Mitä opit vanhempiesi avioerosta?

Opin, että avioliiton ei kuulu olla kriisiä vuodesta toiseen. Jos näin on, joku on pahasti pielessä. Kriisejä toki tulee, mutta koko yhteiselämän ei sitä kuulu olla. Näin vanhemmillani oli 20 vuotta, kunnes tajusivat erota ollessani teini.

Se että lapset kärsii enemmän  jos ei psykopaattivanhempaa saada ajoissa ulos kuin jos se ois saatu ajoissa ulos. Lyhyesti: lapset ja, eroamisen häpeä ja  illuusio ydinperheestä ovat  ne kaikkein typerimmat ja turhimmat syyt pysyä parisuhteessa jos puolisona on persoonallisuushäiriöinen tai /ja väkivaltainen ihminen.

Mitä nuorempana lapset viedään pois sellaisen  henkilön vaikutuspiiristä, sitä vähemmän traumoja jää ja lapsillakin on mahdollisuus toimivaan parisuhteeseen aikuisina.

Sen, että koskaan, ikinä ei toista vanhempaa haukuta lapsille. Vaikka vanhemmat olisivat toisilleen kuinka veemäisiä sikoja, ei niitä kaadeta lasten niskaan. Eikä lapsia muutenkaan käytetä millään tavalla aseena tai kiristysvälineenä. Siinä kärsii aina eniten se lapsi. Vanhempien ero muutenkin myllää koko elämän uusiksi ja vaikka ero olisi kaikkien kannalta paras ratkaisu on se silti lapselle melkoinen kuormitus ja stressinaiheuttaja. Vanhempien velvollisuus on tehdä erosta lapsille mahdollisimman helppo ja laskusta uuteen elämään mahdollisimman pehmeä vaikka kuinka paljon kivempaa olisi riidellä ja tehdä toisen elämästä vaikeaa. Katkeruus ja kostonhimo on kertakaikkiaan tukahdutettava kaikessa lapsiin liittyvissä asioissa.

Opin, että kannattaa välttää parisuhteita, koska ihmiset eivät ole uskollisia toisilleen.

Sen, että hyvää puolisoa ei kannata hylätä hetken huuman vuoksi. 

Vanhempieni virheistä olen oppinut että

- jos erotaan, niin erotaan sitten oikeasti, eikä jäädä vanhaan suhteeseen roikkumaan.

- yhteen voidaan palata, jos se eron syy saadaan oikeasti selvitettyä. Pelkkä anteeksipyyntö ei kovin pitkään kanna.

- puhutaan asiat halki niiden oikeilla nimillä jo heti kun niitä tulee. Ei tule niin herkästi tarvetta erota.

Vierailija kirjoitti:

Sen, että koskaan, ikinä ei toista vanhempaa haukuta lapsille. Vaikka vanhemmat olisivat toisilleen kuinka veemäisiä sikoja, ei niitä kaadeta lasten niskaan. Eikä lapsia muutenkaan käytetä millään tavalla aseena tai kiristysvälineenä. Siinä kärsii aina eniten se lapsi. Vanhempien ero muutenkin myllää koko elämän uusiksi ja vaikka ero olisi kaikkien kannalta paras ratkaisu on se silti lapselle melkoinen kuormitus ja stressinaiheuttaja. Vanhempien velvollisuus on tehdä erosta lapsille mahdollisimman helppo ja laskusta uuteen elämään mahdollisimman pehmeä vaikka kuinka paljon kivempaa olisi riidellä ja tehdä toisen elämästä vaikeaa. Katkeruus ja kostonhimo on kertakaikkiaan tukahdutettava kaikessa lapsiin liittyvissä asioissa.

Täysin samaa mieltä. Itse toimin pikkulapsena vanhempieni välikätenä ja sain kuulla kuinka "isäs on paskapää" tai "äidilläs on joku uus juoppo miesystävä".

Että elämä heittelee ja ainoastaan itseensä voi luottaa 100%. Siispä oma ammatti, omat rahat, menot omassa hanskassa.... hyvä parisuhde on sitten vain positiivinen lisä omaan hyvään elämään.

Ja kannattaa hetki miettiä millaisen ihmisen kanssa niitä lapsia alkaa tehdä.

Opin aikalailla saman kuin ap.

Vanhempani ovat jälkeenjääneitä, lapsen tasolla, menetin ihan kaiken kunnioituksen heitä kohtaan, jäljelle jäi halveksunta.

En ole tekemisissä kummankaan kanssa.

Opin sen, ettei kaikenlaista peetä tule sietää eikä huonossa parisuhteessa tarvitse olla lasten takia.

Tosin olin niin pieni vanhempieni erotessa, että opin nämä vasta aikuisena.

Itselle tärkeimmät ajatukset ovat tosiaankin että lapset pidetään täysin erillä niistä riidoista: niin ennen eroa kuin sen jälkeenkin. Lapset kantavat syyllisyyttä ja ahdistusta vanhempiensa riidoista. Toista vanhempaa ei ikinä haukuta, panetella tai mollata lapsille.

Pahin tyyli on ehkä yrittää manipuloida lapsi myöntämään toisen vanhemman paskuus. "Miksiköhän se isä ei soittanutkaan sulle tänään, onpa kumma?" - Isi on ulkomailla Tanjan kanssa. "Niinpä juu, tietysti, siellähän se isä onkin."

Lapsia ei saa laittaa valitsemaan vanhempien välillä. Lasten sijoitus pitää ratkaista ulkopuolisten toimesta ellei lapsi oma-aloitteisesti vaadi jotain.

Eronneiden vanhempien pitää oppia keskustelemaan rakentavasti lasten asioista eron jälkeenkin. Riidat eivät auta yhtään ketään. Vanhempien ei pidä kilpailla suosiosta ja rakkaudesta rahalla tai lahjoilla.

Eron jälkeen lähivanhemman kannattaa ottaa kaikki tuki vastaan mitä pystyy jotta lapset eivät jää yksin kotiin itkemään kun äiti (tai isä) rällästää baareissa etsimässä uutta kumppania.

Niiden olisi pitänyt erota paljon aikaisemmin. Turha vetkuttelu vain pahensi asiaa.

Opin että "on minullakin oikeus omaan elämään" käy perusteluksi ihan kaikkeen paskaan mikä kaatuu lapsen päälle. Terveisiä vaan kaikille, jotka on näin sanoneet omille lapsilleen.

Isä ja äiti erosi melkein 30 vuotta sitten. Äiti haukkuu isää meille lapsille edelleen ja lapsenlapsille myös. Olen vasta aikuisena tajunnut, millaiseksi äiti teki isän ja hänen uuden vaimon elämän. Kiusasi ja stalkkasi ja käski meidän lasten haukkua isän uuden vaatteet ym. aina kun oltiin siellä. Äiti sanoi meille, ettei uusi osaa laittaa ruokaa ja mehän haukuttiin sen tekemät ruuat aina.

Äiti kyseli ja vaati tietää, mitä siellä on tehty tai mitä sinne on ostettu ja varsinkin, mitä "se akka" on tehnyt. Kyselee vieläkin, vaikka aikaa on kulunut jo 30 vuotta. Minä en edes enää kerro, milloin käyn isän luona

Onneksi ne erosivat. Toiset muistaa nukkumaanmenosta iltasadut. Minä muistan sen riitelyn.

Avioero voi olla myös hyvä asia koko perheen kannalta. Onneksi vanhemmat erosi kun olin 13v.

Elämäni...varsinkin teininä...olisi ollut kamalaa jos olisin joutunut asumaan narsisti-isäni kanssa saman katon alla ja katselemaan kuinka huonosti hän kohteli äitiäni ja taatusti olisin saanut oman osani jos en olisi hyppinyt ukon pillin mukaan. Vapaus ja rauha!

Vanhempani eivät ole eronneet, koska he eivät ole valkoroskaa, joka ei osaa valita kumppaniaan järkevästi. 

Eivät ihan eronneet mutta aviokriisistä opin, että miehillä on aina mielessä muutkin naiset ja kuka vain pettää kun saa tilaisuuden. Oman parisuhteen halusin tästä syystä avoimeksi, ei tarvitse piilotella ja salailla mitään.

Opin sen, että ei kannata koskaan mennä naimisiin. Olen 38-vuotias nainen, enkä ole koskaan ollut naimisissa. Vanhempani erosivat 20 vuotta sitten. Tarkennuksena sellainen juttu, että olin jo pienenä sitä mieltä, että en mene koskaan naimisiin. Se on pitänyt. :)

Sen, että pitää erota silloin kun rakkaus ja parisuhde loppuu eikä missään nimessä olla yhdessä vain lasten takia.

Vierailija kirjoitti:

Opin aikalailla saman kuin ap.

Vanhempani ovat jälkeenjääneitä, lapsen tasolla, menetin ihan kaiken kunnioituksen heitä kohtaan, jäljelle jäi halveksunta.

En ole tekemisissä kummankaan kanssa.

Sama.

Positiivista: näen vanhempani nyt erillisinä henkilöinä omine persoonallisuuksineen...

Negatiivista: ...ja totesin, etten ikimaailmassa kelpuuttaisi äitiäni edes hyvän päivän tutuksi. Omat teinit ovat jo tarpeeksi haastavia, mutta lähes seitsemänkymppinen teini on jo surullista katseltavaa.