Kun on ollut pitkään yksin

En edes väitä vertaavani tilannetta heihin, jotka oikeasti kokevat, etteivät kelpaa kellekään, vaikka halu olisi kova. Siinä mielessä tilanteeni on toki parempi, että tiedän kyllä että kelpaisin. Mun ongelmani on se, että kun olen tässä nyt useamman vuoden ollut yksin, niin on niin helkkarin vaikea päästää ketään lähelle! En nyt varmasti mitään A-luokan matskua ole, mutta kuitenkin ulkonäöltäni sellainen, että miesseuraa kyllä saisin (olen ihan perusnätti, urheilullinen mutta muodokas vartalo, hyvin säilynyt jne.). Luonnekaan ei ole paha ja kumppanina olen kyllä vähintään kehityskykyinen, olen aika säyseä olematta kynnysmatto, en omistushaluinen enkä takertuva, silti haluan toisen tuntevan itsensä tärkeäksi jne. Ei mt-ongelmia, on vakityö ja elämänhallinta, hygienia ym. tärkeät asiat ihan raiteillaan. Sängyssä todella halukas ja monipuolinen enkä pelkää näyttää sitä, kun sinne asti päästään. Kuten sanottu, ei nämä asiat tietenkään jokaiselle potentiaaliselle kumppanille ole tärkeitä, mutta ne on piirteitä joita itsessäni arvostan.

Mutta tämä hiton muuri, minkä olen rakentanut itseni ja oman pienen elämäni ympärille. Omat aikataulut, omat rutiinit, omat harrastukset... Tiedän kokemuksesta (3 pitkää suhdetta takana), että kun joku pääsee koskettamaan mun sydäntä, niin kaikista noista ja monesta muustakin olen valmis joustamaan, ja haluaisinkin että näin kävisi, mutta käytännössä en kuitenkaan päästä ketään lähelle. En tiedä miksi, ei mua ole satutettu enkä ole menettänyt luottamusta miehiin. Haluaisin rakastua, mutta samalla jotenkin pelkään sitä. Jos jotain tutustumista tai tapailua onkin, niin en jotenkin osaa päästää tarpeeksi lähelle. Olen etäinen, mikä saa miehet jotenkin yrittämään entistä kovemmin, mikä ahdistaa mua entistä enemmän, jos minua kohtaan asetetaan liian suuria odotuksia heti alussa. Pelkään ehkä sitäkin, että satutan toista, jos annan sen liiaksi ihastua, enkä osaakaan vastata siihen, niin lopetan jutut heti alkuunsa. Nyt en enää ole edes yrittänyt, kun tämä kaava on toistunut riittämiin. No se nyt on ainakin selvä, että kotoani kukaan ei tule näitä muureja kolkuttelemaan!

Todella kuluttavan toimintamallin olen itselleni ominut, enkä osaa päästää tästä irti. Olisiko mitään rakentavaa sanottavaa, onko joku tunnistanut samat kuviot omassa elämässään ja kenties oppinut niistä eroon, kuinka sinä olet tavannut kumppanisi tällaisessa tilanteessa?

N37