Lue keskustelun säännöt.
Voisiko täällä joku tunnustaa, että lapsien hankinta oli virhe?
22.05.2017 |
Varsinkaan naiset eivät juuri koskaan pysty ääneen tunnustamaan, että lapsien hankinta oli virhe. Asia muistuttaa kovasti yksimielisyyttä diktatuurivaltioissa. Miksi näin? Vähentääkö se äidin ärvoa äitinä väittömästi? Onko niin tabu?
Nyt ei kaivata tähän ketjuun niitä todistuksia, että kuinka se oma kullannuppu on arvokkainta maailmassa, eikä mitään katumusta pälä, pälä..
Uskaltaako joku tässä ketjussa avautua? Olisi virkistävää kuulla
Kommentit (36)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä, että tunnustit! Olisi mielenkiintoista kuulla enemmän syitä siihen, että miksi kaduttaa. Onko esim. oman vapauden menetys? Pilalle mennyt kroppa? Tai joku muu syy.
AP
No tavallaan oli, tavallaan ei.
Rakastuin nuorena väärään mieheen, en tosin itse tajunnut sitä ennen kuin oli kaksi lasta maailmassa. Nyt olen 5 ja 6 vuotiaiden yh-äiti. Huonona säälin lapsiani ja välillä itseänikin, olen umpiväsynyt hermoraunio paskaäiti. Mut ison osan ajasta olen ihan kelpo. Ja lapsetkin on. Mutta jos saisin mennä ajassa taakse päin niin..
Lapseni olisivat ansainneet parempaa. Ja minä myös.
No joo, mutta asiaa ei auta voivotella. Pitää nyt vain sitten tehdä parhaansa.
Itse sain lapsen nuorena ja naiivina. Olin teini-ikäinen. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin kun ymmärtää vähän millaisessa maailmassa elämme, en hankkisi lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ollut virhe. Lapset ovat parasta sisältöä elämässäni.
En usko että moni ajattelee koko ajan lasten olevan virhe. Tunteet vaihtelee, väsyneenä ja uupuneena, kiukkua ja huutoa kuunnellen kuka tahansa ajattelee että mihin sitä on ryhtynyt. Hetken päästä mieli jo muuttuunut ja yleensä löytää niitä hyviä puolia elämästään lasten kanssa. Jos oikeasti ajattelisi koko ajan lasten olevan virhe niin näkyisi varmasti vanhempien käytöksessä ja uskon että niihin tapauksiin lastensuojelu puuttuu ennemmin tai myöhemmin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hankala sanoa oliko virhe, sillä kyllä kieltämättä lapsettomana kaipasin paljon sitä omaa lasta. Ja on lapsi tuonut paljon rakkautta ja iloa elämään.
Mutta on kyllä paljon hetkiä, jolloin kiroan koko päätöksen hankkia lapsia alimpaan helvettiin. Ja on aikoja, jolloin niitä hetkiä on kokoajan. Eniten mulla kaduttaa lasten hankinnassa se, etten ollutkaan niin hyvä äiti kuin kuvittelin olevani. En varmasti maailman paskinkaan, sillä mulla on ollut paljon periaatteita mistä olen pitänyt kiinni ja koen niiden olleen hyväksi lapselle.
Sitä menee hermot aivan liian usein, ei ole energiaa ja taantuu lapsen kiukussa aina väliajoin itsekin lapsen tasolle. Tätähän se on muillakin äideillä, mutta harva sen kehtaa myöntää. Jos ennen oli itsestä persoonana hyvä käsitys, niin lapsen saanti on se mikä viimeistään murentaa sen. Se eka kerta kun mielessään haistattaa peet lapselle, ja se eka kerta kun sanoo ääneen jotain mikä kaduttaa hurjasti jälkikäteen.
Raadollisintahan siinä on, että kyseessä on toisen tärkeimmät elinvuodet. Ja minä väitän, että kukaan ei voi täysin tietää ennestään miten jatkuva väsymys ja kiukun kuuntelu vaikuttaa itseen. Sitä voi todellakin kuvitella mitä lapsiperhe-elämä on, ja tehdä suht hyvin päätelmiä että nauttiiko siitä arjesta vai ei. Esim minä nautin pääsääntöisesti lapsiperhearjesta, suurin osa ajasta on todella mukavaa. Mutta ongelma on siinä, että lapset nostattavat useimmista ihmisistä sen huonoimman puolen aika ajoin esiin - ja sitä ei voi ennakoida, millainen ihmishirviö siksi yhdeksi minuutiksi kerran kuussa itse muuttuu, kun tarpeeksi kovasti väsyttää ja kokee vastustusta kaikessa.
Nämä ovat todella tabu aihe. Aina tulee näihinkin joku sanomaan, että miksi teit lapsia tai hae apua masennukseen. Kun ei masenna. Pinna vain palaa kaikilla kun joku tarpeeksi kauan kepillä tökkii, ja lapsethan tökkivät, se on osa heidän luontaista tarvetta (siis hakea aikuista tueksi tunteisiinsa).
Oli se. En varmasti jaksa vastata lapsen tarpeisiin niin kuin pitäisi. Olen liian mukavuudenhaluinen ja laiska. Lapsen tarvitsevuus useimmitenvaan ärsyttää. Olen käyttänyt ihan surutta tablettia lapsenvahtina, jotta olen saanut olla rauhassa. Annan neljävuotiaan nykyisin ulkoilla yksin, koska en jaksa enää mennä kökkimään hiekkalaatikon reunalle. Olen hermostunut niin, että olen tiuskinut lapselle ja riuhtonut häntä.
On meillä hyviäkin hetkiä, paljon enemmän kuin huonoja. Mutta silti mietin, etten olisi tähän leikkiin lähtenyt, jos olisin tiennyt millaista tämä on. Lapsi on rakkain pieni aarteeni, mutta en silti tiedä miksi helvetissä hänet tuli tänne tehtyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä täällä ei ole keskustelua, koska se sensuroidaan? Eiliseltä.
http://www.vauva.fi/keskustelu/1698242/kadun-lastani-eniten-elamassa?pa…
Vierailija kirjoitti:
Ei ollut virhe. Lapset ovat parasta sisältöä elämässäni.
Osaatko lukea?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valehtelisin jos väittäisin öisin herääväni murehtimaan maailmaa.... eli enpä kadu.
Aika pipana on ja on hetkiä, jolloin hetkellisesti huokaan miten helpompaa jonkun asian tekeminen olisi ilman tätä mölyapinaa, mutta katunut en ole.
Ymmärrän, jos joku sellainen ihminen katuu lastaan, joka ei jaksa sitä kunnolla kasvattaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tavallaan. Sain lapsen nuorena (22v) ja myönnän että olisi pitänyt odottaa muutama vuosi. Siinä missä kaikki kaverini elivät hauskaa, railakasta nuoruuttaan, kävivät festareilla, matkustivat ympäri maailmaa ja olivat vapaita etsimään itseään, minä istuin kotona lapsen kanssa. Rakastan lastani mutta antaisin mitä vain jos voisin siirtää syntymää niin että olisin saanut hänet vasta vaikkapa 28-vuotiaana (olen nyt 31). Olen kaveripiiristäni ainoa, jolla ei ole mitään kerrottavaa kun puhutaan upeista seikkailuista maailmalla, ikimuistoisista kesäriennoista ja muista nuoruuden olennaisista asioista. Ja tietty se kroppa meni pilalle, tosin se on hyvin pieni haitta muuhun verrattuna, mutta olisi siitä kauniista timmistä nuoren naisen kropasta voinut vähän pidempään nauttia.
Yksi lapsi ja vielä poika ja en ollut tiennytkään kuinka antoisaa on olla äiti. Aivan mahtavaa.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän, jos joku sellainen ihminen katuu lastaan, joka ei jaksa sitä kunnolla kasvattaa.
Ok, kiitos tästä. Itse olen psykiatrian erikoislääkäri joka työskentelee lasten parissa, joten koen kyllä osaavani/jaksavani kasvattaa lapseni. Terkuin 4. viestin kirjoittanut
Ap, olet kuin natsi.
Miten oma lapsi voi olla virhe?
Näin 55-vuotiaana kadun vain ja ainoastaan sitä, etten yrittänyt saada lasta. Mahdollisuus oli - ja meni.
Te ette tiedä, millaista elämänne olisi ilman lapsianne tällä hetkellä. Ruoho vain näyttää aina vihreämmältä siellä aidan toisella puolen. Sanon tämän myös itselleni.
Vauva on nyt 3kk ikäinen enkä voi väittää, ettenkö kaipaisi vanhaa elämääni todella paljon. Meillä vielä ns. helppo tapaus, nukkuu yöt todella hyvin ja vatsavaivojakaan ei juurikaan ole.
Mutta se oman ajan menetys ja säätäminen aikataulujen kanssa, varsinkin jos haluaisit lähteä yksin jonnekin.
Mies onneksi osallistuu todella paljon vauvan hoitoon, luojan kiitos siitä.
En tiedä mitä tekisin jos vauva olisi haastava ja mies ei osallistuisi vauvan hoitoon. Tuolloin vasta katuisinkin.
Mutta nyt tulee se kliseistä klisein: sillä hetkellä kun vauva katsoo sua silmiin ja hymyilee, niin hävettää että oot edes ajatellut tällaisia asioita. Niin se vaan menee.
Seuraavana kiukkuhetkenä sitä taas manaakin oman elämäntilanteensa alimpaan helvettiin :D
Tunnustan. Onko nyt hyvä mieli ja päivä pelastettu?