta, josta iso osa on ihan turhaa. Tulen vaan tosi vihaiseksi, kun sinä olet noin kielteinen ja haukut kaikki. Jos et osaa lopettaa valitusta ja haukkumista, lähden kotiin."

Siis et lähtisi vänkäämään lainkaan yksityiskohdista, vaan toteat vaan, että et halua sitä kuunnella, ja myös toteutat uhkauksesi poistua paikalta.

Raivostuuko, mitä tekee?

Sinuna kokeilisin silti, koska kuten sanottua, sinun on suojeltava omaa jaksamistasikin. Vaikka tuo tyyppi ei ikinä myönnä, että hän karkottaisi sinut paikalta omalla käytöksellään, niin ehkä sentään jotain menisi ajan myötä perille.

Onhan siitä sanottu, liioittelematta olen sanonut satoja kertoja että tuossa ei ole mitään järkeä ja olen jutut kuullut ennenkin ja hänen tulkintansa ovat liioiteltuja. Mutta ko pershäiriön ongelma onkin, että oppiminen pois haitallisista käytöskaavoista on hitaanlaista. Aiemmin raivostui vastaväitteistä, nyttemmin jos on (suhteellisesti) paremmalla tuulella on ottanut tavaksi sanoa että mun pitää kuunnella, mutta voin antaa mennä korvasta sisään ja ulos. Missä ei tietenkään ole mitään järkeä eihän hän puhuisi ellei olettaisi jotain viestiä menevän perillekin.

Hän asuu aika kaukana minusta, joten vierailun keskeyttäminen jokaisesta naukaisusta ei ole ihan ongelmatonta, vaikka toki niin kai pitäisi tehdä. Ehkä tämä lähtemisen vaikeus myös rohkaisee häntä näihin ruikutuksiin. Jos käväisisin vain naapurista, niin tietäisi että häippäisen heti kun alan tuntea ärtymystä.

Niin lisään vielä (siis ap) että tuskin kyseistä käyttäytymistapaa olisi olemassa maailmassa, jos yhdestä järjen puhumisesta se menisi pois. Ongelma on juuri se, ettei maallikko kykene parhaalla tahdollakaan terapoimaan ketään siitä pois. Persoonallisuushäiriö kun määritelmällisesti on jäykkä ja heikosti muuttuva ja sopeutuva haitallinen tapa toimia, tuntea ja reagoida.