Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
miten saan estyneen lapsen avautumaan murheistaan
01.02.2017 |
Hermo menee. Ala-asteikäinen lapsi on aina ollut sellainen sulkeutunut simpukka. Jos kaikki pääsääntöisesti ok, niin ei siinä mitään, mutta kun tiedän että jotain on tapahtunut niin en saa selville mitään, vaikka naamasta näkee että jotain huonosti. Olen nyt kauttarantain siis muualta kuullut että jotain(mitä?) on tapahtunut. Ihan tyytyväisenä valehtelee kysyttäessä, että ei mitään ihmeitä ja poistuu iloisena omiin puuhiin. Asian voisi toki jättää tähän, mutta kun tiedän että jotain on! Ja haluan tietää sen! Jos ollut mukana jossain, tai vaikka ei olisikaan, mikä nyt on suistanut mielen. Sitten kun koitan kysellä lisää, lähtee joko poruamaan peiton alle -ei toivoakaan että sais sitten enää porusena kakistettua mikä vialla, vaikka se on siinä kohtaa jo selvää- tai sitten näyttelee kieltä, käyttäytyy huonosti, kiusaa sisaruksiaan (eli purkaa pahaa oloa muihin) ja saa mut sitten aivan raivon partaalle. Olen niin vihainen menneestä vuorokaudesta (kiukuttelua, kieltäytymistä, peiton alla itkeskelyä, kielen esittelyä ja kaikenlaista kiusaa esim ruokapöydässä) ja niinhän siinä taas kävi, että kaikenlaisen kiukuttelun päätteeksi otin aamulla puhelimen pois ynnä muita rangaistuksia ja tiedän kyllä että se ei auta tilannetta yhtään. Päinvastoin, ollaan sitten ihan lukossa. Miten mun oikeen pitäis häntä lähestyä että se asia ois helpoin puhua ulos? Sehän voi olla ihan pienikin juttu esim kaveri satuttanut varpaansa. Ja useimmiten onkin. Mutta tämä kyselyä seuraava dramaattinen käytös tekee asiasta niin suuren ja ittelläkin alkaa mielikuvitus laukata. Olen muuten aina ollut itse samanlainen (pidän vaikeat asiat sisällä), en kyllä silti tiedä miten toimia. Oishan sitä nyt vanhempana kiva vaan tietää ja jakaa murhe, kun lapsi ei ole vielä edes murroiässä. Epäonnistunut fiilis.
Kommentit (23)
Vierailija kirjoitti:
Oma äitini oli sellainen raivopäinen meuhkaaja, joka toitotti aina, että kaikesta voi ja saa puhua hänelle. Opin kyllä aika nopeasti, että kaikkea ei voi kertoa, sillä se raivoaminen ja henkinen lyttääminen, mikä oli seurauksena jonkun pikkumokan tunnustamisesta oli monin kerroin vaikeampi kestää, kuin asian pitäminen itsellä. Oman lapsen kohdalla havahduin toistavani samaa virhettä ja olen koittanut paikata asiaa. Se maltin säilyttäminen on tosi tärkeää, vaikka kuinka suututtaisi.
Juurikin näin. Oma äitini samanlainen, "aina voi puhua mistä vaan" ja "aina voi palata kotiin jos elämä kolhii". Paitsi ettei voi, eikä kannata jos haluaa säilyttää mielenterveytensä. En kerro juuri mitään äidilleni, koska positiivisiinkin asioihin vastaus on yleensä aina negatiivinen. Saati sitten jos alkaisi murheitaan kertomaan, ei äiti osaa tukea vaan suuttuu,tuomitsee tai puhuu itsestään. Kotiin jos palaa, saa kuunnella jatkuvaa huutoa aamusta iltaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varsinkin jos itse olet samanlainen niin ehkä lapsi on oppinut puhumattomuuden kultturin. Vaikeista asioista vaietaan ja ne pitää käsitellä yksin. Tenttaamalla ja vihastumalla et ainakaan saa mitään tuloksia. Sano että oli asia mitä hyvänsä niin olet hänen tukenaan ja hän voi koska tahansa tulla puhumaan asiasta kanssasi mutta annat hänen nyt olla yksin. Kerro että asiasta puhuminen varmasti auttaa.
Jos hän ei kuitenkaan avaudu ja sama sulkeutuneisuus jatkuu pidemään niin ehkä sitten kannattaa suositella ammattilaisen kanssa juttelemista.
Alue: Aihe vapaa
Ei tietenkään tarvitse sietää tuota pikkusisaruksiin suuntautuvaa käytöstä. Mutta se voi olla tapa purkaa omaa turhautumista sinuun. Jos olet hyökkäävä ja jankkaat ja lapsi tietää, ettei taatusti voi sinulle kertoa mistä kyse, niin lapsella ei ole muita keinoja näyttää sinulle ärtymystään kuin siirtää se pikkusisarilleen. Lapsi ei voi aikuiselle huutaa takaisinkaan. Kannattaa nyt todella miettiä miten itse käyttäydyt. Otatko asiat ulkoisesti rauhallisesti vastaan, oletko lapselle kallio johon tukeutua (anteeksi lälly kielikuva) vai muurahaispesä jota ei kannata sorkkia?