Onko tavallista että keski-ikäinen äiti "kilpailee" tyttärensä kanssa?

On, jos on narsisti.

Meillä kyllä toisinpäin. Tytär mielellään käyttää mun kauneudenhoitotuotteita. Lainasi mun farkkutakkiakin. Ite en ole lainannut tuttäreltä mitään. Myös mun kaulahuiveja lainailee.

No ei todellakaan ole kilpailua! Tyttäreni suosittelee useinkin minulle jotain käyttämäänsä tuotetta ja ostan sen koska arvostan hänen mielipidettään. Kuka voi pitää tällaista kilpailuna?

Mulla ei ole ollut narsistista äitiä. Itsellä on ollut eron ja muiden elämänkriisejen vuoksi liian vähän yhteyttä teini-ikäiseen tyttäreeni. Pieni poikani sanoi eilen, että anna tuo laukku isosiskolle. 💗 Lapsen suusta tulee totuus.

Tiedän yhden tuollaisen tapauksen, jokseenkin narsistisia piirteitä tässä henkilössä. En tiedä millainen lapsuus hänellä on ollut, mutta todella katkera on omia vanhempiaan kohtaan ja se ihan huokuu ulospäin.

Itseäni ainakin ärsyttää kun tämä nelikymppinen äiti käyttäytyy kuin teini (mm. esittelee instagramissa teinien käyttämiä muotituotteita ja sivu täynnä peiliselfieitä hästägeineen...) Jos hänen teini-ikäiset lapsensa hankkivat jotain niin pian tällä äiti myös hankkii samoja tuotteita esim. kosmetiikkaa tai vaatteita. Pukeutuu tosiaan kuin teini, mikä on vähintäänkin hämmentävää.

Lisäksi tämän naisen lapset ovat eriarvoisessa asemassa keskenään. Vanhin lapsi on katkaissut välit äitiinsä kokonaan ja muutti toiselle puolelle Suomea. Varmasti säilyttääkseen oman mielenterveytensä. Yhdellä lapsista on lievä kehitysvamma ja tätä lasta selkeästi sorsii (muista lapsistaan postailee instagramiin kuvia, mutta tästä vanhimmasta ja tästä vammaisesta ei mainitse koskaan). Kaksi nuorinta lasta ovat siis suosikkeja ja vielä vähän liian nuoria tajutakseen kuinka myrkyllinen heidän äitinsä on. Sääli käy todella tätä perhettä, tuskin kukaan noista lapsista kykenee kasvamaan ehjäksi. Mies on täysin vaimonsa tossun alla eikä tunnu omaavan mitään omaa tahtoa tai persoonallisuutta.

Ehkä tuossa taustalla on jotain, että oma nuoruus on jäänyt elämättä. Esim. on ollut huono itsetunto tai perheellä ei varaa hankkia muotijuttuja mitä muilla nuorilla oli. En tiedä, mutta surullista on... Lapset tuosta kärsii.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän yhden tuollaisen tapauksen, jokseenkin narsistisia piirteitä tässä henkilössä. En tiedä millainen lapsuus hänellä on ollut, mutta todella katkera on omia vanhempiaan kohtaan ja se ihan huokuu ulospäin.

Itseäni ainakin ärsyttää kun tämä nelikymppinen äiti käyttäytyy kuin teini (mm. esittelee instagramissa teinien käyttämiä muotituotteita ja sivu täynnä peiliselfieitä hästägeineen...) Jos hänen teini-ikäiset lapsensa hankkivat jotain niin pian tällä äiti myös hankkii samoja tuotteita esim. kosmetiikkaa tai vaatteita. Pukeutuu tosiaan kuin teini, mikä on vähintäänkin hämmentävää.

Lisäksi tämän naisen lapset ovat eriarvoisessa asemassa keskenään. Vanhin lapsi on katkaissut välit äitiinsä kokonaan ja muutti toiselle puolelle Suomea. Varmasti säilyttääkseen oman mielenterveytensä. Yhdellä lapsista on lievä kehitysvamma ja tätä lasta selkeästi sorsii (muista lapsistaan postailee instagramiin kuvia, mutta tästä vanhimmasta ja tästä vammaisesta ei mainitse koskaan). Kaksi nuorinta lasta ovat siis suosikkeja ja vielä vähän liian nuoria tajutakseen kuinka myrkyllinen heidän äitinsä on. Sääli käy todella tätä perhettä, tuskin kukaan noista lapsista kykenee kasvamaan ehjäksi. Mies on täysin vaimonsa tossun alla eikä tunnu omaavan mitään omaa tahtoa tai persoonallisuutta.

Ehkä tuossa taustalla on jotain, että oma nuoruus on jäänyt elämättä. Esim. on ollut huono itsetunto tai perheellä ei varaa hankkia muotijuttuja mitä muilla nuorilla oli. En tiedä, mutta surullista on... Lapset tuosta kärsii.

Narsismi periytyy. Ja todella paljon on narsistisia piirteitä kuvauksessasi. Itse olen narsistin tytär. Se joka muutti kauas karkuun.

Vierailija kirjoitti:

No ei todellakaan ole kilpailua! Tyttäreni suosittelee useinkin minulle jotain käyttämäänsä tuotetta ja ostan sen koska arvostan hänen mielipidettään. Kuka voi pitää tällaista kilpailuna?

Ja lisään vielä, että tyttäreni on ikäänkuin mentorini monessa suhteessa. Hän saanut perheemme syömään terveellisemmin ja innostanut minut luopumaan hiusten värjäämisestä ja luonnonkosmetiikasta jne. Arvostan hänen mielipiteitääja tietojaan ja hänen "ohjauksessaan" saanut paljon vinkkejä paremmasta elämäntyylistä. Minusta tämä on todella hienoa ja ihailen kovasti hänen eettistä asennettaan.

Minäkin muutin eri paikkakunnalle, romahdin siellä henkisesti, muutin takaisin ja koen ahdistusta siitä milloin ja miten usein äitiäni näkisin että en olisi huono ihminen.

ap

Vierailija kirjoitti:

Minäkin muutin eri paikkakunnalle, romahdin siellä henkisesti, muutin takaisin ja koen ahdistusta siitä milloin ja miten usein äitiäni näkisin että en olisi huono ihminen.

ap

Minä en pysty olemaan missään tekemisissä. Tulee aina sellainen ihan fyysinen tukehtunisen tunne.

T. Narsistin tytär

Vierailija kirjoitti:

Minäkin muutin eri paikkakunnalle, romahdin siellä henkisesti, muutin takaisin ja koen ahdistusta siitä milloin ja miten usein äitiäni näkisin että en olisi huono ihminen.

ap

Millainen tilanne sinulla on äitisi kanssa? Minkä ikäinen olet?

Minulla on vähän samanlainen kokemus. Koen, että minut kasvatettiin sellaiseksi ettei minulla saisi olla omaa tahtoa tai omaa elämää. Yritin jatkuvasti miellyttää äitiä ja olla kiltti. Muutin opiskelujen ajaksi toiseen kaupunkiin, mutta tiiviisti olin äidin kanssa yhteyksissä. En siis itsenäistynyt vaikka omillani asuinkin.

Varmaan molemmat olemme olleet riippuvaisia toisistamme. Opintojen jälkeen muutin takaisin (asuin jopa äidin luona hetken aikaa) ja oma oloni huononi todella paljon. Vasta kun muutin toiseen kaupunkiin noin 250 km päähän olen taas kyennyt hengittämään. Minulla ei nuorempana ollut mitään omaa elämää... Nyt vasta olen alkanut käymään läpi sellaisia itsenäistymisvaiheita mitä monet käyvät läpi teini-iässä. Yritän olla kokematta huonoa omaatuntoa siitä että tapaan äitiä "vain" kerran kuukaudessa.

Olen myös tajunnut sen ettei minun tarvitse aina vastata kun hän soittaa tai samantien laittaa viestiä takaisin. Myöskään kaikkea elämästäni ei minun tarvitse hänelle kertoa eikä jatkuvasti kysyä neuvoa. (yhdessä vaiheessa kysyin neuvoa ennen jokaista pientäkin päätöstä elämässäni...)

Sinullakin on oikeus olla itsenäinen ja aikuinen. Monesti paras vaihtoehto on ottaa ihan fyysisesti etäisyyttä. Itseäni tämä ainakin on auttanut vaikka tämä prosessi on vielä kovin kesken...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin muutin eri paikkakunnalle, romahdin siellä henkisesti, muutin takaisin ja koen ahdistusta siitä milloin ja miten usein äitiäni näkisin että en olisi huono ihminen.

ap

Minä en pysty olemaan missään tekemisissä. Tulee aina sellainen ihan fyysinen tukehtunisen tunne.

T. Narsistin tytär

Mullekin tulee hengenahdistusta kun koko ajan tuntee että olen "katseen alla" ja mistä hän seuraavaksi loukkaantuu tai raivostuu.

Ja hän ei näe itsessään vikaa vaan on mielestään usein täysin syytönja minä käyttäytyn häntä kohtaan ilkeästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin muutin eri paikkakunnalle, romahdin siellä henkisesti, muutin takaisin ja koen ahdistusta siitä milloin ja miten usein äitiäni näkisin että en olisi huono ihminen.

ap

Minä en pysty olemaan missään tekemisissä. Tulee aina sellainen ihan fyysinen tukehtunisen tunne.

T. Narsistin tytär

Mullekin tulee hengenahdistusta kun koko ajan tuntee että olen "katseen alla" ja mistä hän seuraavaksi loukkaantuu tai raivostuu.

Ja hän ei näe itsessään vikaa vaan on mielestään usein täysin syytönja minä käyttäytyn häntä kohtaan ilkeästi.

Jep. Vihaan sitä luupin alla olemista. Minä en osaa tehdä mitään oikein. Olen tyhmä ja itsekäs. Minä tiedän mistä ja millaisista asioista se meteli nousee. En vaan halua koko elämääni peitellä asioitani ja näytellä, jotta meteliä ei nousisi. En myöskään pidä siitä, että jokaisen metelin yhteydessä se meteli jaetaan sukualisten ja naapurien kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin muutin eri paikkakunnalle, romahdin siellä henkisesti, muutin takaisin ja koen ahdistusta siitä milloin ja miten usein äitiäni näkisin että en olisi huono ihminen.

ap

Millainen tilanne sinulla on äitisi kanssa? Minkä ikäinen olet?

Minulla on vähän samanlainen kokemus. Koen, että minut kasvatettiin sellaiseksi ettei minulla saisi olla omaa tahtoa tai omaa elämää. Yritin jatkuvasti miellyttää äitiä ja olla kiltti. Muutin opiskelujen ajaksi toiseen kaupunkiin, mutta tiiviisti olin äidin kanssa yhteyksissä. En siis itsenäistynyt vaikka omillani asuinkin.

Varmaan molemmat olemme olleet riippuvaisia toisistamme. Opintojen jälkeen muutin takaisin (asuin jopa äidin luona hetken aikaa) ja oma oloni huononi todella paljon. Vasta kun muutin toiseen kaupunkiin noin 250 km päähän olen taas kyennyt hengittämään. Minulla ei nuorempana ollut mitään omaa elämää... Nyt vasta olen alkanut käymään läpi sellaisia itsenäistymisvaiheita mitä monet käyvät läpi teini-iässä. Yritän olla kokematta huonoa omaatuntoa siitä että tapaan äitiä "vain" kerran kuukaudessa.

Olen myös tajunnut sen ettei minun tarvitse aina vastata kun hän soittaa tai samantien laittaa viestiä takaisin. Myöskään kaikkea elämästäni ei minun tarvitse hänelle kertoa eikä jatkuvasti kysyä neuvoa. (yhdessä vaiheessa kysyin neuvoa ennen jokaista pientäkin päätöstä elämässäni...)

Sinullakin on oikeus olla itsenäinen ja aikuinen. Monesti paras vaihtoehto on ottaa ihan fyysisesti etäisyyttä. Itseäni tämä ainakin on auttanut vaikka tämä prosessi on vielä kovin kesken...

'

25 olen, ja en ole minäkään itsenäistynyt ikäisteni tahdissa. Ja äidin luona kun käy, usein tulee joku riita jos en kokoajan mielistele ja pinnistele. Teini-iässä kyllä lopetinkin tämän kun tajusin että sama se miten päin olen. Hän saa minut kokemaan että olen vaikea ja ilkeä ihminen, kun en aina jaksa. Lisäksi minulla ei ole ollut kunnon parisuhdetta. Tajusin vasta hiljattain että olen varmaan vältellyt kun olen luullut niin että missään läheisissä suhteissa ei varmaankaan ole tilaa sitten hengittää.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin muutin eri paikkakunnalle, romahdin siellä henkisesti, muutin takaisin ja koen ahdistusta siitä milloin ja miten usein äitiäni näkisin että en olisi huono ihminen.

ap

Millainen tilanne sinulla on äitisi kanssa? Minkä ikäinen olet?

Minulla on vähän samanlainen kokemus. Koen, että minut kasvatettiin sellaiseksi ettei minulla saisi olla omaa tahtoa tai omaa elämää. Yritin jatkuvasti miellyttää äitiä ja olla kiltti. Muutin opiskelujen ajaksi toiseen kaupunkiin, mutta tiiviisti olin äidin kanssa yhteyksissä. En siis itsenäistynyt vaikka omillani asuinkin.

Varmaan molemmat olemme olleet riippuvaisia toisistamme. Opintojen jälkeen muutin takaisin (asuin jopa äidin luona hetken aikaa) ja oma oloni huononi todella paljon. Vasta kun muutin toiseen kaupunkiin noin 250 km päähän olen taas kyennyt hengittämään. Minulla ei nuorempana ollut mitään omaa elämää... Nyt vasta olen alkanut käymään läpi sellaisia itsenäistymisvaiheita mitä monet käyvät läpi teini-iässä. Yritän olla kokematta huonoa omaatuntoa siitä että tapaan äitiä "vain" kerran kuukaudessa.

Olen myös tajunnut sen ettei minun tarvitse aina vastata kun hän soittaa tai samantien laittaa viestiä takaisin. Myöskään kaikkea elämästäni ei minun tarvitse hänelle kertoa eikä jatkuvasti kysyä neuvoa. (yhdessä vaiheessa kysyin neuvoa ennen jokaista pientäkin päätöstä elämässäni...)

Sinullakin on oikeus olla itsenäinen ja aikuinen. Monesti paras vaihtoehto on ottaa ihan fyysisesti etäisyyttä. Itseäni tämä ainakin on auttanut vaikka tämä prosessi on vielä kovin kesken...

'

25 olen, ja en ole minäkään itsenäistynyt ikäisteni tahdissa. Ja äidin luona kun käy, usein tulee joku riita jos en kokoajan mielistele ja pinnistele. Teini-iässä kyllä lopetinkin tämän kun tajusin että sama se miten päin olen. Hän saa minut kokemaan että olen vaikea ja ilkeä ihminen, kun en aina jaksa. Lisäksi minulla ei ole ollut kunnon parisuhdetta. Tajusin vasta hiljattain että olen varmaan vältellyt kun olen luullut niin että missään läheisissä suhteissa ei varmaankaan ole tilaa sitten hengittää.

ap

Minä peittelin ja salailin pitkäön asioitani. Kaikkea sitä mikä meni hyvin, en kertonut rahoistani tai mistään onnistumisista.

Nelikymppisenä väsyin tähän, ostin kalliin asunnon ja muutenkin viedtitin että annan oiut paut lähinarsistini mielipiteille. Järjetön mekkalahan siitä nousi. Minä olin kuulemma talousrikollinenkin, kun oli "sellaisia summia" yhtäkkiä. Lakkasin myös antamasta rahaa.

T. Narsistin tytär

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin muutin eri paikkakunnalle, romahdin siellä henkisesti, muutin takaisin ja koen ahdistusta siitä milloin ja miten usein äitiäni näkisin että en olisi huono ihminen.

ap

Millainen tilanne sinulla on äitisi kanssa? Minkä ikäinen olet?

Minulla on vähän samanlainen kokemus. Koen, että minut kasvatettiin sellaiseksi ettei minulla saisi olla omaa tahtoa tai omaa elämää. Yritin jatkuvasti miellyttää äitiä ja olla kiltti. Muutin opiskelujen ajaksi toiseen kaupunkiin, mutta tiiviisti olin äidin kanssa yhteyksissä. En siis itsenäistynyt vaikka omillani asuinkin.

Varmaan molemmat olemme olleet riippuvaisia toisistamme. Opintojen jälkeen muutin takaisin (asuin jopa äidin luona hetken aikaa) ja oma oloni huononi todella paljon. Vasta kun muutin toiseen kaupunkiin noin 250 km päähän olen taas kyennyt hengittämään. Minulla ei nuorempana ollut mitään omaa elämää... Nyt vasta olen alkanut käymään läpi sellaisia itsenäistymisvaiheita mitä monet käyvät läpi teini-iässä. Yritän olla kokematta huonoa omaatuntoa siitä että tapaan äitiä "vain" kerran kuukaudessa.

Olen myös tajunnut sen ettei minun tarvitse aina vastata kun hän soittaa tai samantien laittaa viestiä takaisin. Myöskään kaikkea elämästäni ei minun tarvitse hänelle kertoa eikä jatkuvasti kysyä neuvoa. (yhdessä vaiheessa kysyin neuvoa ennen jokaista pientäkin päätöstä elämässäni...)

Sinullakin on oikeus olla itsenäinen ja aikuinen. Monesti paras vaihtoehto on ottaa ihan fyysisesti etäisyyttä. Itseäni tämä ainakin on auttanut vaikka tämä prosessi on vielä kovin kesken...

'

25 olen, ja en ole minäkään itsenäistynyt ikäisteni tahdissa. Ja äidin luona kun käy, usein tulee joku riita jos en kokoajan mielistele ja pinnistele. Teini-iässä kyllä lopetinkin tämän kun tajusin että sama se miten päin olen. Hän saa minut kokemaan että olen vaikea ja ilkeä ihminen, kun en aina jaksa. Lisäksi minulla ei ole ollut kunnon parisuhdetta. Tajusin vasta hiljattain että olen varmaan vältellyt kun olen luullut niin että missään läheisissä suhteissa ei varmaankaan ole tilaa sitten hengittää.

ap

Minä peittelin ja salailin pitkäön asioitani. Kaikkea sitä mikä meni hyvin, en kertonut rahoistani tai mistään onnistumisista.

Nelikymppisenä väsyin tähän, ostin kalliin asunnon ja muutenkin viedtitin että annan oiut paut lähinarsistini mielipiteille. Järjetön mekkalahan siitä nousi. Minä olin kuulemma talousrikollinenkin, kun oli "sellaisia summia" yhtäkkiä. Lakkasin myös antamasta rahaa.

T. Narsistin tytär

Ahaa, kallis asunto = talousrikollinen :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin muutin eri paikkakunnalle, romahdin siellä henkisesti, muutin takaisin ja koen ahdistusta siitä milloin ja miten usein äitiäni näkisin että en olisi huono ihminen.

ap

Millainen tilanne sinulla on äitisi kanssa? Minkä ikäinen olet?

Minulla on vähän samanlainen kokemus. Koen, että minut kasvatettiin sellaiseksi ettei minulla saisi olla omaa tahtoa tai omaa elämää. Yritin jatkuvasti miellyttää äitiä ja olla kiltti. Muutin opiskelujen ajaksi toiseen kaupunkiin, mutta tiiviisti olin äidin kanssa yhteyksissä. En siis itsenäistynyt vaikka omillani asuinkin.

Varmaan molemmat olemme olleet riippuvaisia toisistamme. Opintojen jälkeen muutin takaisin (asuin jopa äidin luona hetken aikaa) ja oma oloni huononi todella paljon. Vasta kun muutin toiseen kaupunkiin noin 250 km päähän olen taas kyennyt hengittämään. Minulla ei nuorempana ollut mitään omaa elämää... Nyt vasta olen alkanut käymään läpi sellaisia itsenäistymisvaiheita mitä monet käyvät läpi teini-iässä. Yritän olla kokematta huonoa omaatuntoa siitä että tapaan äitiä "vain" kerran kuukaudessa.

Olen myös tajunnut sen ettei minun tarvitse aina vastata kun hän soittaa tai samantien laittaa viestiä takaisin. Myöskään kaikkea elämästäni ei minun tarvitse hänelle kertoa eikä jatkuvasti kysyä neuvoa. (yhdessä vaiheessa kysyin neuvoa ennen jokaista pientäkin päätöstä elämässäni...)

Sinullakin on oikeus olla itsenäinen ja aikuinen. Monesti paras vaihtoehto on ottaa ihan fyysisesti etäisyyttä. Itseäni tämä ainakin on auttanut vaikka tämä prosessi on vielä kovin kesken...

'

25 olen, ja en ole minäkään itsenäistynyt ikäisteni tahdissa. Ja äidin luona kun käy, usein tulee joku riita jos en kokoajan mielistele ja pinnistele. Teini-iässä kyllä lopetinkin tämän kun tajusin että sama se miten päin olen. Hän saa minut kokemaan että olen vaikea ja ilkeä ihminen, kun en aina jaksa. Lisäksi minulla ei ole ollut kunnon parisuhdetta. Tajusin vasta hiljattain että olen varmaan vältellyt kun olen luullut niin että missään läheisissä suhteissa ei varmaankaan ole tilaa sitten hengittää.

ap

Olen saman ikäinen enkä myöskään ole koskaan seurustellut. Minulla ei ole ollut ikinä edes ystäviä. Koulussa oli joitain kavereita, mutta kaikki ihmissuhteet ovat jääneet pinnallisiksi.

Nuorempana en edes uskaltanut ajatella seurustelua, se olisi ollut äidille kauhistus. Istuin kotona lukemassa kirjoja koko nuoruuteni. Nyt suren tuota "menetettyä nuoruutta".

Tahtoisin kyllä löytää puolison, mutta seurustelu ja kaikki siihen liittyvä tuntuu todella oudolta ja kaukaiselta. Varmaan mitä vanhemmaksi tulen niin sitä vaikeammaksi asia muuttuu. En oikein osaa käyttäytyä normaalisti miesten seurassa. Olen todella vaivaantunut...

Tuo tukehtumisen tunne mistä täällä on kirjoitettu on niin tuttu. Tahtoisin muuttaa ulkomaille, mutta en uskalla jättää äitiäni...

Suosittelen kyllä sinulle muuttamista toiseen kaupunkiin. Tarvitsisit omaa tilaa itsenäistymiseen ja muutenkin oman persoonasi rakentamiseen.