Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kannattaako yrittää yliopistoon 26-vuotiaana?
10.03.2017 |
Lukion jälkeen en ole tehnyt mitään, en opiskellut enkä käynyt töissä (paitsi kuntouttavassa). Päässäni on hitaasti muhinut ajatus, että opiskelisin jotain, mutta on aika monta syytä miksi ei. Ensinnäkään mua ei kiinnosta oikein mikään erityisen paljon, siis ei ole sellaista asiaa, jonka tietäisin olleen aina lähellä sydäntäni, toki aina hetkittäin voi kiinnostaa jokin tietty aihe, mutta toisena hetkenä ei kiinnostakaan. Opiskeluaiheen valinta on siis tosi vaikeaa. Osaan sentään sulkea monia aloja/aiheita kokonaan pois, koska jotkin asiat kiinnostavat vielä vähemmän kuin toiset.
Toinen ongelma on se, että vaikka jokin aihe saattaisikin vähän kiinnostaa, niin se ei välttämättä ammattina sopisi mulle tai se työnkuva ei kiinnostaisi.
En siis oikein tiedä millä PERUSTEILLA tekisin valinnan siitä, mitä yrittäisin lähteä opiskelemaan. Perus "mikä sua itteä kiinnostaa" ei oikein riitä, koska sitten opiskelisin vain tietoa omaan päähäni itse siitä hyötyen, mutta onko minusta koskaan takaisin hyötyä yhteiskunnalle, jos ajattelen opiskeluaiheen valintaa pelkästään opiskelun kannalta enkä myös tulevan työn kannalta?
Sitten "mikä ammatti sulle sopisi". En koe sopivani melkein mihinkään työhön, joita mieleen tulee. Vastaan tulee mm. ujous/ihmiskammo, huono fyysinen kunto ja jaksamattomuus ja luovuuden puute (ammatissa ei saisi joutua liikaa itse keksimään asioita, joiden keksimistä ei ole mahdollista opetella). Mutta luulen, että kaikkein suurin este on huono itsetunto, epävarmuus yms. Niin ja jonkinlainen motivaation puute ja innostumattomuus. Puuttuu ne voimat, jotka ajaa ihmistä eteenpäin. Toki voisin tehdä hetkittäin (sen verran kuin jaksan) jotain perustöitä, joista saa vähemmän palkkaakin, mutta työtä nekin työt on. Eli jos näen sen vaivan, että rupean työelämään, joka on minulle muita ihmisiä vaikeampaa, niin miksen samalla yrittäisi saada sellaista työtä, josta saa kohtuullisesti palkkaakin (edes melkein sen verran kuin suomalaisen keskipalkka suunnilleen on), joka motivoisi jatkamaan siinä "kärsimyksessä". Pelkkä työnilo ei riitä pitkälle.
Jos joskus onnistuisin valmistumaan vaikka yliopistosta, niin mitä jos palan henkisesti loppuun (kuten lukiossakin kävi) enkä jaksa tehdä enää mitään, kuten mennä töihin, mikä olisi ollut opiskelun tarkoitus. Olisin opiskellut turhaan ja tuhlannut yhteiskunnan varoja. Vienyt opiskelupaikan joltakulta toiselta.
On toki muutkin vaihtoehdot auki, ammattikorkea ja ihan perus amiskin, mutta yhtä lailla niissäkin on se valinnanvaikeus. Jo sekin on valinta, että millaiseen kouluun meneen. Ehkä yliopisto olisi mulle liian iso pala, en välttämättä edes pääsisi sinne.
Haluaisin kuitenkin saavuttaa elämässäni jotain, koska ahdistaa tämä saamattomuus ja mitättömyys. Pystyisin johonkin, jos en välittäisi joutavista esteistä, mutta on vaikea löytää oikeaa suuntaa, kun kaikki vaihtoehdot tuntuu jotenkin vääriltä ja huonoilta, mutta tämä valitsemattomuus etenkin. Pitäisi siis tehdä kompromissi eli sietää jotain huonoakin, mutta en osaa päättää mitä seikkoja korostaisin päätöksenteossa. Opiskelun mielekkyyttä ja aiheen kiinnostavuutta vai työn sopivuutta mulle? Ei voi saada kaikkea.
Aika hupenee. Vähään aikaan en ole kuullut sitä "olet vielä nuori, kyllä se mielenkiinnonkohde sieltä vielä löytyy".
Kommentit (20)
Itse olen sitä mieltä, että yliopistokoulutus menee hukkaan alle 23-vuotiaissa.
Mene ihmeessä. Viiden vuoden päästä olet joka tapauksessa yli kolmekymppinen, mutta voit olla kolmekymppinen jolla on yliopistotutkinto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa, jos sulla on motivaatio kohdallaan.
Mulla oli sama tilanne: ei lahjakkuuksia mihinkään, ei kiinnostusta mihinkään, rajoitteena lähinnä äärimmäinenn epäsosiaalisuus eli ei työtä jossa pitää olla paljon ihmisten kanssa tekemisissä.
23-vuotiaana, monen varastoduunissa vietetyn vuoden jäleken menin ammatinvalintapsykologille. Tämän kanssa päädyttiin että lähdin opiskelemaan laboratoriohoitajaksi terv. huolto-oppilaitokseen. Hän vakuutteli että siinä kun vain otetaan nopeasti niitä näytteitä, ei tarvitse olla erityisen sosiaalisesti sujuva. Mutta tein työtä vuoden ja olin sen jälkeen ihan hermoraunio jatkuvasta ihmisten kohtaamisesta. Ei kun duuniin elektroniikkatehtaaseen.
Yli kolmekymppisenä päätin että ei, minä en kyllä halua tehdä tehtaassa vuorotyötä loppuelämääni. Halusin akateemisen koulutuksen alalle jossa töitä riittää. Eräs silloinsen poikakaverini tuttu ehdotti tietojenkäsittelyoppia. Vastustelin: olen matemaattisesti lahjaton, en ymmärrä tietokoneista mitään. Mutta hän sanoi että niin on hänkin ja on moni muukin siellä opiskeleva matemaattisesti lahjaton, ja hyvin pärjää koodarina. Ja että ne tietokonehommat kyllä oppii jokainen suht normaalijärkinen sitten kun päättää oppia. Minäpä ajattelin että siellä alalla töitä riittää ja on hyvät palkat, joten opiskelen sinne kun kerran mikään muukaan ei kiinnosta.
Enkä ole katunut koskaan, en varsinkaan tilipäivinä kun 4800 euron bruttopalkasta jää käteenkin ihan mukava siivu sinkun elämiseen ;) Tykkäänkö työstäni? En, mutta en myöskään inhoa sitä. Se on neutraalia samalla tavalla kuin tehtaantyö oli, ei kivaa, ei kamalaa, erittäin siedettävää tehdä hyvää palkkaa vastaan. Työni teen ajatuksella: "ei työn kivaa kuulukaan olla, mutta leipänsä eteen vaan pitää tehdä jotain", ja laitan itseni tekemään. Kitinät pyllyyn ja hommiin. 12 vuotta olen jo näin koodaillut ja olen varmasti onnellisempi kuin olisin köyhänä työttömänä. Työn ehdoton hyvä puoli on että saan 98% ajasta tehdä työtäni ihan yksin, paljon myös etänä kotoa.
Eli joo, kyllä minusta kannattaa tuossa iässä opiskella. Oli siellä yliopistolla nelikymppisenäkin alaa vaihtavia eikä siinäkään mitään ongelmaa ole.
Ilman muuta kannattaa. Ihminen yleensä katuu asioita, jotka on jättänyt tekemättä, joten niin varmaan käy sinullekin. Sinä olet vielä nuori. Viisi vuotta eteenpäin tuntuu hurjan pitkältä ajalta, mutta viisi vuotta taaksepäin onkin ollut ihan äsken.
Itse opiskelin tasan sitä mikä itseä kiinnosti välittämättä siitä mitä muut sanoo tai mikä on työllistymismahdollisuus. Päädyin perustamaan yrityksen, niin ei tarvitse toisten määräiltävänä palaa loppuun. Ja muuten, aloitin opinnot 26 vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Valitse joku ala ja ala opiskella sitä. Jos ala ei tunnu omalta, voit myöhemmin vaihtaa sitä. Näin me muutkin teemme. Ei ainakaan kannata jäädä vuosiksi kotiin pohtimaan asiaa.
No joo, liian kauan kyllä mietin ennen kuin teen päätöksen. Jotenkin luulen, että jos teen päätöksen, niin siihen on kanssa sitten sitouduttava ja mielen vaihtamisesta seuraa jotain epämääräistä "kamalaa". Tai esim. oikeus opintotukeen lakkaa. Eikö siihen ole jokin rajattu aika, kauanko sitä yhteensä voi saada? On mulla kyllä jonkin verran säästöjä itsellä. Huolestuttaa se, että kun olen päättänyt, niin motivaatiota ja määrätietoisuutta söisi jatkuva epäily "kuuluisikohan mun sittenkään tehdä tätä"... Ajattelen kai liian neuroottisesti, kun taas jotkut ihmiset on tällaisten asioiden kanssa niin huolettomia.
Tunnen olevani tekemässä loppuelämääni ratkaisevaa, eeppisen valtavaa päätöstä, jossa ei saa missään tapauksessa mokata ja jonka tehdäkseen pitää ottaa selvää tosi monesta asiasta (ja olen viime vuodet onnistuneesti vältellyt ammateista ja opiskeluista tiedon saamista), jotta olisi tarpeeksi tietoa päätöstä varten. Apua!
Sitten kun pitäisi muuttaa jonnekin muualle, pitäisi valita mihin muuttaa (vai valitsenko ensin oppilaitoksen?), koska kotikaupunkiini en voi jäädä enää hetkeksikään homehtumaan ja ahdistumaan. On siis paljon kaikkia käytännön asioitakin hoidettavana ja ahdistusta lisäämässä.
ap.
Avoin yliopisto tai amkin polkuopinnot voisi sopia sulle. Täytä ammatinvalintatestejä, käy yliopiston massaluennoilla tutustumassa alaan, sinne saa mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli sama tilanne: ei lahjakkuuksia mihinkään, ei kiinnostusta mihinkään, rajoitteena lähinnä äärimmäinenn epäsosiaalisuus eli ei työtä jossa pitää olla paljon ihmisten kanssa tekemisissä.
23-vuotiaana, monen varastoduunissa vietetyn vuoden jäleken menin ammatinvalintapsykologille. Tämän kanssa päädyttiin että lähdin opiskelemaan laboratoriohoitajaksi terv. huolto-oppilaitokseen. Hän vakuutteli että siinä kun vain otetaan nopeasti niitä näytteitä, ei tarvitse olla erityisen sosiaalisesti sujuva. Mutta tein työtä vuoden ja olin sen jälkeen ihan hermoraunio jatkuvasta ihmisten kohtaamisesta. Ei kun duuniin elektroniikkatehtaaseen.
Yli kolmekymppisenä päätin että ei, minä en kyllä halua tehdä tehtaassa vuorotyötä loppuelämääni. Halusin akateemisen koulutuksen alalle jossa töitä riittää. Eräs silloinsen poikakaverini tuttu ehdotti tietojenkäsittelyoppia. Vastustelin: olen matemaattisesti lahjaton, en ymmärrä tietokoneista mitään. Mutta hän sanoi että niin on hänkin ja on moni muukin siellä opiskeleva matemaattisesti lahjaton, ja hyvin pärjää koodarina. Ja että ne tietokonehommat kyllä oppii jokainen suht normaalijärkinen sitten kun päättää oppia. Minäpä ajattelin että siellä alalla töitä riittää ja on hyvät palkat, joten opiskelen sinne kun kerran mikään muukaan ei kiinnosta.
Enkä ole katunut koskaan, en varsinkaan tilipäivinä kun 4800 euron bruttopalkasta jää käteenkin ihan mukava siivu sinkun elämiseen ;) Tykkäänkö työstäni? En, mutta en myöskään inhoa sitä. Se on neutraalia samalla tavalla kuin tehtaantyö oli, ei kivaa, ei kamalaa, erittäin siedettävää tehdä hyvää palkkaa vastaan. Työni teen ajatuksella: "ei työn kivaa kuulukaan olla, mutta leipänsä eteen vaan pitää tehdä jotain", ja laitan itseni tekemään. Kitinät pyllyyn ja hommiin. 12 vuotta olen jo näin koodaillut ja olen varmasti onnellisempi kuin olisin köyhänä työttömänä. Työn ehdoton hyvä puoli on että saan 98% ajasta tehdä työtäni ihan yksin, paljon myös etänä kotoa.
Eli joo, kyllä minusta kannattaa tuossa iässä opiskella. Oli siellä yliopistolla nelikymppisenäkin alaa vaihtavia eikä siinäkään mitään ongelmaa ole.
Kuulostaa kivalta, varmaan mielelläni päätyisin suunnilleen samanlaiseen tilanteeseen kuin sinä. Eli työ olisi neutraalia (ei siis sietämätöntä, jatkuvasti stressaavaa, liian vaikeaa tms.) ja palkkakin motivoisi pääsemään lievistä työhuolista yli.
Ohjelmointi, tietotekniikka ja sellaiset kiinnostaa jonkin verran, mutta jostain syystä olen ajatellut niiden töiden olevan luonteelleni huonoja. Eli se olisi juuri sellainen "pelkkä aiheen opiskelu kiinnostaisi enemmän kuin itse työ" -tyylinen ongelma.
Onkohan noissa koodailuhommissa itsenäisyydestä huolimatta kuitenkin säännöllinen, ulkoa määrätty työaika ja onko tehtävät ulkoa säädettyjä? Mulle ei sopisi, jos joutuisin jatkuvasti etsimään itse uutta hommaa ja "tyrkyttämään" palvelujani, vaan työn pitäisi olla vakaata, jotta se ei olisi liian stressaavaa eikä toisi turvattomuuden tunnetta.
ap.
Ei tuossa iässä kyllä kannata enää kauheasti vatvoa vaan vain kylmästi valita joku joka nyt ei suorastaan vastenmieliseltä tunnu, ja sitten sisulla opiskella se tutkinto. Varmasti tulee hetkiä jolloin tuntuu että onko tämä oikea ala ja pitäisikö vaihtaa mutta niille ei pidä antaa periksi ellei syyt tunteeseen ole erittäin perustavanlaatuiset niin että tietää varmasti että työura alalla tulisi oleman tuskaa.
Ap:n tapaisille (olen itsekin sellainen, jolla ei erityiskiiinnostuksia) ei koskaan tule löytymään mitään omaa alaa ja aina tulee olemaan valitettavaa missä tahansa alassa. Silloin peliin tulee päättäväisyys ja sisu, se erottaa ne jotka valmistuu ja pääsee hyviin töihin niistä jotka jää haihattelemaan ikuisiksi opiskelijoiksi ja etsimään todellista alaansa, huomaamaan sitten nelikymppisenä että hetkinen, ei sitä taida löytyä koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onkohan noissa koodailuhommissa itsenäisyydestä huolimatta kuitenkin säännöllinen, ulkoa määrätty työaika ja onko tehtävät ulkoa säädettyjä? Mulle ei sopisi, jos joutuisin jatkuvasti etsimään itse uutta hommaa ja "tyrkyttämään" palvelujani, vaan työn pitäisi olla vakaata, jotta se ei olisi liian stressaavaa eikä toisi turvattomuuden tunnetta.
ap.
Tämä onkin muuten yksi valtavan hieno puoli alassa: näissä hommissa löytyy valtavan erilaisia töitä. Voit tosiaan ryhtyä freelanceriksi jolloin olet tietyllä tavalla vapaa, mutta joudut myymään palvelujasi ja jatkuvasti opiskelemaan uusien toimeksiantajien järjestelmiä, toimialoja, tekniikoita jne. Tai sitten toinen ääripää: menet johonkin isoon taloon tyyliin Tieto tai CGI ja teet siellä klo 9-17 rutiininomaisesti samaa tuotetta tai saman asiakkaan järjestelmiä vuodesta toiseen (näissäkin saa nykyisin tehdä pari etäpäivää viikossa halutessaan). Tai sitten voit mennä jonnekin missä saa tehdä lähes 100% etätyötä - jotkut firmat sallii jopa ulkomailla asumisen ja sieltä etätyöskentelyn. Kaikenlaista vaihtoehtoa löytyy, jokaiselle sopivia, ja tällä hetkellä ainakin on työntekijän markkinat ja saa valita mistä tykkää.
Itse olen töissä tuollaisessa suuressa talossa, mutta etätyösopimuksella eli teen työni lähes täysin kotoa käsin. Sopii epäsosiaaliselle koirien omistajalle, joka tykkää asua vähän syrjemmässä, erinomaisesti: työt on Helsingissä mutta en joudu siellä asumaan kun en halua.
Tunnen kolmekymppisen ihmisen, jolla tosin on jo yksi tutkinto alla (ei ole kuitenkaan tehnyt töitä alalla), joka ei vieläkään tiedä, mitä elämällään tekisi. Hanttihommia hän on tehnyt ja useampia tutkintoja kokeillut, mutta jokaisen jättänyt kesken. Tuntuu vähän siltä, ettei hän halua päästää irti opiskelijaelämästä ja mennä ns. oikeisiin töihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan noissa koodailuhommissa itsenäisyydestä huolimatta kuitenkin säännöllinen, ulkoa määrätty työaika ja onko tehtävät ulkoa säädettyjä? Mulle ei sopisi, jos joutuisin jatkuvasti etsimään itse uutta hommaa ja "tyrkyttämään" palvelujani, vaan työn pitäisi olla vakaata, jotta se ei olisi liian stressaavaa eikä toisi turvattomuuden tunnetta.
ap.
Tämä onkin muuten yksi valtavan hieno puoli alassa: näissä hommissa löytyy valtavan erilaisia töitä. Voit tosiaan ryhtyä freelanceriksi jolloin olet tietyllä tavalla vapaa, mutta joudut myymään palvelujasi ja jatkuvasti opiskelemaan uusien toimeksiantajien järjestelmiä, toimialoja, tekniikoita jne. Tai sitten toinen ääripää: menet johonkin isoon taloon tyyliin Tieto tai CGI ja teet siellä klo 9-17 rutiininomaisesti samaa tuotetta tai saman asiakkaan järjestelmiä vuodesta toiseen (näissäkin saa nykyisin tehdä pari etäpäivää viikossa halutessaan). Tai sitten voit mennä jonnekin missä saa tehdä lähes 100% etätyötä - jotkut firmat sallii jopa ulkomailla asumisen ja sieltä etätyöskentelyn. Kaikenlaista vaihtoehtoa löytyy, jokaiselle sopivia, ja tällä hetkellä ainakin on työntekijän markkinat ja saa valita mistä tykkää.
Itse olen töissä tuollaisessa suuressa talossa, mutta etätyösopimuksella eli teen työni lähes täysin kotoa käsin. Sopii epäsosiaaliselle koirien omistajalle, joka tykkää asua vähän syrjemmässä, erinomaisesti: työt on Helsingissä mutta en joudu siellä asumaan kun en halua.
Kiitos, tämä jotenkin paransi kuvaani tuolta alalta, aiemmin olen ajatellut tuosta paljon "pelokkaammin", koska usein näen asioissa ne huonot puolet ja uhkakuvat. Eli jokin tällainen on ainakin yksi vaihtoehto mulle.
ap.
Kannattaa ja luota itseesi! Minä aloitin opinnot yliopistossa tuossa iässä enkä ollut oikein tehnyt mitään sitä ennen. Luulin etten varmaan pääse mutta pääsin helposti :) Mulle ala oli kyllä ihan selvä. Se vain yhtäkkiä kirkastui minulle juuri sillä hetkellä kun sitä vähiten ajattelin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikalailla sama juttu, mutta olen sinua muutaman vuoden vanhempi, ja minulta puuttu väylä sinne yliopistoon koska ylioppilaaksi en valmistunut. Minulla on diagnoosi vaikea asteinen paniikkihäiriö, jonka vuoksi olen joutunut lopettamaan useita aloittamiani opintoja. Ne ketkä eivät minua tai sairauttani paremmin tunne, mutta tietävät että olen koulut monesti aloittanut ja sitten ne jättäneet kesken, luulevat että olen tehnyt kaiken silkkaa laiskuuttani tai viitsimättömyyttäni. Totuus on hieman toisenlaisen. Olen käynyt useilla eri lääkäreillä ja psykologeilla niin julkisella kuin yksityiselläkin, itkenyt siellä ja ollut itkemättä, jotta saisin lääkityksen jota tarvitsisin selvitäkseni ja pärjätäkseni sairauteni kanssa tässä yhteiskunnassa. Ovat vain määränneet masennuslääkettä masennuslääkkeen perään, mikä on vain pahentanut oloani, enkä ollut masentunut ennen tätä sairautta, nyt olen. Toisaalta en haluaisi luovuttaa vieläkään, vaan mennä sinne yliopistoon vaikka nelikymppisenä, en ole itse niitä ihmisiä jotka miettivät voiko jotain asiaa tehdä iän vuoksi vai ei, mutta epätoivo ja pelko siitä, että joutuu jälleen pettymään itseensä estää toteuttamasta mitään mitä haluaisin.
Vierailija kirjoitti:
Avoin yliopisto tai amkin polkuopinnot voisi sopia sulle. Täytä ammatinvalintatestejä, käy yliopiston massaluennoilla tutustumassa alaan, sinne saa mennä.
Kiitos vinkeistä. Joo, haluaisin kyllä tutustua yliopistoihin ja vaikka muihinkin kouluihin paikkoina, on vain jäänyt, koska kotikaupungissani ei ole korkeakouluja. Perus amis löytyy, mutta siellä kävin tutustumassa 9-luokalla, sekin voi olla vaihtoehto, jos korkeammat asteet on mulle liikaa, mutta haluan muuttaa mahd. pian pois täältä, joten en opiskelisi täällä siltikään.
Yritänpä ottaa selvää näistä tutustumisvaihtoehdoista.
ap.
Sama täällä. Aloitus voisi olla kirjoittamani. Tekniikka-aloja moni suosittelee, mutta minulla ei todellakaan riittäisi pää ja kiinnostus.
Vierailija kirjoitti:
Aikalailla sama juttu, mutta olen sinua muutaman vuoden vanhempi, ja minulta puuttu väylä sinne yliopistoon koska ylioppilaaksi en valmistunut. Minulla on diagnoosi vaikea asteinen paniikkihäiriö, jonka vuoksi olen joutunut lopettamaan useita aloittamiani opintoja. Ne ketkä eivät minua tai sairauttani paremmin tunne, mutta tietävät että olen koulut monesti aloittanut ja sitten ne jättäneet kesken, luulevat että olen tehnyt kaiken silkkaa laiskuuttani tai viitsimättömyyttäni. Totuus on hieman toisenlaisen. Olen käynyt useilla eri lääkäreillä ja psykologeilla niin julkisella kuin yksityiselläkin, itkenyt siellä ja ollut itkemättä, jotta saisin lääkityksen jota tarvitsisin selvitäkseni ja pärjätäkseni sairauteni kanssa tässä yhteiskunnassa. Ovat vain määränneet masennuslääkettä masennuslääkkeen perään, mikä on vain pahentanut oloani, enkä ollut masentunut ennen tätä sairautta, nyt olen. Toisaalta en haluaisi luovuttaa vieläkään, vaan mennä sinne yliopistoon vaikka nelikymppisenä, en ole itse niitä ihmisiä jotka miettivät voiko jotain asiaa tehdä iän vuoksi vai ei, mutta epätoivo ja pelko siitä, että joutuu jälleen pettymään itseensä estää toteuttamasta mitään mitä haluaisin.
Toi on kyllä perseestä. Itse sain kuulla ihan psykiatrilta vihjailuja, että käytän yhteiskuntaa hyväkseni tai jotain sellaista, koska olin vain kotona. Muutenkin sen analyysit tuntui välillä tulevan ihan puun takaan eikä liittyneet mun sanomiin asiohin. Eniten toivoisin apua (lääkkeellistä?) hermostuneisuuteen, mutta kai sellaisissa lääkkeissä on riippuvuuden vaara. Lukiossa käytin jossain vaiheessa muistaakseni Opamoxeja, kai niistä jotain apua ainakin aluksi oli, keho ei ollut niin jännittynyt. Mutta myöhemmin mulle määrättiin muutaman vuoden ajan mielialalääkkeitä, joiden vaikutus (jos sellaista juuri olikaan) perustui pitkäaikaiseen käyttöön eikä mielestäni vaikuttanut hermostuneisuuteen yksittäisissä vaikeissa tilanteissa. Eli en niiden avulla ollut mielestäni mitenkään uskaliaampi tai sosiaalisissa tilanteissa rennompi. Tilanteeni ei varmasti ole niin paha kuin sinulla, mutta en vain ole ollut niin kova yrittämään vaikeuksista huolimatta, olen vain luovuttanut ja rypenyt itsesäälissä. En ole taistelijaluonne, mutta haluaisin olla enemmän sellainen.
Sinä olet kuitenkin selvästi yrittänyt, ei sua voi moittia, tilanne ei ole sun vika, et ole käyttänyt sitä tekosyynä vaan siitä huolimatta kuitenkin yrittänyt, olet ollut rohkeampi kuin minä. Toivotaan, että päästään vielä elämässä eteenpäin ja saavutetaan jotain mitä halutaan, ettei tarvitsisi katua. Haluaisin olla välillä ylpeäkin itsestäni.
ap.
Vierailija kirjoitti:
Tunnen kolmekymppisen ihmisen, jolla tosin on jo yksi tutkinto alla (ei ole kuitenkaan tehnyt töitä alalla), joka ei vieläkään tiedä, mitä elämällään tekisi. Hanttihommia hän on tehnyt ja useampia tutkintoja kokeillut, mutta jokaisen jättänyt kesken. Tuntuu vähän siltä, ettei hän halua päästää irti opiskelijaelämästä ja mennä ns. oikeisiin töihin.
Ei varmaan saa töitä. Itsekin tekisin mielelläni hanttihommia, mutta kun jäykät suomalaiset työmarkkinat vaatii tutkinnon jopa oven avaamiseen.
Alue: Aihe vapaa
Valitse joku ala ja ala opiskella sitä. Jos ala ei tunnu omalta, voit myöhemmin vaihtaa sitä. Näin me muutkin teemme. Ei ainakaan kannata jäädä vuosiksi kotiin pohtimaan asiaa.