Tajusin juuri että en osaa rakastaa

Minä taidan olla samaa tyyppiä kuin sinä, joskaan en taida rakastaa edes omia lapsia.

Onko sinulle sitten tapahtunut nuoruudessa jotain joka on saanut sinut kovettamaan itsesi? Sentään kykenet lapsiasi rakastamaan, mutta onhan se tympeää jos ei saa muista ihmissuhteista oikein mitään irti ja vain omat lapset aiheuttavat positiivisia tunteita.

Mä olen kaksi kertaa rakastunut mutta mulla ne rakkauden tunteet aina kuolee vuosien saatossa.

Ehkä olet nyt havahtunut tunteettomuuteesi. Itselleni kävi myös niin, että jossain kolmenkympin tienoilla tiedostin, etten enää tuntenut oikein mitään. Vuosien päästä tuli sellainen kriisi, että tunteet löytyivät uudelleen.

Meillä voi olla hyvin syvälle meneviä traumoja ja tunne-elämän tukahduttamista psyyken itsesuojelureaktiona, mutta kun olosuhteet sallivat, ne tunteet tulevat kyllä taas pintaan, vaikka tuskallista se saattaa aluksi olla. Mieli pyrkii parantamaan itsensä.

Ihanan lohdullinen kommentti. Minä sairastuin kuopuksen jälkeen masennukseen ja olin erittäin tunnekylmä enkä kyennyt rakkauteen ketään kohtaan. Torjuin kaikki tunteet ja olin haamu joka ajatteli omaa persettä ja halusi kuolla. Vähitellen havahduin kuopuksen kautta että toivoa on. Hän halasi, helli ja suukotteli niin että havahduin miten kaunis, ainutlaatuinen ja niin rakas voi pieni poika olla. Vähitellen aloin nähdä rakastettavaa paljonkin ympärilläni. Esikoisen kanssa teen vielä paljon töitä saadakseni hänen luottamuksensa takaisin mutta uskon että rakkaus voittaa kunhan aikaa kuluu enemmän. On se elämä ihmeellistä

Musta tossa kyvyttömyydessä rakastaa ei ole mitään pelottavaa tai outoa. Sen sijaan mua mietityttää se, miksi tällainen ihminen menee naimisiin. Tai miksi välttämättä ylipäätään seurusteleekaan. Ehkä se on vain osa sitä välinpitämättömyyttä? Jos välittäisi edes vähän, ei veisi vuosia toisten elämästä seurustelemalla tai olemalla tämän kanssa naimisissa ilman rakkautta. Paitsi jos se passaa sille toisellekin, silloin siinä ei ole mitään paheksuttavaa.

Minä tunnen rakkautta, mutten ikimaailmassa myöntäisi sitä. Sellainen vain altistaa kiristykselle ja syyllistämiselle. 

Minä olen samanlainen. Lapsiani rakastan, ainakin luulen niin.

Olen siis ollut kerran naimisissa, puolison janssa etäännyimme toisistamme ja erosimme. Ero oli kurja, mutta lopulta lasten kanssa selvisimme.

Yksi pitkä, 10 v, suhde oli ja yksi lyhyt, jonka torppasi alkuunsa.

Miehiä kohtaan olen suhteen alussa ilmeisesti tuntenut jotain, koska olen suhteeseen alkanut, vai liekö vain tapa, että joku piti olla.

Nyt olen elänyt yksin yli 10 vuotta, enkä suhdetta kaipaa.

Olen miettinyt, että mikä minussa on vikana. Nytkin olen valtavan ahdistunut, kaipa olen masentunut, yritän jaksaa olla töissä, eläke häämöttä perin vuoden päässä.

En muista lapsuudestani mitään kauhean dramaattista, isäni on jollain tapaa tunnekylmä, ehkäpä olen tämän perinnöksi saanut.

Olen paljon viime vuosina miettinyt itsemurhaa, mutta aikuisten lasteni ajattelu on minua estänyt, taakka olisi heille liian raskas.

Helpotusta haen viinistä, kerran vkossa juon pullollisen viiniä, haen äkkihumalaa, en tiedä miksi se hetkeksi helpottaa.

Huh, tulipa kirjoitettua totuus elämästäni julki, ikävä olen, vai mitä mieltä olette.

Töissä pärjään työkavereitteni kanssa, miehet ihastuvat minuun helposti, joka minua kummastuttaa. Ystäviä yksityiselämässä ei ole, en osaa ylläpitää ystävyyssuhteita, ilmeisesti itsetunto on niin heikko.

Olisi ihanaa, kun osainsin muuttua! Olisiko teillä neuvoja, miten voisin muutosta yrittää?

Rakastaminen ei oo helppoa! Mietin, että ihmiset oppii kaikenlaista mallin kautta - kuten lapset oppivat puhumaan ku kuuntelevat vanhempiaan yms. Eikö rakastaminenki oo jotain mitä me opitaan toisilta ja toisten kautta? Onko sulle osoitettu rakkautta, kun olit lapsi? Miten osoitat toisille rakkautta tai välittämistä? Lahjoilla, sanoilla, teoilla, eleillä, yhteisellä ajanvietolla, läheisyydellä?

Oot ihanan avoin, ku kerrot elämästäsi. Kyllä jokainen voi oppia rakastamaan

Jännittävää, sillä olen itse miettinyt kykyäni rakastaa lähiaikoina. Voiko masennus laimentaa näitä tuntemuksia? Miltä se rakkaus tuntuu? Kertokaa te, jotka rakastatte, että miltä se tuntuu?

Rakkaus ei tunnu miltään. Eikä sen kuulukaan tuntua. Se on asenne ja vaikuttaa teoissa.

Rakkauttahan on niin monen tyyppistä mutta olisiko nyt kysymyksessä ensisijaisesti kahden aikuisen ihmisen välinen rakkaus johon sisältyy myös erotiikka?

Siinä tilassa ihminen on suojaton, kaikkein haavoittuvin, nimittäin siinä tilassa kun uskaltaa antaa ja saada, olla alaston, rakastaa, se on elämän suola,

elämä rakennettuna tälle pohjalle vasta on elämää, kuinka ihanaa, antavaa, moniväristä rakkaus voikaan olla, saa antaa tuhlaillen, ei tarvitse pelätä köyhtyyvänsä, vastineeksi saa enempi kuin ikinä olisi voinut toivoa, kaipausten ja odotusten täyttymys, nukahdat hänen vierelle ja aamulla huomaat miten suloinen lämmin ja ihana toinen voi olla, haluaisit koskettaa häntä silmilläsi koska tuntuu ettei pelkkä näkeminen riitä,

siinä alkujuuri/lähtökohta jonka jälkeen olisi paljon sanottavaa mutta.....niin monta mieltä kuin on miestä, tämä on minun kokemukseni.

Minäkin olen miettinyt tätä kysymystä.

Osasin rakastaa noin kolmekysppiseksi asti, jonka jälkeen en muuta kuin lastani. Eroni lapseni isästä jälkeen olen menettänyt kykyni rakastaa ketään uutta kumppania tai ystävää, kammoan kaikkia liian läheisiä ihmissuhteita, myös läheisiä ihmissuhteita. Aiemmin minulla oli useampi paras ystävä,nykyään ei ketään. Viihdyn kyllä välillä ihmisten seurassa mutten koe mitään kiintymystä ketään kohtaan. Mistähän johtuu?

En minäkään rakasta ketään, olen kokenut rakkauteni häväistävän, ihmisten lähes vihaavan rakkauttani. Se vain sitten loppui kokonaan, kaikkiin. Minulta oikeastaan puuttuu ihan kaikki lämpimät tunteet ihmisiin. Olen todennut ne lähinnä vahingollisiksi ja ajanhukaksi.

Hei. Onneksi tai onnettomuudeksi on muitakin. Olen ollut naimisissa 40 vuotta ja en tunne mitään tunteita oikeastaan ketään kohtaan. Lapsia on 2 ja lapsenlapsia 4 joskus hetkellisesti rinnassa läikähtää heitä kohtaa joku tunne. En naura en itke..raahaudun päivästä toiseen. Rakkaudessa olen saanut siipeeni enkä saanut vasta rakkautta,mutta siitä huolimatta menin naimisiin. Kaikki tuntuu merkitömältä..

Taidat rakastaa myös peilikuvaa? Suht normaalia narsistille ettei oikeasti välitä muusta kuin itsestään ja siitä mitä on oma kroppa pukannut ulos.