Millaisia jälkiä rankka lapsuus on sinuun jättänyt?

Kaikesta koen huonoa omatuntoa. Mielessäni; veljeni menettää ajokortin. Minun vikani. Suomen velka. Minun vikani. Kaveri myöhästyy ruuhkan takia. Minun vikani.

Sairasta ajattelua, tiedän. Onneksi olen päässyt hoitoon sairaalloisen syyllisyyden tunnon takia.

En kestä kosketusta, olen seksuaallisesti kylmä ja vihaan miehiä, vaikkeivat sitä ansaitsekkaan. Selkäydin reaktio jota vastaan taistelen.

Isäni oli todella omituinen. Useimmiten rakastava ja rauhallinen, mutta toisinaan pieni, tavallinen lasten marina aiheutti ilman varoitusta sen, että meitä paiskottiin seiniin, potkittiin lattialla tai raahattiin tukasta.

Lisäksi sain koko ikäni kuulla olevani laiska ja psykopaatti.

Tiedän monella asioiden olleen paljon pahemmin, mutta tavallaan uskon, että olisin ehjempi ihmisenä jos isäni olisi ollut paska isä suurimman osan ajastaan, eikä niin arvaamattomasti muuttunut välillä kiltistä raivoavaksi hulluksi.

Huono itsetunto ja mielenterveydelliset häiriöt

Luottamuksen puute. En luota kehenkään, koska luulen kaikkien lopulta pettävän. Vaikeuttaa pirusti ihmissuhteiden kanssa ja työelämässä myös - ikuinen puolustusvalmius päällä. Aito nauru yhdessä muiden kanssa on mahdottomuus. Surullista.

Uppista

Huono itsetunto. Kyky luottaa siihen, että elämä kantaa on myös huono... tulevaisuus tuntuu olevan täynnä uhkia, vaikka minulla on tällä hetkellä kaikki kunnossa.

Luottamus siihen, että joku hädän hetkellä auttaa, on olematon. Aina tuntuu, että lopulta jää yksin.

Alkoholistin lapsi. En luota miehiin enkä pysty sitoutumaan tai aidosti rakastumaan. Ahdistaa että oon loppuelämän yksin :(

Suorittaminen, perfektionismi, yritys olla aina parempi kuin muut ja kyynistyminen kun huomaa, että ei ole. Uupuminen pidemmän päälle ja itkeminen yksin mutta sitä ei kukaan tunnista koska ilmeenäni on aina feikattu pakkopositiivisuus. Jos mulla ei olis omaa rakasta pientä perhettä jota varten elän, olisin juuri niitä junan alle menneitä "joista ei ois ikinä uskonut, hänhän oli aina niin positiivinen ja iloinen".

En osaa /pysty laittaa rajoja koska lapsuudessa mua kohdeltiin väärin enkä pystynyt asettaa rajoja.Nykyäänkin tunnen itseni avuttomaksi jos pitäis sanoa jollelkulle ei.Onneks oon päässy terapiaan ja opettelen katkaisemaan tuon väärän ajattelumallin.

Itsellänikin kaikki nyt hyvin, silti pelkään koko ajan että jotain pahaa tapahtuu. Masennus ja muut mt-ongelmat eivät vain katoa. En kykene luottamaan elämään tai onneen. Parisuhdekin kärsii. Mietinkin usein, tulenko koskaan olemaan aidosti onnellinen.

Tsemppiä teille kaikille! <3

Ap

Hakeuduin jatkuvasti huonoihin ihmissuhteisiin. Pelkotilat, järkyttävä sosiaalinen fobia. Toisaalta olen päässyt näistä yli mutta todella vaikea nyt päästä työelämään kiinni kun ne normaalit kesätyöt ja osa-aikaisuudet jäöneet puuttumaan.

Lapsuuden nöyryyttävä köyhyys on tehnyt minusta ihmisen, joka ajattelee suunnilleen kaikki asiat rahan kautta. Lopputulos on toki ollut se, että olen nykyään erittäin hyvätuloinen ja Suomen mittakaavassa suorasttaan rikas. En kuitenkaan osaa iloita rahoistani ja salaa pelkään jonain päivänä menettäväni tämän kaiken, kuten perheelleni lapsuudessa kävi.

M39

Olen varmaan useita muita kommentoijia vanhempi. Sen jälkeen kun joulurauhan julistamisen jälkeen viimeksi isäni veti kilarit nyt päälle kymmenen vuotta sitten, en ole vieraillut. Olen siis mies: isäni koko lapsuuteni hoki milloin mistäkin syystä "et ole mies siitä ja siitä syystä". Aikuisikään tullessani lopulta vapautin itseni tästä häpeästä, katso: en ole enää mies (jos hintana on esim. Täysi tunnekylmyys). Olen tyytyväinen vapaudestani mutta hintana ovat olleet sukulaisuussuhteeni. M41

Itse olen jo nelikymppinen ja perheellinen. Lapsuuden elin kodissa, jossa isä joi ja muuttui silloin väkivaltaiseksi hulluksi, elämä oli toisinaan ihan helvettiä. Ainoa asia, mikä esti minua teini-ikäisenä tappamasta isääni (monet kerrat kyllä harkitsin), oli se, etten halunnut pilata loppueläämääni sen paskiaisen takia. Tiesin nimittäin, että jonain päivänä pääsen sieltä pois. Ja niin pääsin. Nuorena aikuisena olin joitakin vuosia hukassa elämässäni. Alkoholia käytin itsekin liikaa, tai en osannut käyttää sitä kohtuudella vaan joka kerta meni överiksi. Äidiksi tulon jälkeen en ole enää kännejä juonut, enkä sitä aio tehdäkään. Nyt on kaikki hyvin elämässä. Eli huonosta lapsuudesta voi selvitä! Tsemppiä kohtalotoverille, uskokaa itseenne.

Paniikkihäiriö. Koen itseni huonommaksi ja tyhmemmäksi kuin muut. En ole koskaan tuntenut kuuluvani "porukkaan" vaan kokenut olevani erilainen. Syytän itseäni muidenkin virheistä. Yritän peittää heikkouteni ja tunteeni. Koko ajan pelko/tieto että kohta jotain pahaa tapahtuu. En luota ihmisiin. Erittäin voimaks hoivavietti.

Kuitenkin olen elämässä periaatteessa pärjännyt ihan hyvin, korkeakoulutus, pari lasta, hyvä avioliitto ja hyvä työ. Taudtalla lapsuudessa väkivaltaa, heitteillejättö ja vanhempien alkoholismi.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden nöyryyttävä köyhyys on tehnyt minusta ihmisen, joka ajattelee suunnilleen kaikki asiat rahan kautta. Lopputulos on toki ollut se, että olen nykyään erittäin hyvätuloinen ja Suomen mittakaavassa suorasttaan rikas. En kuitenkaan osaa iloita rahoistani ja salaa pelkään jonain päivänä menettäväni tämän kaiken, kuten perheelleni lapsuudessa kävi.

M39

Kaikelle tiedetään hinta, muttei minkään arvoa.

Tunne-elämä ihan hukassa. En anna itsestäni juuri mitään muille. Puolustusmekanismit varmaan nousee. Muahan ei satuteta. Täysin vieraiden, hyvänpäivän tuttujen seurassa voin olla vapaammin. Parisuhde lukossa. Lapsuusperheen läsnäolo ahdistaa. Joulut ym. perhejuhlat ahdistaa. En ole sellainen äiti lapsilleni kuin haluaisin olla. En osaa sanoa ihmisille vastaa, puolustaa itseäni. Ihana kirjoittaa tätä teille, täysin vieraille ihmisille. Kenties ymmärrätte, toivottavasti kukaan ei arvostele/väheksyä. Kaikesta huolimatta ajattelen, että se, mitä lapsena koin on ohitettu. Mikään ei enää voi olla niin pahaa ja satuttavaa ! Tsemppiä kaikille!

Tämä ->

Luottamuksen puute. En luota kehenkään, koska luulen kaikkien lopulta pettävän. Vaikeuttaa pirusti ihmissuhteiden kanssa ja työelämässä myös - ikuinen puolustusvalmius päällä. Aito nauru yhdessä muiden kanssa on mahdottomuus.

Onpa tuttua luettavaa :o

Niin kuin monella muullakin, luottamuksen puute, eritoten miehiä kohtaan (väkivaltainen ja pelottava isä). Tuttua on myös jatkuva syyllisyys ja häpeä itsestä, ja kuvitelmat siitä että muidenkin ongelmat ovat minun syytäni. En kestä riitaa enkä juurikaan kritiikkiä. Jos kaksi työkaveria tappelee keskenään, ahdistun valtavasti koska kuvittelen että on minun velvollisuuteni hoitaa asia. Järjellä toki tiedän ettei ole, mutta ahdistus tuntuu kehossa, joka ei tiedä.

Lisäksi aikuisten puute lapsuudessa ja nuoruudessa näkyy siinä, etten ole osannut tehdä järkeviä valintoja elämässäni. En vielä nelikymppisenäkään tunne itseäni. Olen hyvä kaikessa mihin ryhdyn, mutta en tiedä mitä haluaisin tehdä ja työhistoria on ikään nähden niin surkea, ettei kukaan palkkaa minua.

Ap:lle sanoisin kuitenkin, että on hyvä että mietit ja tunnistat menneisyytesi vaikutuksia jo noin nuorena. Itse elin varmaan kolmekymppiseksi jonkinlaisessa kieltämis- ja selviytymismoodissa, jossa en miettinyt koko lapsuutta lainkaan vaan lähinnä käänsin syyn itseeni.