Vanhusten psykologiaa tuntevia?

Ikääntyessä luonteenpiirteet vahvistuvat ja voimistuvat.

Hän taitaa olla kateellinen ja katkeroitunut, koska hän tajuaa hänen elämänsä olleen aika lailla tässä ja loppumatka on pelkkää haudan odottelua ja muiden elämän ilojen kuuntelua. On myös vaikka mitä fyysistä vaivaa, jotka pahentavat tilannetta. 

Näkisin, että hyvä keino olisi pyrkiä tuomaan hänen elämäänsä jotain muutosta, jolloin hän ajattelisi, että ei kaikki ehkä olekaan vielä koettu. Toisaalta tämä on vanhojen ihmisten kohdalla yleensä hankalaa, koska on nähty jo paljon ja terveydentila ei ehkä anna mahdollisuuksia suuriin muutoksiin. 

Tietenkin myös terapia on yksi vaihtoehto, mutta tuollainen ihmistyyppi ei ehkä ole ensimmäinen, joka sellaiseen haluaa lähteä. 

Se on ihmisen biologiaa. Terveys, kunto, muisti ja jaksaminen alkaa rapistua ajan mittaan ja se ilmenee mm. noin, että vanhus voi ärsyyntyä herkästi eri asioista, niistä "mitättömistäkin". Tuollainen voi myös olla ensioire alkavasta dementiasta tms.

Elämän viimeisinä vuosina on ihan tyypillistä "kääntyä itseensä", eli menettää kiinnostus ympäröivään maailmaan ja muihin ihmisiin ja katsoa kaikkea minäminäminä-linssien läpi. Näkyy monesti juuri tuollaisena jatkuvana väninänä ja kiittämättömyytenä. 

Katkeroituminen ei automaattisesti kuulu vanhuuteen.

Tommosia narisijoitahan niistä tuppaa tulemaan, ei jaksaisi kuunnella.

Voi olla masennusta. Alkavassa dementiassakin estot karisevat ja ihminen alkaa töksäytellä ties mitä.

Mutta voi olla ihan sitäkin, että tuon ikäpolven ihmiset on kasvatettu nöyriksi eivätkä he monesti vain pysty eivätkä osaa sanoa suoraan mielipiteitään tai tarpeitaan, vaan asiat pitää ilmaista kiertokautta valittamalla.

Luonne muuttuu. Ilkeästä isästäni on kuoriutunut kuin uusi ihminen, joka ottaa huomioon toiset ihmiset ja on kiinnostunut lastensa ja lastenlastensa elämästä. Hänen ajatuskulkunsa voivat olla hitaampia kuin nuorempana, mutta hänellä on aikaa enemmän.

TÄhän asti se on jaksanut ajatella, että hän odottaa kärsivällisesti, että joskus hänetkin huomioidaan ja hänkin saa, mitä haluaa, kunhan ensin kaikkien muiden tarpeet on huomioitu. Nyt se alkaa tajuta, että aika ei riitä, eikä sitä hänen vuoroaan koskaan tule. Arvaa vaan, alkaako se harmittaa ja saako se ilmaisemaan loukkaantumisensa, kun TAAS jonkun muun tarpeet tulee ensin.

Mun äidillä alkoi Alzheimer tuolla jatkuvalla valittamisella. Käytiin ihan muiden syiden takia lääkärissä, joka kiinnitti huomiota äidin olemukseen ja puheisiin, ja laittoi lähetteen tutkimuksiin geriatrille.

Kivut ja huonot unet voivat lyhentää pinnaa.

Vanhalle tulee vaivoja, vaikka ei varsinaisesti sairas olisikaan. Uni on huonoa ja on monenlaista tuntemusta, voimat vähenee eikä jaksa tehdä sitä mitä haluaisi ja toivoisi. Myös jos on yksinäinen, tarvitsee jonkun välillä kuuntelemaan mitä on mielessä viime aikoina pyörinyt ja se on tietenkin läheinen eli oma lapsi. Mitäs jos vaan kuuntelisit ihan rauhassa, etkä edes kinaisi vastaan, tuskinpa hän edes muuta haluaa. On vähän epäkypsää yrittää pitää aikuisena kiinni samoista rooleista kuin lapsena eli äiti on aina se, joka ottaa vastaan, ja lapsi se jota hoivataan. Ja vielä pahoittaa siitä mielensä! Julmaa.

Aivojen joustavuus vähenee vanhemmiten. Tämä näkyy ulospäin mielipiteiden ja asenteiden jyrkkenemisenä ja hermostumisena, kun asiat eivät mene oman mielen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Ihanko oikeesti ihmisen luonne ja asenne muuttuu vanhuksena? Johtuuko se siis ympäristöstä vai onko se ihan väistämätöntä kehitystä?

Äitini on 80 vee, mutta perusterve. Siis siihen ikään. Syö lääkkeitä mutta ei siis mitenkään sairasta mitään.

Hänellä on terveet fiksut perheelliset lapset. Kukaan meistä ei ole edes työtön. Tai narkomaani, tai elämänhallinta mistään kohtaa pielesdä.

Hänellä on ystäviä, sukulaisiakin on hengissä eikä mikään pitäisi käsittääkseni olla mitenkään huonosti.

Siis ajateltuna mitä monilla muilla on tai verrattaessa vaikka vanhoihin naapureihon tms.

Mutta silti: Mikään ei ole hyvin. Aina on jotain huonosti. Aina hän "loukkaantuu" jonkun tpisrn sanomisesta tai tekemisestä. Tai mistä vain. Kaikki on huonosti.

Koen tämän itse loukkaavana. Teen kaikkeni että eläisin hyvää ja normaalia tavallista ja raitista perhe -elämää. Kotini on siisti, lapset pärjäävät koulussa ja muuten. Mies on ahkera ja raitis. Silti joka kerta äidin mielestä jokin on huonosti.

Muuttuuko sitä valittavaksi vänisijäksi ihan vaan vanhuuttaan? Pyörii vain samojen asioiden keskellä?

Vai onko se luonteessa? Oliko mutsi yhtä tyytymätön ja kateellinen nuorena perheenäitinä?

Ahdistaa edes soittaa sille. Mikään ei kelpaa. Sitten se kehtaa vielä välittä kun me ei käydä perheenä tarpeeksi.

Miksi syö lääkkeitä jos ei sairasta mitään? :D

Kuulostaa ehkä hullulta mutta jo mainittujen aivorappeumasairauksien lisäksi hoitamaton virtsatulehdus voi aiheuttaa ko käytöstä.