Muistatko miltä tuntui oppia lukemaan?
Kommentit (28)
En kyllä muista, muistan kun ope sanoi hei sä osaat lukea tavaamatta tjsp.
Muistan kuinka feikkasin etten osaisi lukea vaikka osasin. Mutta syytä tälle en muista, miksen halunnut näyttää osaavani lukea? Kirja oli Barbapapa.
En muista lapsuudestani (onneksi) kovin paljon, mutta sen hetken ja fiiliksen muistan varmaan ikuisesti. Selasin auton takapenkillä aapista ja äkkiä vaan tajusin lukevani. Se oli ihanaa ja lapsellisuudessanikin tiesin, että nyt alkoi hauska aika. Olin neljävuotias.
En muista. Mutta toisaalta en muista muutakaan mitä tein 3-vuotiaana
Muistan. Olin 4v ja luin aamulla sängyssä kuvakirjaa. Yhtäkkiä tajusin, että en katsele kirjaimia erikseen vaan sanoina. Osasin lukea.
En mutta muistan miten tylsää oli, kun esikoulussa opeteltiin tavuja ja itse osasin jo täydellisesti lukea.
Itse asiassa muistan! Katselin Aku Ankkaa ja yhtäkkiä huomasin ymmärtäväni, mitä Touho sanoo.
Se tuntui huikealta. On yksi elämäni hienoista kokemuksista.
Muistan, koska selvitettyäni tuon "aikuisten käyttämän salaisen koodin" aloin lukea hullun lailla. Ahmin KAIKEN: lehdet, kirjat, kirjeet ja ihan kaikki mitä vain sain käsiini. Erityisesti jos se yritettiin piilottaa minulta :)
Jep. Tuntui kuin aivoni olisivat käynnistyneet:)
En muista, ensimmäisen suihinoton muistan yhä se ei tuntunut hyvältä tytön hampaat sattui.
En muista. Opin lukemaan varmaan niin hitaasti ja vähän kerrallaan, ettei se tuntunut miltään. Ei mitään ahaa-elämyksiä.
Silti minusta tuli himolukija, joka luki kaiken käsiinsä saamansa.
Muistan. :)
Olin nelivuotias ja "auttamassa" äitiä keittiössä. Siinä samalla katselin vähän ympärilleni, muun muassa hellaa ja siinä olevia kirjaimia, jotka jo tunsin. Yhtäkkiä ne kirjaimet muuttuivat päässäni kokonaisiksi sanoiksi, ja tokaisin äidilleni, että "Tuossa lukee Porin Maija".
En muista, muistan kyllä kun osasin lukea ja kaverin äiti oli tehnyt kaverille tavuviivat aapisen loppupuolen pitkiin kappaleisiin, jotka piti jo osata lukea suoraan.
Äitini väittää että osasin melkein lukea, kun pikkuveli syntyi, mutta sitten hän ei enää ehtinyt minua treenaamaan, olin 3,5v, itse kyllä muistelisin oppineeni lukeamaan ekaluokalla.
Muistan. Mummo luki minulle Aku Ankan taskukirjoja, kun olin 6-vuotias. Kun hän kyllästyi, yritin lukea itse. Vaikken kaikkea ymmärtänyt, kuvat helpottivat arvailua. Ensin luin yhden sivun ja pian huomasin lukeneeni yhdeltä istumalta 20 sivua. Voi sitä pikkulapsen riemua ja ylpeyttä!
En muista. Opin lukemaan jo kolmevuotiaana, kiitos äitini, joka luki minulle jatkuvasti.
Äitini aina sanoo, että opin lukemaan saunanlauteilla :) En ymmärtänyt koulun alussa lukemisesta mitään ja äitini aina väittää, että en vain luottanut itseeni tms. Itse muistan vain sen, että yhtäkkiä (kai siellä saunassa sitten) tajusin sen kirjaimen ja äänteen yhteyden. Mielikuvani on, että sitä ei jotenkin ihan suoraan selitetty koulussa, että kirjainta vastaa äänne ja ne vaan laitetaan peräkkäin vasemmalta oikealta. Muistan sen tunteen, kun katsoin koulussa sanoja ja luulin, että sen jotenkin mystisesti vaan hoksaa, mikä sen sanan "salakoodi" on. En usko, että siinä oli kyse mistään itseluottamuksen puutteesta vaan siitä, että sitä systeemiä ei selitetty kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tästä tulee mieleeni Keltikangas-Järvisen esimerkki jostain kirjasta. Lapsi oli hyvä matematiikassa, mutta opettaja oli sanonut, että päässälaskutehtäviä ei lasketa niin kuin yleensä lasketaan tms. Lapsi luuli, että niissä tehtävissä on jokin salainen viesti tms., mikä kertoo vastauksen, ja muut sen tajuavat, ja hän ei millään. Onneksi lopulta lapselle selvisi, että kyllä nekin laskut kuitenkin lasketaan :) Tällaista se on lasten (ja aikuisten) kanssa.
Muistan siitä jotain. Musta oli mahtava oivallus tajuta miten lukeminen tapahtuu, sillä aiemmin olin luullut sanojen koostuvan vain satunnaisista kirjaimista, jotka pitää vain muistaa joka sanan kohdalla ulkoa. Siis kirjainten yhteys sanojen ääntämiseen oli minulle suuri ahaa-elämys.
Kirjoittamaan oppiminen oli vielä mahtavampaa. Mikä "vallan" tunne! Olin uudesta taidostani niin iloinen, että raapustin kerran kotona yhteen puuseinään kirosanoja. Siihen ne sanat jäivät muistoksi siitä ylpeydestä, jonka kirjoittamaan oppiessani tunsin. Oli niin uskomatonta, että pystyin kirjoittamaan voimakkaitakin asioita. Vaikken siis muuten mikään kiroilija ollutkaan.
Olen aina osannut lukea. Ei minun tarvinnut sitä erikseen opetella.