Pelkään äkillistä sairastumista niin, että yksin oleminen on vaikeaa

Otsikkoa on vaikea muotoilla, koska ongelma on niin monenkirjava. Paljon kuitenkin tiivistyy tuohon. Yritän pitää avauksen lyhyehkönä – tarkoituksenani ei ole puida sairaushistoriaani vaan saada neuvoja ja/tai vertaistukea sitä seuranneeseen ongelmaan, yksin olemisen pelkoon. Kerron ensin taustat, jotta nykytilannetta on helpompi ymmärtää.

Sain pari vuotta sitten sekunneissa voimistuneen TIA-kohtauksen, ohimenneen aivoverenkiertohäiriön, jonka aikana voin pahoin enkä mm. nähnyt tai kuullut kunnolla. Oli onni, etten ollut kohtauksen iskiessä yksin. Sain vierailta ihmisiltä pyyteetöntä apua ja tukea, vaikkei tilanteessa ollut paljonkaan tehtävissä. Oireet väistyivät muutaman minuutin kuluttua itsestään. Siitä huolimatta mietin myöhemmin, miten olisin toiminut yksin ollessani. Puhelinta en ainakaan olisi pystynyt käyttämään.

Tuosta lähtien olen pelännyt, että kohtaus uusii. Parin ensimmäisen viikon ajan pystyin perustelemaan itseni tarkkailemisen, koska joissain tapauksissa TIA enteilee vakavampaa kohtausta. Vältyin moiselta, mutta pelko jäi elämään. Pahimmillaan olin niin jännittynyt ja levoton, etten uskaltanut käydä illalla nukkumaan, sillä pelkäsin kuolevani yön aikana. Jos lopulta olinkin vaipumaisillani uneen, säikähdin sitä, etten ole enää tilanteen tasalla ja taistelin itseni takaisin hereille. Järjetöntä, mutta niin kuvaavaa.

Sittemmin pakkaa ovat sekoittaneet erinäiset muut oireet ja muutama epilepsiakohtaus (suurin osa poissaolokohtauksia). Tutkimuksia on tehty ja lääkityksiä aloitettu, mutta koen edelleen lähes päivittäin jonkin sortin oireita. Niistä noin 80 % pystyn jättämään huomiotta, ja lopuista ahdistun, yleensä syyttä suotta.

Aikani kärvisteltyäni hakeuduin psykologille, jonka avulla pääsinkin pahimman yli. Mielenrauhani on kuitenkin helposti järkkyvää laatua: huolestun helposti jostakin pikkukrempasta, jonka järjen tasolla tiedän olevan harmitonta tai ainakin ohimenevää. Varsinaisesta luulotaudista en sanoisi kärsiväni, sillä kehittelen lähinnä sellaisia skenaarioita, jotka ovat oikeasti mahdollisia juuri minun kohdallani – jos asiat x, y ja z tapahtuisivat. Katastrofiajattelua, siis.

Lääkärin mukaan pelkoni on osittain perusteltua, osittain irrationaalista. Ymmärrän sen itsekin. Olen oppinut pelkäämään, ja voin opetella siitä pois. Haluan voida olla taas rennosti yksin! Introverttina en kaipaa ympärilleni koko ajan hälinää, mutta ahdistuneisuushäiriöni vuoksi olen hakeutunut aikoinaan tuntemattomienkin seuraan, ettei vain tarvitsisi olla yksin kotona. Enää en voi sanoa vältteleväni yksin olemista, mutta tunnetasolla ei ole valitettavasti tapahtunut juuri muutosta.

En varmasti ole pelkoni kanssa yksin. Sanokaa nyt, että joku voi tähän samaistua? Kuinka pärjäätte? Kuulisin mielelläni, miten esimerkiksi muut epilepsiakohtauksia saaneet elävät. Aneyrusma-diagnoosin saaneen eloa en voi kuvitellakaan. Miten olla levollisesti, jos takaraivossa häilyy koko ajan tieto siitä, että toimintakyky voi periaatteessa mennä minä hetkenä hyvänsä? Ajatuksiini vaikuttaa sekin, että oma sairauteni ei ole täydellisesti hoitotasapainossa, vaan parhaalla mahdollisella tavalla toimivaa lääkitystä haetaan jatkuvasti.

Mainittakoon vielä, että olen aloittamassa syksyllä psykoterapian, mutta sitä ennen on elettävänä pitkä kesä pienessä yksiössä.

(Ja järkyttävä avautuminenhan tästä sitten kuitenkin tuli.)