Onko vanhempien avioero nykylapsille helpompi kuin oli meille?

Omat vanhempani erosivat kymmenen vuotta sitten, ei se olut silloin enää häpeä tai muutakaan. Nyt oma lapsi on ekalla luokalla ja juuri tuossa yhtenä päivänä mietin kuinka hän on omasta kaveriporukasta ainut joka asuu kahden aikuisen taloudessa ja sekin siksi että minulla on uusi mies.

En siis tietenkään tiedä koko luokan perhetilanteita, vain nuo muutamat joiden kanssa oma lapsi leikkii vapaa-ajalla.

Ei ole. Nykyisin ei välttämättä pilkata mutta vanhempien ero on aina todella rankka lapselle koska sitä ei ajattele omien vanhempien kohdalle. Ainoa poikkeus varmaan on lapsi jonka vanhemmat repii toisiaan kappaleiksi nenän edessä. Silloin se saattaa olla helpotus

No kyllähän se itse vanhempien eroaminen yhtä pahalta varmaan tuntuu, mutta onneksi siihen ei enää liity samanlaista häpeää, kun tosiaankaan ei ole ainoa kaveripiirin lapsi, jonka vanhemmat ovat eronneet.

Häpeää eroihin ei liity samalla tavalla kuin ennen eikä lapsi jonka vanhemmat ovat eronneet esim. koulussa ole enää mikään kummajainen ja se toki vaikuttaa myös lapseen.

Eroissa silti vaikeuteen vaikuttaa yhteiskunnallista ulottuvuutta enemmän henkilökohtaiset tunnesiteet ja tunteet. Toisille niiden käsittely on helpompaa toisille vaikeampaa, mutta en oikein usko että se ratkaisevasti olisi muuttunut.

Up

Ennen oli helpompaa kun ei ollut painetta tavata etävanhempaa vaan eronnut oli yh. Nyt on uusperheitä ja yleensä naisen lapsia suositaan esim viedään ulkomaille kun miehen lapset ei pääse edes Linnanmäelle isän kanssa. V-mäisiä naisia ja perheenrikkojia on enemmän jne. Uusperheessä lasten mielenterveys joutuu koetukselle jne.

Nykyään on helpompaa. Häpeä tai kiusatuksi joutuminen vanhempien eron takia ei ole niin suurta. Myöskin sosiaaliturva on parempi, on turvakoteja yms. Myöskin isät on entistä valistuneempia omasta vastuustaan tavata lapsiaan.

Minä erosin kahdeksan vuotiaana tokaluokkalaisena 70-luvulla. Muutimme maalta kaupunkiin. Olimme reilusti toista vuotta ilman vakituista asuntoa. Koska isä oli rakentanut omakotitalon jota ei ollut valmis pistämään ositukseen niin virallisesti meillä oli asunto ja emme sen takia päässeet edes vuokra-asunto jonoon. Asuimme sukulaisten ja tuttavien nurkissa, yhden kesän siirtolapuutarhamökissä ja yhden joulun / uudenvuoden ajan äidin työpaikan sosiaalitiloissa.

Minä olin reilusti yli kaksikymppinen ennen kuin kerroin kaverille että olen eronnut lapsena. Lapsena se vaan oli asia josta ei puhuttu kenellekkään. Perheen sisäisiä häpeöitä.

Ei ole helpompi. Olen seurannut monen avioeron jälkijäristyksiä. Hiljattain tapahtui yksi ero ja syynä kuulema se että mies ei huomioinut vaimoaan tarpeeksi tai lainkaan. Vaimo ei aiemmin ikinä puhunut mitään negatiivista mielestään mut eron jälkeen pääpuheenaihe. Ja ainuttakaan positiivista sanaa ole isästä kuullut. Kaksi lasta. On luultavaa et lapset kuulevat äitinsä pahoja puheita mitä äiti kertoo vierailleen. Isä on paha kaikessa. Lapset eivät unohda koskaan vanhempiensa eroa ja pienillä padoilla on korvat. Aika näyttää eron tulokset ,hyvät ja huonot.

Ei ole helpompi, mut vanhemmat haluaa usko niin viimeiseen asti. "Kyllä sen on parempi nähdä vanhemmat onnellisena" Ei kukaan kysy lapselta miltä tuntuu. Ja lapset on niin miellyttämisen haluisiakin, että haluavat tuota vanhemmille iloa. Varsinkin pienet. Teinit nyt osaa jo pistää hanttiin.

Juu lapset on nykyisin niin karastuneita, että eivät tunne mitään... No eivät ole.

Vierailija kirjoitti:

Ennen oli helpompaa kun ei ollut painetta tavata etävanhempaa vaan eronnut oli yh. Nyt on uusperheitä ja yleensä naisen lapsia suositaan esim viedään ulkomaille kun miehen lapset ei pääse edes Linnanmäelle isän kanssa. V-mäisiä naisia ja perheenrikkojia on enemmän jne. Uusperheessä lasten mielenterveys joutuu koetukselle jne.

Tämä on totta! Uusperheissä naisen lapset ovat usein huomattavasti paremmassa asemassa kuin miehen. Aivan eri arvoista kohtelua... Ja toki naiset aina keksii jonkun selityksen miksi näin. Näin tapauksia usein vierestä seuranneena olen todennut.

Vierailija kirjoitti:

Nykyään on helpompaa. Häpeä tai kiusatuksi joutuminen vanhempien eron takia ei ole niin suurta. Myöskin sosiaaliturva on parempi, on turvakoteja yms. Myöskin isät on entistä valistuneempia omasta vastuustaan tavata lapsiaan.

Minä erosin kahdeksan vuotiaana tokaluokkalaisena 70-luvulla. Muutimme maalta kaupunkiin. Olimme reilusti toista vuotta ilman vakituista asuntoa. Koska isä oli rakentanut omakotitalon jota ei ollut valmis pistämään ositukseen niin virallisesti meillä oli asunto ja emme sen takia päässeet edes vuokra-asunto jonoon. Asuimme sukulaisten ja tuttavien nurkissa, yhden kesän siirtolapuutarhamökissä ja yhden joulun / uudenvuoden ajan äidin työpaikan sosiaalitiloissa.

Minä olin reilusti yli kaksikymppinen ennen kuin kerroin kaverille että olen eronnut lapsena. Lapsena se vaan oli asia josta ei puhuttu kenellekkään. Perheen sisäisiä häpeöitä.

Sinä et tiedä p-kaan mitä nykyajan erolapset kokevat, jotenet voi sanoa noin heidän puolestaan!

Vanhempani erosivat 70-luvulla. Lapsena pienellä paikkakunnalla en tuntenut ketään, jonka vanhemmat olisivat eronneet. Onneksi sellaisesta ei lasten kesken puhuttu, kun tuntui ettei aikuisten tekemiset muutenkaan kiinnostaneet ketään.

Ennen lapsi/lapset jäivät yhdelle vanhemmalle, nykyään ne jotuu roudaamaan kahden kodin väliä säännöllisesti, eli sanoisin, että nykyään erolapsilla on vaikeampaa. Etenkin kun erot tapahtuu yleensä aiemmin kuin ap:n tapauksessa.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole. Nykyisin ei välttämättä pilkata mutta vanhempien ero on aina todella rankka lapselle koska sitä ei ajattele omien vanhempien kohdalle. Ainoa poikkeus varmaan on lapsi jonka vanhemmat repii toisiaan kappaleiksi nenän edessä. Silloin se saattaa olla helpotus

Tää on totta! Tai ainakin omalla kohdalla oli. Vanhemmat erosi kun olin 11 vuotias. Oli se surullista, ymmärsin, mutta ihan mieletön helpotus.

Kotona oli sen jälkeen kiva olla taas. Ei tarttenut kuunnella riitoja eikä elää myrkyllisessä ilmapiirissä.

Äitikin tuli taas mukavammaksi ja iloiseksi.

Isä myös ja musta oli jännää mennä isän luokse toiseen kaupunkiin, ainakin aluksi oli.

Mä oon vaan tyytyväinen että kävi niinkuin kävi. Elämä parani kaikilla.

Mun vanhemmat eros joskus kun olin vielä pieni, enkä muista ajasta muuta kuin pieniä pätkiä. Ei se kyllä mitään kivaa ollut. Äiti oli 11 vuotta yksin, ja löysi sitten uuden miehen. Oli se teini-ikäiselle minulle aikamoinen kulttuurishokki, kun elämä oli ennen sinällään tosi vapaata. Peruskäytöstavat piti osata ja käyttäytyä hyvin ja koulu piti hoitaa kunnolla. Jos seuraavana päivänä ei ollut koulua, sai valvoa niin myöhään kun huvitti kunhan ei herättänyt muita. Mutta tämä äitini miesystävä oli sitten kunnon natsikasvattaja aikaisempaan nähden. Riitelivät joskus äidin kanssa siitä, kun tämä äidin miesystävä valitti meille lapsille siitä jos kävimme yöllä vessassa tms, koska oli itse kasvatettu niin herkkäuniseksi, että pienikin valo tai ääni herätti heti. Ja tämä valitus tuli tosiaan jopa siitä, että keskellä yötä heräsi ja kävi vessassa. Ei mitään armoa. Ja aina piti imuroida ennen kuin lähti mihinkään kavereiden kanssa ulos. Meillä tosiaan saatettiin sitten imuroida joka päivä. Ennen sitä ilmapiiri oli onnellinen ja rakastava, myöhemmin jopa hieman pelokas. En sitten uskaltanut koskaan sanoa äidille mitään ärsytyksestäni, koska olivat kuitenkin pääsääntöisesti onnellisia yhdessä. Lopulta kuitenkin menetimme hermot siihen jatkuvaan siisteysnatsiuteen, ja kun tämä äidin miesystävä työtapaturmassa mursi selkänsä ja häntä piti koko ajan meidän kaikkien palvella (muistan tästä yhden kerran kun olin menossa ystäväni kanssa ulos kun tuli kaupunkiin pitkän matkan päästä ja äidin miesystävä sitten halusi että minun pitää jäädä tekemään hänelle ruokaa ja palvelemaan kun äiti oli töissä, niin enhän minä sinne ulos sitten päässyt) niin äiti lopulta jätti tämän. Ollaan onnellisia oltu siitä lähtien. Olen siis 17 nyt.

Kerran olin sairaalassa vakavan tilanteen takia. Lääkäri tuli kertomaan hoitosuunnitelmaa, ja olisin halunnut kuulla ne äidin kanssa kahdestaan, mutta äitin miesystävä välttämättä halusi jäädä. Lääkärit olettivat hänet isäkseni, mikä on ihan ymmärrettävää, eiväthän he voineet tietää. Mutta ilmaisin toiveeni kuulla hoitosuunnitelman äidin kanssa kahdelleen, jolloin tämä äitini miesystävä kimpaantui ja sanoi, kuinka HÄN on ISÄPUOLEN roolissa ja haluaa kuulla nämä asiat myös. Siinä vaiheessa suutuimme äidin kanssa molemmat. Minä en häntä minään isäpuolena koskaan nähnyt, vaan vain äidin miesystävänä. Äiti sitten käski hänet kunnioittamaan minun toivettani ja lähtemään pois huoneesta, minkä hän onneksi tekikin. Tässä vaiheessa eivät vielä asuneet yhdessä, joten tämä mies menikin sitten omalle asunnolleen eikä suostunut pitämään mitään yhteyttä äitiin kahteen kuukauteen.