Mulla on koko elämän ollut ulkopuolinen olo
Sellainen että mä en kuulu mihinkään, en ole tervetullut mihinkään eikä mulla ole mitään oikeuksia. Sitä ei ollut vielä pienenä lapsena mutta koulukiusaamisesta se alkoi ja on jatkunut siitä. Olen ihmisenä näkymätön. jotenkin mä löydän itseni uudestaan uudestaan tilanteista, joissa ylitseni kävellään. Tunnun olen muille arvokas vain niin kauan kuin musta on jotain hyötyä muille. Asun vuokralla ja vihaan sitä mutta työhistoria(ttomuute)ni takia ei ole vaihtoehtoja asumismuodossa tai paikassa. Vuokra-asunto ei tunnu kodilta, koska ei saa tehdä mitään muutoksia, pitää lemmikkejä yms. Tuntuu että elämän isot asiat on niin peruuttamaton pielessä, että uppoudun täysillä merkityksettömiin yksityiskohtiin, katselen maisemia tai kuuntelen jotain ääntä. Nykyään olen tyytyväisimmilläni kun kuljen bussilla tai kävellen ja olen kahden paikan välissä, en missään, koko ajan liikkeessä. Silloinkin olen näkymätön, mutta silleen hyvällä tavalla.
Kommentit (15)
Vierailija kirjoitti:
Töihin menemällä saat lisää rahaa ja voit hankkia oman asunnon, jonne voit ottaa sen lemmikin.
Sepä onkin niin helppoa.
Jos lemmikki olisi sulle iso juttu, muuta johonkin sellaiseen vuokra-asuntoon jossa saa pitää lemmikkiä.
Eli sinusta tuntuu ihan samalta kun suurimmasta osasta ihmisiä. Onneksi olkoon!
Useimmille vähän vieraammat ihmiset on merkityksellisiä vain kun näistä on iloa tai hyötyä. Ei sitä tarvitse henkilökohtaisesti ottaa.
Sellaisiakin vuokrakoteja on, joihin saa ottaa lemmikin - tiedän, kun minulla on 2 koiraa ja olen aina asunut vuokralla omasta tahdostani kun en halua sitoutua mihinkään tiettyyn paikkaan asumaan.
ja voisikohan tuolle työasialle tehdä mitään? Hankkia joku hyvin työllistävän alan koulutus tms?
Mulla on vähän samansuuntaisia tuntemuksia. Muistot ennen kouluikää ovat onnellisia, mutta ekan luokan jälkeen putosin jotenkin joukosta.
Kaksi tyttöä alkoi kiusata minua, enkä kehdannut kertoa siitä kenellekään aikuiselle. Vaikea kuvitella näin jälkikäteen, ettei sitä huomattu koulussa tai kotona, koska olimme kavereita aluksi ja olimme tekemisissä paljonkin ennen kiusaamisen alkua.
Olen pohtinut tätä ulkopuolisuuden tunnetta ja tullut siihen tulokseen, että tuo lapsuuden tapahtuma on ollut sen kannalta merkityksellinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Töihin menemällä saat lisää rahaa ja voit hankkia oman asunnon, jonne voit ottaa sen lemmikin.
Sepä onkin niin helppoa.
Suomessa väkeä vaikka huru mykke, jotka ovat siihen kyenneet.
Olen samanlainen kuin ap :( kurja tunne.
I know what it feels like. Same happened to me...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Töihin menemällä saat lisää rahaa ja voit hankkia oman asunnon, jonne voit ottaa sen lemmikin.
Sepä onkin niin helppoa.
Suomessa väkeä vaikka huru mykke, jotka ovat siihen kyenneet.
Jonkun yksinäisen alapeukuttajan mielestä Suomessa ei ole paljoakaan työllistyneitä. Tosiasiassa heitä on vaikka kuinka paljon enemmän kuin työttömiä.
Mulla sama tunne.
On ollut aina.
Olin näkymätön lapsi. Se jolle ei kotona ollut tilaa ja joka ei saanut näkyä eikä kuulua eikä esittää toiveita.
Ymmärrän että siskoni, jolla on adhd (silloin puhuttiin vielä mbd:stä) oli työläs vanhemmille eikä aikaa tai sietokykyä riittänyt enää minulle. Sitä en hirveän hyvin ymmärrä että äitini tetapoi omia lapsuustraumojaan minulla. Oli itse esikoisena kokenut saavansa vähemmän huomiota kuin pikkusisko ja kosti sen minulle, nuoremmalle tyttärelleen.
Sitäkään en ymmärrä miksi hänen piti kertoa ettei olisi halunnut toista lasta ja että olisi voinut erota isästäni mikäli minä en olisi syntynyt.
Ulkopuolisuuden tunne on siis hyvin syvällä ja se on puhtaasti kasvatuksen tulosta.
Onnellisin olen silloin matkustaessani. Silloin on sosiaalisesti ok olla kuulumatta joukkoon. Voi olla ulkopuolinen ilman Ulkopuolisuuden tunnetta.
Elokuvat, kirjat ja teatteri auttavat myös paljon. Samoin kuvataiteet. Niiden avulla voin paeta omaan kuplaani ja olla onnellinen siellä. Kehitin sen kuplan jo alle kouluikäisenä ja keksin sinne perheen jonka elämään sain kuulua ja joka välitti minusta. En tiedä kuinka hullua se on, mutta se on auttanut minua hyväksymään itseni.
Vaikka olen menestynyt työelämässä ja taloudellisestikin, tarvitsen silti sen kuplaani jotta en kokisi olevani aivan kaikessa ulkopuolinen.
Ulkopuolisuuden tunnelukko
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Töihin menemällä saat lisää rahaa ja voit hankkia oman asunnon, jonne voit ottaa sen lemmikin.
Sepä onkin niin helppoa.
Suomessa väkeä vaikka huru mykke, jotka ovat siihen kyenneet.
Jonkun yksinäisen alapeukuttajan mielestä Suomessa ei ole paljoakaan työllistyneitä. Tosiasiassa heitä on vaikka kuinka paljon enemmän kuin työttömiä.
Ei se tunne poistu vaikka kävisi töissä ja omistaisi oman talon.
Kiltteydestä kipeä? Käsittelemätön häpeä? Näkymätön lapsi? Nappaako joku näistä?
Aika lohduttavaa lukea tätä ketjua. Koko yläasteen tunsin itseni ulkopuoliseksi vaikka pari kaveria olikin. Aloitin viime syksynä lukion ja ihan sama juttu. Kai tähän pitää vaan tottua. Pyörin kyllä joidenkin kanssa mutta tuntuu etten oikeen osaa tai voi olla oma itseni.
Töihin menemällä saat lisää rahaa ja voit hankkia oman asunnon, jonne voit ottaa sen lemmikin.