Lue keskustelun säännöt.
Nuoret (aikuiset), joilta on kuollut oma vanhempi, mitä vastaatte perheestänne kyselijöille?
26.05.2017 |
Olen itse parikymppinen opiskelija ja olen huomannut että uusia ihmisiä tavatessa juttu aina kääntyy jossain vaiheessa omaan perhetaustaan. Aina jotenkin siis joku aina kysyy miten usein käyt vanhempiesi luona (jatkokysymys: mikset käy useammin??!), mitä vanhemmat tekevät työkseen, missä vanhempasi asuvat, jne...
Toinen vanhemmistani teki siis itsemurhan kun olin teini-ikäinen, ja puolituntemattomille vänkääjille en rupea koko kuviota selittämään. Usein vastaan vain yhden vanhemman tiedoilla, ja useimmat alkavat sitten kysellä sen ei-mainitun vanhemman perään, johon suoraan sanon henkilön olevan kuollut. Ihan tuntemattomille puhun vanhemmistani vain yksikkönä, jolloin kuulostaa että molemmat olisivat elossa. Ihmiset olettavat 99,9% standardina että nuorella ihmisellä on elossa olevat kunnon vanhemmat, ja on aivan kauheaa vastailla tuollaiseen tenttiin kun niin ei todellakaan ole.
Miten te muut samassa tilanteessa olevat vastailette tuollaisiin kyselyihin? Siis kun ihmiset viittaavat vanhempiisi aivan oletuksena että heitä on kaksi tai että kyläisit sosiaalisesti hyväksyttävän usein?
Itsestä tuntuu että jos sanallakin mainitsen vanhemman itsemurhan tai viileät kotiolot jonka takia en todellakaan halua kyläillä, muutun itsekin ihan ongelmajätteeksi uusien tuttavuuksien silmissä. En itsekään ikinä kysele kenenkään kotioloista, niin miksi oi miksi se aina tuleekin esille muiden toimesta?
Kommentit (63)
Lisäksenä vielä: eli jos annan ymmärtää että molemmat vanhemmat ovat elossa, niin jatkokysymyksiä ei seuraa ja koko aihe unohtuu. Muissa tapauksissa keskustelukumppani alkaa joko lypsää lisää tietoa tai liukenee pois aiheesta ja lopulta koko keskustelusta vaikeana, ja parhaimmassa tapauksessa alkaa kysellä tietoja kolmansilta osapuolilta.
Tämä hiertää eniten, kun helpointa on vain valehdella. Mietin tekevätkö muut samaa, kun ikinä en tapaa samassa tilanteessa olevia kun en sattuneesta syystä utele ihmisten lapsuudenperheistä.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastaan vaan et vanhemmat kuollut, jos haluavat udella lisää kerron mitä tapahtui ja syyn kuultuaan niitä alkaa hävettämään että uteli senkään vertaa
Isäni kuoli kun olin 14 ja kerron että isäni kuoli kun olin 14.
Paljon vaikeampaa on se että äitini on kusipää enkä pidä mitään yhteyttä. Tää vaivaa monia.
Itseäsi suojataksesi, sinulla ei ole mitään velvollisuutta alkaa selittelemään yksityiskohtia perhetaustoistasi, josta seuraisi kiusallisia jatkokysymyksiä! Kerrot jotain ympärpyöreää. Joskus asioista selviää parhaiten välinpitämättömällä olan kohautuksella, josta vastapuoli tajuaa, ettei toinen osapuoli halua avautua aiheesta enempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erittäin aiheellinen kysymys, itsekin olen paininut samankaltaisen ongelman kanssa! Itse olen ratkaissut sen niin, että pidän perheasioita koskevat vastaukset riittävän ylimalkaisella tasolla, enkä vastaa selittelyillä kun utelijat utelevat.
Toisaalta minua ei muutoinkaan kiinnosta olla sosiaalisesti hyväksytty, keskiluokkainen standardi-ihminen ja myös seurani valitsen tarkkaan itse. Kun viettää vähän vapaa-aikansa vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka arvostavat sinua sinun itsesi vuoksi ja sellaisena kuin olet, ei tuollaisiin turhanpäiväisiin vanhempia ym. koskeviin uteluihin tarvitse joutua vastaamaan.
Toisaalta fiksu keskustelukumppani myös ymmärtää sinun sanoistasi, eleistäsi tai esim. siitä että haluat vaihtaa puheenaihetta, että et halua yksityiskohtaisesti perheeseen liittyviä asioita ko. henkilön kanssa jakaa. Jos ei ymmärrä, niin kyseessä lienee sosiaalisesti taidoton idiootti.
Sanon vain, että käyn isälläni pari kertaa kuussa, ja että äitini ei ole enää elossa. Eipä ole kukaan udellut kuolinsyytä. Kuulostaa aika oudolta, jos sinua tuon jälkeen pommitetaan jatkokyymyksillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vastaan vaan et vanhemmat kuollut, jos haluavat udella lisää kerron mitä tapahtui ja syyn kuultuaan niitä alkaa hävettämään että uteli senkään vertaa
Saanko udella ja mahdollksesti sitten hävetä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isäni kuoli kun olin 14 ja kerron että isäni kuoli kun olin 14.
Paljon vaikeampaa on se että äitini on kusipää enkä pidä mitään yhteyttä. Tää vaivaa monia.
Aivan sama kokemus minulla tuon yhteyttäpitämättömyyden suhteen! Eikö se ole aivan oma asiani jos käyn kylässä vain kerran parissa vuodessa ja lähetän väkinäisiä sähköpostikuulumisia sen parin kuukauden välein. Monet kyselevät että enkö muka kaipaa lapsuudenkotia, kuin oletuksena että jotakin kaivattavaa olisi. Sivuutan aiheen aina sössöttämällä että elän omaa kiireistä opiskelijaelämääni. Oikea syyni on että lapsuuden henkisessä pahoinpitelyssä ei ollut mitään kaivattavaa ja omillani voin paljon paremmin. Tuo kysymys tuntuu samalta kuin joku kysyisi mitä kaipaan vaikka oksennustaudista ja miksen hanki sitä useammin. Mitä tuohon nyt sanoa.
-ap
Valehtelu on täysin ok. Inhottavaltahan se tuntuu, mutta en itsekään jaksa sitä silmät pyöreänä ihmettelyä ja utelua. Puhumattakaan sitten kun ruvetaan oikein kauhistelemaan. Ja siinähän sitten lohduttelet itsellesi puolituntematonta ihmistä joka siinä järkyttyneenä nielee kyyneliä sinun elämäsi kauheudesta...
Minullekin on valehdeltu kotioloista, ihan juuri tuollaisista syistä. Olen ajatellut että asia on ok. Jos meistä tulee läheisiä ystäviä, asiat selviävät sitten aikanaan, ja tarviiko sitä nyt kaikkea toisen asioista tietääkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isäni kuoli kun olin 14 ja kerron että isäni kuoli kun olin 14.
Paljon vaikeampaa on se että äitini on kusipää enkä pidä mitään yhteyttä. Tää vaivaa monia.
Hah! Täysin sama juttu! Isä kuollut ja äiti on ihan käsittämätön idiotti ettei tule paljoa soiteltua tai käytyä. Varsinkin kun menin naimisiin niin tuntui olevan ihan järkyttävää etten kutsunut äitiäni häihin. "oliko kauniit häät? Mitä sun äitis tykkäs" sanoin vain jaa-a, ei varmaan tykännyt kun kuuli vasta viikkoja sen jälkeen kun olin jo mennyt naimisiin. Mua pidetään hirviönä, mutta eipä haittaa. Vapaaehtoiset voi mennä koittamaan ottamaan selkoa siitä ihmisestä..
Vierailija kirjoitti:
Itseäsi suojataksesi, sinulla ei ole mitään velvollisuutta alkaa selittelemään yksityiskohtia perhetaustoistasi, josta seuraisi kiusallisia jatkokysymyksiä! Kerrot jotain ympärpyöreää. Joskus asioista selviää parhaiten välinpitämättömällä olan kohautuksella, josta vastapuoli tajuaa, ettei toinen osapuoli halua avautua aiheesta enempää.
Tuo onkin standardistrategiani tällä hetkellä - jos lyhyesti puhuu vanhemmista yhtenä yksikkönä, silloin sulautuu keskustelukumppanin mielessä enemmistön harmaaseen massaan. Tässä ongelmanani on kuitenkin että itse en kuulu siihen onnelliseen enemmistöön jonka kotona oli/on kaksi normaalia vanhempaa, ja asian toisin väittäminen on vain pinnallista teeskentelyä. Tuon sanominen on myös aina kivulias muistutus miten valtaosalla ihmisistä kotiolot olivat kuin toiselta planeetalta jonne itse sain kurkkia vain ikkunoiden takaa.
Ompa kinkkinen aihe, ja sekin vain ihmisten uteliaisuuden takia.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kyllä ymmärrä, miten puoli tuntemattomat kehtaa kysellä yksityiskohtia. Ehkä jos tulisi parempia kavereita tulee niin silloin ehkä jossain sopivassa välissä voi kysyä tai jos kaveri itse kertoo.
Nämä kauhistelijat varmaan on kasvaneet niin hyvässä perheessä, etteivät osaa ottaa huomioon, että kaikilla se lapsuus ei ole ollut yhtä ruusuista.
Voit sanoa, ettei sinulla ole lapsuuskotia. Vain moukka jatkokyselee eikä ole pakko selventää.
Eikö tuollaisiim uteluihin voi vastata, että toinen vanhempani on kuollut ja perhettä tapaan harvakseltaan?
Luulen kyllä, että ongelma on omassa päässä. Perheestä juttelu kepeällä tasolla on ihan normaali small talk -aihe noin muuten.
Täti 47 vuotta
"mitä sun isä tekee työkseen" --> "ei oikein mitään enää, ollut kuolleena jo xx vuotta/Kuoli kun olin xx vuotta"
"voi ei! mitä sun äiti sit tekee työkseen" --> "en mä oikein tiedä, me ei oikein olla väleissä"
"No kai sulla sisaruksia sentään on?" --> "nooooo...."
Musta on haluttuleipoa sellainen surkea ihmiskohtalo ja mä olen päättänyt että mä en vain suostu sellainen olemaan.
Kaikki kuolee joskus, sille ei oikein voi mitään. Toisaalta, kyllä mäkin säälin niitä ikäisiäni, jotka vielä pitkälti yli 30 vuotiaana joutuvat kuuntelemaan (tai "joutuvat") kuuntelemaan (ja noudattamaan) äitinsä ja isänsä mielipiteitä kun eivät missään vaiheessa kunnolla ottaneet hajurakoa ja eivät enää tiedä kuinka itsenäistyisi ilman että joku loukkaantuisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni kuoli kun olin 14 ja kerron että isäni kuoli kun olin 14.
Paljon vaikeampaa on se että äitini on kusipää enkä pidä mitään yhteyttä. Tää vaivaa monia.
Hah! Täysin sama juttu! Isä kuollut ja äiti on ihan käsittämätön idiotti ettei tule paljoa soiteltua tai käytyä. Varsinkin kun menin naimisiin niin tuntui olevan ihan järkyttävää etten kutsunut äitiäni häihin. "oliko kauniit häät? Mitä sun äitis tykkäs" sanoin vain jaa-a, ei varmaan tykännyt kun kuuli vasta viikkoja sen jälkeen kun olin jo mennyt naimisiin. Mua pidetään hirviönä, mutta eipä haittaa. Vapaaehtoiset voi mennä koittamaan ottamaan selkoa siitä ihmisestä..
Ihanaa, tiedät täysin miltä minusta tuntuu! Kauhulla odotan omia tulevia perhevelvollisuuksiani - häitä, lapsia, mitä nyt noita. Ihmiset olivat jo ihmeissään kun olin vuosikurssini ainut jolla perhe/vanhemmat ei tullut juhlistamaan valmistujaisiani. Itse asia ei minua haitannut, vaan ihmisten reaktiot ja kysymykset ja (teeskennelty) järkytys johon minun pitäisi löytää oikeat sanat. Professoreista lähtien, he tosin yhdistivät piuhat muita nopsemmin.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Eikö tuollaisiim uteluihin voi vastata, että toinen vanhempani on kuollut ja perhettä tapaan harvakseltaan?
Luulen kyllä, että ongelma on omassa päässä. Perheestä juttelu kepeällä tasolla on ihan normaali small talk -aihe noin muuten.
Täti 47 vuotta
Niin, 47-vuotiaan äiti saattaa olla kuollut jo ihan vanhuuteenkin, 20-vuotiaan harvemmin. Se on sellainen oletus että kun ihminen opiskelee tai on alle 30-vuotias niin ne vanhemmat on siinä arjessa mukana, kun keski-ikä lähestyy niin silloin se on sitä small talkkia.
Eipä ole moisia koskaan kyselty.