Te joista vanhempienne ero oli hyvä asia (tuleekohan yhtään vastausta)

Olin jo omillani, kun vanhempani lopulta erosivat kokonaan, olivat asuneet jo erillään useamman vuoden sitä ennen. Minusta lopullinen ero tuntui kummallisesti pahalta, vaikka olin aiemmin ollut hyvilläni, kun isä muutti pois. Hänet kyllä aika lailla ulkoistettiin perheestä, mikä oli jossain määrin epäreilua, mutta myös johtui hänen omasta käytöksestään. Ei kaunis juttu. Avioero oli vain lopullinen niitti. Isä kuoli joitakin vuosia sen jälkeen, äiti on ollut jo pitkään uudessa liitossa. 

Kun isä muutti pois, jäimme äidin kanssa kaksin, isosisarukseni oli jo muuttanut aiemmin. Meillä oli muutama mukava vuosi kahdestaan, vaikka taloudellisesti oli tiukkaa. En tavannut isää enää juuri ollenkaan sen jälkeen ja aikuisena vain muutaman kerran lyhyesti.

Lisää? Onko näitä lapsia, jotka haluavat vanhempiensa eroavan ja elämä on sitten ollut ihanaa, kun niin kävi?

Isäni asui samalla kadulla ja oli helppo ja etenkin tervetullut molemmille. Hyvin sujui ja lopulta isän uudet lapset on nyt rakkaita sisaruksiani. Meillä on kiva perhe.

Vierailija kirjoitti:

Isäni asui samalla kadulla ja oli helppo ja etenkin tervetullut molemmille. Hyvin sujui ja lopulta isän uudet lapset on nyt rakkaita sisaruksiani. Meillä on kiva perhe.

Eli olit toivonut eroa?

Oli hyvä asia. Siihen aikaan ei ollut mitään viikko viikko systeemiä, joten äidille jäin. Sain kyllä itse valita. Valintaan vaikutti myös se että isä muutti toiselle paikkakunnalle enkä olisi halunnut myöskään vaihtaa koulua ja kavereita. Molempien kanssa erittäin hyvät välit.

Kun minun vanhemmat lopulta erosivat, muutin äidin ja sisarusten kanssa uuteen kotiin. Muistan ensimmäisen yön uudessa paikassa kuin eilisen. Nukuin makuupussissa lattialla sillä meillä ei vielä ollut sänkyjä. En ollut aiemmin nukkunut niin hyvin. Enää en valvonut aamuyöhön asti korva lattiassa kuunnellen josko isä alkaisi hakkaamaan äitiä.

Vanhemmat aloittivat huoltajuuskiistan minusta ja minun sisaruksista. En muista kuinka kauan huoltajuudesta väännettiin kättä. Isä oli valinnut "suosikkinsa" ja yritti erottaa siten meidät lapset toisistaan. En tiedä miksi mutta eräänä päivänä isä luovutti eikä enää jatkanut huoltajuuden hakemista. Se oli yksi iloisista päivistä, koska pelkäsin jatkuvasti isälle joutumista. Tiedän että kaikki se raivo mitä isä kohdisti äitiin ennen eroa olisi kohdistettu minuun mikäli isä olisi saanut huoltajuuden.

Yhtenä päivänä saatiin tieto, että isäni oli lopulta juonut itsensä hengiltä. Siinä vaiheessa olin 14v ja katkaissut välit isääni lopullisesti. Väliin jäi selvittämättömiä asioita, mutta niin niitä jää kaikille.

Uusperhekuvio ilmestyi isän kuoleman jälkeen. Äiti ei voinut aloittaa seurustelua isän vielä eläessä. Uuden kumppanin löydyttyä jouduttiin me lapset sivuun. Vanhimpana minä jouduin katsomaan nuorempien perään kun äiti vietti aikaa uuden miehen luona.

Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että äiti otti eron. Vaikka ero tulikin monia vuosia liian myöhään. En tiedä mikä lopulta oli se syy joka sai äidin lähtemään. Äitini on äärettömän kova marttyyri joten näistä asioista ei voi keskustella hänen kanssa ollenkaan sillä hän ottaa kaiken syyttämisenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni asui samalla kadulla ja oli helppo ja etenkin tervetullut molemmille. Hyvin sujui ja lopulta isän uudet lapset on nyt rakkaita sisaruksiani. Meillä on kiva perhe.

Eli olit toivonut eroa?

Tuskin kukaan lapsi toivoo vanhempien eroavan ilman syytä. Mutta kyllä lapsi näkee milloin asiat ei ole hyvin ja lapset toivovat tietysti vanhempiensa olevan onnellisia.

Minä toivoin varsinkin aikuisuuden kynnyksellä että vanhemmat eroaisivat. Eivät eronnet ja nyt 30 vuotta myöhemmin välit täysin tulehtuneet, edelleenkään en haluaisi ratkoa puhelimessa äitini huonoja parisuhdefiiliksiä ja riitoja isän kanssa.

Minusta asiat selkiytyivät eron myötä. En toki olisi toivonut, että olisi tarvinnut toivoa eroa. En ole nähnyt isää kuin täysin satunnaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni asui samalla kadulla ja oli helppo ja etenkin tervetullut molemmille. Hyvin sujui ja lopulta isän uudet lapset on nyt rakkaita sisaruksiani. Meillä on kiva perhe.

Eli olit toivonut eroa?

Tuskin kukaan lapsi toivoo vanhempien eroavan ilman syytä. Mutta kyllä lapsi näkee milloin asiat ei ole hyvin ja lapset toivovat tietysti vanhempiensa olevan onnellisia.

Mun vanhemmat olivat eronneet ennen kuin mä muistan. Heillä oli keskenään ihan hyvät välit. En mä ainakaan "toivonut heidän olevan onnellisia", vaan käyttäytyvän niin, että mä voisin olla onnellinen. Mutta ehkei mun tarvinnut, koska ei he varmaan sitten eronneina onnettomiakaan olleet.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni asui samalla kadulla ja oli helppo ja etenkin tervetullut molemmille. Hyvin sujui ja lopulta isän uudet lapset on nyt rakkaita sisaruksiani. Meillä on kiva perhe.

Eli olit toivonut eroa?

Tuskin kukaan lapsi toivoo vanhempien eroavan ilman syytä. Mutta kyllä lapsi näkee milloin asiat ei ole hyvin ja lapset toivovat tietysti vanhempiensa olevan onnellisia.

Mun vanhemmat olivat eronneet ennen kuin mä muistan. Heillä oli keskenään ihan hyvät välit. En mä ainakaan "toivonut heidän olevan onnellisia", vaan käyttäytyvän niin, että mä voisin olla onnellinen. Mutta ehkei mun tarvinnut, koska ei he varmaan sitten eronneina onnettomiakaan olleet.

ap

Tässä varmaan erona on se, että itse muistan sen kireän tunnelman, riidat jne. Ei sellaisessa talossa ole kenelläkään kivaa.

Me kaikki kolme lasta oltiin jo aikuisia kun vanhempamme erosivat, mutta toivoimme heidän eroavan jo paljon ennen tätä.

Isäni on narsisti joka teki äitini elämästä helvettiä. Eron jälkeen välit tulehtuivat niin pahasti, että emme ole enää isäämme missään yhteydessä. Äitini kanssa taas me kaikki olemme läheisempiä kuin koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni asui samalla kadulla ja oli helppo ja etenkin tervetullut molemmille. Hyvin sujui ja lopulta isän uudet lapset on nyt rakkaita sisaruksiani. Meillä on kiva perhe.

Eli olit toivonut eroa?

Ei vanhempani olleet onnellisia yhdessä. Kyllä.

Sellainen jännitys joka oli ilmassa laukesi. Ei mitään riitoja nähteni.

En muista vanhempieni erosta mitään, sillä olin sen verran pieni, mutta olen vahvasti sitä mieltä että se oli hyvä asia. En missään nimessä olisi halunnut heidän palaavan yhteen sitten vähän vanhempana! :D

Isäpuoleni on minulle hyvin tärkeä, hän on minut kasvattanut kuin omanaan. Lisäksi minulla on hyvät välit myös isääni. Kaikki voittivat lopulta tässä tilanteessa, vaikka ero ei ensin ollutkaan se kaikista sopuisin.

Vanhempieni ero oli ehdottomsti hyvä asia. KAIKKI ei tietenkään sen jälkeen parantunut, eikä KAIKKI elämässä edelleenkään ollut ihanaa, mutta selvästi vähemmän kamalaa.

Enää ei koulusta tullessa huuto kuulunut ulos asti, jatkuva riitely, mykkäkoulu ja tiuskiminen repinyt hermoja eikä ollut koko ajan sellainen olo, että pitää revetä moneen suuntaan miellyttääkseen kaikkia koska kaikki hankala johti aina tappeluihin. Kouluun ei ollut uskaltaa mennä, kun ei tiennyt, mitä kotona tapahtuu (vaikka edelleen yritän uskotella itselleni,että varsinaista väkivaltaa ei ollut, kun en nähnyt, mutta en uskonut siihen edes lapsena) eikä koulusta kotiinkaan meinennut uskaltaa tulla kun jo ulos kuuli, mitä tapahtuu. En edelleenkään pysty katsomaan televisio-ohjelmia, joissa huudetaan: putous jaa esim tämän takia katsomatta, samoin simpsonit ja moni muu sinänsä harmiton ohjelma. Se huuto tuntuu niin pahalta. Voitte myös kuvitella, että koulunkäyntini ei sujunut kovin hyvin, kun keskittymiskyky meni kaikki kodin riitoihin.

Vanhempani erosivat kun olin 13. Koulunkäynnin kannalta se oli myöhäistä, stressin lakkaamiseen kului aikaa eikä numeroita enää saanut nousemaan tarpeeksi. Oli kuitenkin niin ihanaa kun kotona oli rauhallista. Jäin isäni luo asumaan pariksi vuodeksi, kouloun jälkeen menin töihin ja muutin omilleni. Suhde äitiinkin parani kun molempien stressi väheni. Löysin hyvän ja hiljaisen miehen, joka ei huuda edes kissaa sisälle, ja saatiin lapsi. Pari vuotta sittenkävin aikuislukion ja nyt oon amkissa. En oo tyhmä, vaikka koulussa opettajat niin luuli. Jos vanhemmat ois eronneet aikaisemmin, olis mulla ammatin lisäksi hyvä työura. Toisaalta silloin ehkä ei olis tätä miestä, joten en sure sitäkään asiaa.

Asuin omillani, kun vanhemmat erosivat. Nuoremmat veljet asuivat tuolloin vielä kotona. Toivottiin kaikki kolme lasta, että porukat ymmärtäisivät erota. Vuosikausia riitelyä, mykkäkoulua ja isä nukkui eri huoneessa vuosia. Viimein sitten ilmoittivat, että eroavat. Äiti jäi kotitaloomme asumaan veljieni kanssa, heidän arki jatkui samana, onnellisempana. Äitillä on nykyään miesystäväkin. Isä muutti toiselle paikkakunnalle ja sai työpaikan. Hänen naisasioistaan en tiedä, mutta välimme paranivat eron jälkeen hieman. Nykyään soitellaan ja joskus nähdäänkin. Meillä oli hyvin tulehtuneet välit isän kanssa ennen eroa. Nykyään kaikki onnellisempia. Koen, että ero oli hyvä asia kaikille.

Minä ja nuorempi siskoni toivottiin monta vuotta vanhempien eroa. Isä joi, ei mitenkään rappioalkoholisti ollut, mutta lähes joka päivä kuitenkin. Se ei ollut kännissä väkivaltainen, mutta hankala ja pelottava. Sai milloin mitäkin päähänpistoja, ja ne piti sitten toteuttaa. Kuten vaikka kerran, kun se halusi ehdottomasti lähteä lasten kanssa marjaan, ja siellä me sitten yritettiin olla eksymättä ja suututtamatta faijaa kun se kekkuloi milloin missäkin, ja kävi pusikossa ottamassa huikkaa. Mutsia se komenteli ja tiuski, ja jopa koiriakin yritti kännipäissään "kouluttaa" tekemään älyttömiä temppuja.

Oltiin tosi helpottuneita kun se vihdoin loppui.

Erosivat ennen kuin ehdin toivomaan eroa, olin n 6 vuotias enkä muista huomanneeni kotona riitoja tai enteitä erolle. Jäimme asumaan vanhaan kotiimme isän kanssa ja äiti muutti suhteellisen kauas uuden miehen kanssa. Tapaamiset joka toinen viikonloppu ja lomilla vuorotellen. Vanhempien välit ovat olleet asialliset mutta en sanoisi lämpimiksi, eivät ole tekemisissä muuta kuin ns pakolliset. 

Lapsena oli joskus inhottavaa kun oli niin erilainen että asui isän kanssa ja äitiä ei näkynyt elämässä ollenkaan. Koulukavereissa oli useampia eroperheen lapsia mutta kaikki muut asuivat äidin kanssa. Asumisjärjestely oli kuitenkin erittäin hyvä päätös, saimme jäädä kotiin ja meillä oli todella hyvä lapsuus. Isä oli hyvä mies, ahkera ja säästäväinen, tavallinen duunari joka sai palkan riittämään kaikkeen ja sai vielä säästöönkin. Parempi meidän isän kanssa oli vaikka äitikin oli ihan "tavallinen", ei mikään alkoholisti, narkki tai muuten holtiton. Mutta hänellä on ollut työttömyyttä, rahattomuutta, parisuhdeongelmia, uusi ero, uusi avioliitto, monta muuttoa kaupungista toiseen jne. Kyllä meillä olisi ollut ihan erilainen elämä hänen kanssaan, ei välttämättä sinänsä huonompi mutta ajattelen että turvattomampi ainakin. Nyt saimme elää ja kasvaa tutussa ympäristössä maaseudulla, tuttujen ihmisten ja sukulaisten ympäröimänä, käydä pientä kyläkoulua ja leikkiä vapaasti ja huoletta lähimetsissä ja pelloilla. 

Äidin ensimmäinen uusi kumppani (uusi suhde oli eron syy) oli mukava, hän piti meistä lapsista ja me hänestä. En muista katkeruutta siitä että hän olisi vienyt äidin meiltä tms. Valitettavasti sekään suhde ei kestänyt. Näin aikuisena minusta ei ole kovasti väliä sillä pidänkö äitini uudesta puolisosta, välimme ovat etäiset. 

Yritätkö sä ap nyt hakea jotain puolusteluja sille, ettet uskalla erota, vai miksi sä puhut asiasta noin halveksuvasti? Etkö oikeasti usko, että monet lapset ovat oikeasti onnellisempia eron jälkeen?

Muutin äidin kanssa uuteen asuntoon. Isä asui silti tosi lähellä, kävelymatkan päässä. Eli pystyin näkemään isää usein. Kumpikaan ei ole vieläkään aloittanut uutta pitkäaikaista suhdetta. Mun mielestä toi oli hyvä asia, koska ennen ne aina riiteli. Ei oo kiva, jos kotona on läheiset onnettomia. Toki kurjaa on, että isään on nyt etäisemmät välit. Mutta toisaalta en usko että oltaisiin tän läheisempiä, vaikka oltais yhdessä asuttu. Se on vaan sen luonne, ettei se oikeen ota kontaktia. Olen nyt 24-vuotias. Vanhempani erosivat ollessani 5. Olen ihan alusta asti pitänyt sitä hyvänä päätöksenä.