miten saan estyneen lapsen avautumaan murheistaan

Vierailija kirjoitti:

Hermo menee. Ala-asteikäinen lapsi on aina ollut sellainen sulkeutunut simpukka. Jos kaikki pääsääntöisesti ok, niin ei siinä mitään, mutta kun tiedän että jotain on tapahtunut niin en saa selville mitään, vaikka naamasta näkee että jotain huonosti. Olen nyt kauttarantain siis muualta kuullut että jotain(mitä?) on tapahtunut. Ihan tyytyväisenä valehtelee kysyttäessä, että ei mitään ihmeitä ja poistuu iloisena omiin puuhiin. Asian voisi toki jättää tähän, mutta kun tiedän että jotain on! Ja haluan tietää sen! Jos ollut mukana jossain, tai vaikka ei olisikaan, mikä nyt on suistanut mielen. Sitten kun koitan kysellä lisää, lähtee joko poruamaan peiton alle -ei toivoakaan että sais sitten enää porusena kakistettua mikä vialla, vaikka se on siinä kohtaa jo selvää- tai sitten näyttelee kieltä, käyttäytyy huonosti, kiusaa sisaruksiaan (eli purkaa pahaa oloa muihin) ja saa mut sitten aivan raivon partaalle. Olen niin vihainen menneestä vuorokaudesta (kiukuttelua, kieltäytymistä, peiton alla itkeskelyä, kielen esittelyä ja kaikenlaista kiusaa esim ruokapöydässä) ja niinhän siinä taas kävi, että kaikenlaisen kiukuttelun päätteeksi otin aamulla puhelimen pois ynnä muita rangaistuksia ja tiedän kyllä että se ei auta tilannetta yhtään. Päinvastoin, ollaan sitten ihan lukossa. Miten mun oikeen pitäis häntä lähestyä että se asia ois helpoin puhua ulos? Sehän voi olla ihan pienikin juttu esim kaveri satuttanut varpaansa. Ja useimmiten onkin. Mutta tämä kyselyä seuraava dramaattinen käytös tekee asiasta niin suuren ja ittelläkin alkaa mielikuvitus laukata. Olen muuten aina ollut itse samanlainen (pidän vaikeat asiat sisällä), en kyllä silti tiedä miten toimia. Oishan sitä nyt vanhempana kiva vaan tietää ja jakaa murhe, kun lapsi ei ole vielä edes murroiässä. Epäonnistunut fiilis.

Tyttö vai poika? Äiti?

Laitat kovan kovaa vastaan, istutat pöydän ääreen ja ilmoitat että tästä ei sitten nousta ennen kuin on asiat puhuttu auki.

Kerro lapselle omista kokemuksista ja siitä, että olet ollut samanlainen. Rauhallista keskustelua, ei uhkailua. Eikä tuomitsemista luonteenpiirteen vuoksi.

"Epäonnistunut fiilis." Et varmaankaan oikeasti tarkoita tota niin kuin se nyt mulle tuli mieleen, mutta mun äitini mielestä kaikessa oli aina kyse siitä, miltä hänestä tuntui ja miten se vaikutti hänen elämäänsä. Ei kauheasti kiinnostanut eikä kiinnosta edelleenkään jakaa huolia, kun kaikessa on aina kyse HÄNESTÄ. Kun mä olen sairastanut, äitin on tehnyt mekkalana miten hän on nyt huolissaan ja ihan empatiasta tulee paha olo. Kun mua on kiusattu koulussa, niin siinäkin on tietysti äidin mielestä ollut tärkeintä miltä äidistä nyt tuntuu. Just joo.

Ehkä saan sekavan tekstini päätteeksi sellaisia neuvoja, että ei kaikkea tarvitse tietää jos kaikki oli suht kivasti ennen tätä kyselyrumbaa, mutta oikeesti haluaisin että lapsi voisi sen asian vanhemmilleen sanoa (luottamusta). Enkä voi sietää kun lapsi iloisena valehtelee mulle jotta vain pääsisi tilanteesta. Kai meidän vanhempien jotain kuuluukin tietää, eikä aina voi neuroottisena tentata muiden vanhemmilta. Mutta kaikki ikävä jää kertomatta, koska se on liian vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Laitat kovan kovaa vastaan, istutat pöydän ääreen ja ilmoitat että tästä ei sitten nousta ennen kuin on asiat puhuttu auki.

Ei toimi. Päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

"Epäonnistunut fiilis." Et varmaankaan oikeasti tarkoita tota niin kuin se nyt mulle tuli mieleen, mutta mun äitini mielestä kaikessa oli aina kyse siitä, miltä hänestä tuntui ja miten se vaikutti hänen elämäänsä. Ei kauheasti kiinnostanut eikä kiinnosta edelleenkään jakaa huolia, kun kaikessa on aina kyse HÄNESTÄ. Kun mä olen sairastanut, äitin on tehnyt mekkalana miten hän on nyt huolissaan ja ihan empatiasta tulee paha olo. Kun mua on kiusattu koulussa, niin siinäkin on tietysti äidin mielestä ollut tärkeintä miltä äidistä nyt tuntuu. Just joo.

Saattaapa näin ollakin. Kun jossain kohdin se kärsivällisyys loppuu ja itselle tulee kurja olo. Että sitä vastausta vaatii ihan oman mielenterveyden takia.

Vierailija kirjoitti:

Kerro lapselle omista kokemuksista ja siitä, että olet ollut samanlainen. Rauhallista keskustelua, ei uhkailua. Eikä tuomitsemista luonteenpiirteen vuoksi.

Kai se niin pitäis tehdä. Paljon on mennyt pieleen tälläkin kertaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro lapselle omista kokemuksista ja siitä, että olet ollut samanlainen. Rauhallista keskustelua, ei uhkailua. Eikä tuomitsemista luonteenpiirteen vuoksi.

Kai se niin pitäis tehdä. Paljon on mennyt pieleen tälläkin kertaa.

Se on varmasti vaikeaa, kun olette samanlaisia. Voit myös kokemustesi takia ymmärtää lastasi hyvin, ja lapsi kaipaa tulla ymmärretyksi ja kuulluksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Epäonnistunut fiilis." Et varmaankaan oikeasti tarkoita tota niin kuin se nyt mulle tuli mieleen, mutta mun äitini mielestä kaikessa oli aina kyse siitä, miltä hänestä tuntui ja miten se vaikutti hänen elämäänsä. Ei kauheasti kiinnostanut eikä kiinnosta edelleenkään jakaa huolia, kun kaikessa on aina kyse HÄNESTÄ. Kun mä olen sairastanut, äitin on tehnyt mekkalana miten hän on nyt huolissaan ja ihan empatiasta tulee paha olo. Kun mua on kiusattu koulussa, niin siinäkin on tietysti äidin mielestä ollut tärkeintä miltä äidistä nyt tuntuu. Just joo.

Saattaapa näin ollakin. Kun jossain kohdin se kärsivällisyys loppuu ja itselle tulee kurja olo. Että sitä vastausta vaatii ihan oman mielenterveyden takia.

No sieltähän se tuli. Sinä ja sinun kärsivällisyys, sinä ja sinun kurja olo, sinä ja sinun mielenterveytesi. Eihän tuossa uskalla kertoa äidille mitään, kun mamman mielenterveys pettää kun kaikki ei mene niin kuin tahtoo.

Kannattaisi varmaan miettiä sitä, mikä johti siihen ettei sitä vastausta alunperin edes saanut. Miksi vaikeuksista kertominen omalle äidille on ikävää, että lapsi mieluummin valehtelee. Minusta vastaus on aika ilmeinen. Tiedoksesi, että sinun lapsesi on erillinen ihminen, jonka elämässä ei ole aina kyse sinusta.

Tyttö vai poika? Äiti?[/quote]

Poika& äiti. Isällä on päinvastainen tekniikka, antaa asioiden olla, ei tosin huomaa mitään mitä ei ääneen sanota. Eikä sitten tiedä ikinä mistään mitään.

Oma äitini oli sellainen raivopäinen meuhkaaja, joka toitotti aina, että kaikesta voi ja saa puhua hänelle. Opin kyllä aika nopeasti, että kaikkea ei voi kertoa, sillä se raivoaminen ja henkinen lyttääminen, mikä oli seurauksena jonkun pikkumokan tunnustamisesta oli monin kerroin vaikeampi kestää, kuin asian pitäminen itsellä. Oman lapsen kohdalla havahduin toistavani samaa virhettä ja olen koittanut paikata asiaa. Se maltin säilyttäminen on tosi tärkeää, vaikka kuinka suututtaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Epäonnistunut fiilis." Et varmaankaan oikeasti tarkoita tota niin kuin se nyt mulle tuli mieleen, mutta mun äitini mielestä kaikessa oli aina kyse siitä, miltä hänestä tuntui ja miten se vaikutti hänen elämäänsä. Ei kauheasti kiinnostanut eikä kiinnosta edelleenkään jakaa huolia, kun kaikessa on aina kyse HÄNESTÄ. Kun mä olen sairastanut, äitin on tehnyt mekkalana miten hän on nyt huolissaan ja ihan empatiasta tulee paha olo. Kun mua on kiusattu koulussa, niin siinäkin on tietysti äidin mielestä ollut tärkeintä miltä äidistä nyt tuntuu. Just joo.

Saattaapa näin ollakin. Kun jossain kohdin se kärsivällisyys loppuu ja itselle tulee kurja olo. Että sitä vastausta vaatii ihan oman mielenterveyden takia.

No sieltähän se tuli. Sinä ja sinun kärsivällisyys, sinä ja sinun kurja olo, sinä ja sinun mielenterveytesi. Eihän tuossa uskalla kertoa äidille mitään, kun mamman mielenterveys pettää kun kaikki ei mene niin kuin tahtoo.

Kannattaisi varmaan miettiä sitä, mikä johti siihen ettei sitä vastausta alunperin edes saanut. Miksi vaikeuksista kertominen omalle äidille on ikävää, että lapsi mieluummin valehtelee. Minusta vastaus on aika ilmeinen. Tiedoksesi, että sinun lapsesi on erillinen ihminen, jonka elämässä ei ole aina kyse sinusta.

Eli? Kuinka tästä eteenpäin?

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini oli sellainen raivopäinen meuhkaaja, joka toitotti aina, että kaikesta voi ja saa puhua hänelle. Opin kyllä aika nopeasti, että kaikkea ei voi kertoa, sillä se raivoaminen ja henkinen lyttääminen, mikä oli seurauksena jonkun pikkumokan tunnustamisesta oli monin kerroin vaikeampi kestää, kuin asian pitäminen itsellä. Oman lapsen kohdalla havahduin toistavani samaa virhettä ja olen koittanut paikata asiaa. Se maltin säilyttäminen on tosi tärkeää, vaikka kuinka suututtaisi.

Kiitos neuvosta.

Mainitsempa vielä, että on muitakin lapsia, mutta tämä koskee vain tätä yhtä. Toisten kanssa asiat selviää helpommin, eikä lopputuloksena ole meuhkaamista.

Kuulostaa tosi surulliselle, jopa haitalliselle, että reagoit lapsen itkuun ja hätääntymiseen vihalla ja raivolla ja asetat rangaistuksia! Lapsi todennäköisesti tulkitsee, että rankaiset häntä itkusta ja tunteiden näyttämisestä, etkä... niin mistä?  Anna lapsen itkeä itkunsa loppuun ja rauhoittua hänelle parhaalla tavalla, anna hänelle aikaa koota itseään. Juttelun aika on vasta sitten kun lapsi on kassassa. Joillekin on helpompaa jutella jonkin tekemisen äärellä. Ehkä yhteisen kävelylenkin, retken, leikin, leipomisen (mistä lapsi nyt pitää ja kokee olevansa hyvä ja arvostettu) lomassa lapsen on helpompi jutella siinä sivussa? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laitat kovan kovaa vastaan, istutat pöydän ääreen ja ilmoitat että tästä ei sitten nousta ennen kuin on asiat puhuttu auki.

Ei toimi. Päinvastoin.

Tämä. Itsellä yksi kolmesta lapsesta juuri tällainen simpukka. Parhaiten toimii kun istahtaa itse vaikka sohvaan katsomaan telkkaria ja jää odottamaan.. hetken päästä lapsi istahtaa viereen ja noin vartin päästä alkaa tulla tarinaa kuin purskahtamalla kuin ketsuppipullosta. Sitten vaan telkka kiinni ja kuuntelet ja keskityt siihen lapseen. Ja usein vaan se kuuntelu jo riittää, ei siinä mitään ihmeempiä tarvitse asioiden eteen tehdä. Eli osoita käytökselläsi, että sulla ei ole mitään kiireitä tms vaan aikaa, lapsi tulee sun kyllä sun luo.

Joo kai se aika selvittäis asian. Muistais vaan itse vastaisuudessa että asia ei selviä raketinnopeudella.

Oikeestaan rankaisen mielestäni siitä oheiskäytöksestä. Pitääkö se vaan sietää että lapsi ohimennen haistattelee pikkusisaruksilleen tai jopa satuttaa, koska on jotain mitä hän ei edes myönnä olevan. Että pitää vaan ymmärtää. Vaikeeta!

Ap poistuu. Kiitos paljon sain ajattelemisen aihetta.

Älä painosta lasta. Puuhaile lapsen kanssa jotakin hänestä mukavaa ja ala kertoa vaikka itsestäsi, että miten sinusta lapsena oli joskus vaikea puhua asioista. Ole lempeä ja pidä malttisi. Jos lapsi sanoo, ettei häntä vaivaa mikään, niin sano että olet aina saatavilla, jos lapsella tulee jotain pientäkin mieltä vaivaavaa ja voisitte sitten vaikka yhdessä pohtia mitä asialle olisi tehtävissä. Puhu ystävällisesti ja katso lempeästi lasta ja vaikka halaa tai silitä lopuksi. Näin lapsi tietää mitä tulee tapahtumaan, jos hän sinulle saa kerrottua asiansa. Ja älä suutu lapselle siitä, että hän ei halua kertoa sinulle. Lapsi päättää itse oletko luottamuksen arvoinen vai et. Ja jos lapsi alkaa itkeä kyselyistä, niin lohduta lasta! Mene lapsen lähelle ja sano lempeästi lohdullisia asioita, älä kysele! Anna lapsen itkeä ja ole läsnä lempeänä turvallisena aikuisena.

Omasta kokemuksesta pelkkä sanojen "voit aina puhua mistä vaan" -sanominen ei riitä, jos todellisuudessa näin ei ole. Itse pystyin kertomaan asiani vain toiselle vanhemmalle, joka suhtautui aina rauhallisesti ja ymmärtävästi, en tälle joka sitten reagoi liikaa. Myös ikävästä asiasta puhuttiin vain niin miten kamalaa se tälle vanhemmalle oli, eikä miltä lapsesta, eli minusta tuntui.