Onko täysin riitelemätön ihminen normaali?

Voi olla niinkin riippuvainen puolisostaan, tai ystävästään, ettei ole varaa riidellä.

Mikä pointti riitelyssä on? Oman näkemyksensä voi sanoa rauhallisestikin, ja jos toinen osapuoli ei sitä voi/halua ottaa huomioon, niin sitten voi tosiaan katkaista välit ja jatkaa omaa elämäänsä ilman ihmistä, jonka kanssa luonteet ei vaan natsanneet. Ihan turhaa ryhtyä asioista huutamaan ja jankkaamaan, ei toiset sillä muutu.

Vierailija kirjoitti:

Mikä pointti riitelyssä on? Oman näkemyksensä voi sanoa rauhallisestikin, ja jos toinen osapuoli ei sitä voi/halua ottaa huomioon, niin sitten voi tosiaan katkaista välit ja jatkaa omaa elämäänsä ilman ihmistä, jonka kanssa luonteet ei vaan natsanneet. Ihan turhaa ryhtyä asioista huutamaan ja jankkaamaan, ei toiset sillä muutu.

Mutta siis jos ei koskaan riitele ikinä kenenkään kanssa missään tilanteessa ja esim tuolla lailla toimineen eksän kanssa on edelleen tiiviisti tekemisissä?

Minusta se on ian omituista.

Riippuvainen persoonallisuushäiriö

Itse en muistaakseni ole oikeastaan riidellyt paitsi kerran ja olen 24. En näe riitelemisessä mitään järkeä ja en siinäkään et laittaa välejä poikki. Miksei vois olla kaveri eksänkään kanssa? Ahistaa jos nään muitten riitelevän ja inhoan jos joku huutaa toiselle. Yleensä minua alkaa itkettämään jos kuulen ihmisten huutavan vihaisina.

Vierailija kirjoitti:

Itse en muistaakseni ole oikeastaan riidellyt paitsi kerran ja olen 24. En näe riitelemisessä mitään järkeä ja en siinäkään et laittaa välejä poikki. Miksei vois olla kaveri eksänkään kanssa? Ahistaa jos nään muitten riitelevän ja inhoan jos joku huutaa toiselle. Yleensä minua alkaa itkettämään jos kuulen ihmisten huutavan vihaisina.

Mikä sinua itkettää siinä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä pointti riitelyssä on? Oman näkemyksensä voi sanoa rauhallisestikin, ja jos toinen osapuoli ei sitä voi/halua ottaa huomioon, niin sitten voi tosiaan katkaista välit ja jatkaa omaa elämäänsä ilman ihmistä, jonka kanssa luonteet ei vaan natsanneet. Ihan turhaa ryhtyä asioista huutamaan ja jankkaamaan, ei toiset sillä muutu.

Mutta siis jos ei koskaan riitele ikinä kenenkään kanssa missään tilanteessa ja esim tuolla lailla toimineen eksän kanssa on edelleen tiiviisti tekemisissä?

Minusta se on ian omituista.

Jaa no, voi se olla myös merkki todella alhaisesta itsetunnosta. Ei osaa pitää puoliaan. On niin tottunut huonoon kohteluun, että pitää sitä normaalina, eikä tule mieleenkään vaatia parempaa. Tuntee syyllisyyttä siitä ajatuksestakin, että puolustaisi itseään ja esittäisi muille vaatimuksia.

Tai sitten ylpeys ei anna periksi myöntää, että toinen satutti. Vetää sellaista no big deal -linjaa ja esittää välinpitämätöntä, hei en mä susta koskaan niin paljoa välittänyt että sun pettäminen olisi mua liikuttanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä pointti riitelyssä on? Oman näkemyksensä voi sanoa rauhallisestikin, ja jos toinen osapuoli ei sitä voi/halua ottaa huomioon, niin sitten voi tosiaan katkaista välit ja jatkaa omaa elämäänsä ilman ihmistä, jonka kanssa luonteet ei vaan natsanneet. Ihan turhaa ryhtyä asioista huutamaan ja jankkaamaan, ei toiset sillä muutu.

Mutta siis jos ei koskaan riitele ikinä kenenkään kanssa missään tilanteessa ja esim tuolla lailla toimineen eksän kanssa on edelleen tiiviisti tekemisissä?

Minusta se on ian omituista.

Jaa no, voi se olla myös merkki todella alhaisesta itsetunnosta. Ei osaa pitää puoliaan. On niin tottunut huonoon kohteluun, että pitää sitä normaalina, eikä tule mieleenkään vaatia parempaa. Tuntee syyllisyyttä siitä ajatuksestakin, että puolustaisi itseään ja esittäisi muille vaatimuksia.

Tai sitten ylpeys ei anna periksi myöntää, että toinen satutti. Vetää sellaista no big deal -linjaa ja esittää välinpitämätöntä, hei en mä susta koskaan niin paljoa välittänyt että sun pettäminen olisi mua liikuttanut.

Mutta mitä tuossa kohtaa auttaa se, että alkaisi riidellä?

Kaikilla miehillä ei ole kovin voimakkaita vaihteluita hormonitasapainossa kuunkiertoon liittyen.

Vierailija kirjoitti:

Siis jos ei ikinä riitele? Ei vaikka parisuhde päättyisi toisen pettämiseen? Onko edes normaalia väittää tällaista?

Vai onko kyse siitä, ettei kestä negatiivisia tunteita?

Suomessahan perinteisesti ollaan ihan rauhallisia kunnes sitten kaivetaan kirves esiin ja poltetaan sitten talo.

Riitely ja huutaminen ovat eri asioita. Moni näyttää luulevan, että riidoissa aina huudetaan. Riita voi olla hiljainenkin, jopa asiallinen. On normaalia riidellä edes joskus. Se tarkoittaa, että koet tärkeäksi jonkun asian josta on toisen kanssa näkemysero.

Tiedän yhden pariskunnan. Ovat nuoria ihmisiä ja olleet yhdessä "jo" lähemmäs kymmenen vuotta. Eivät ole omien sanojensa mukaan koskaan riidelleet. Minusta se on vähän erikoista. Ovat myös vähän "parempia" ihmisiä, etenkin tämä mies. Tarkoitan tällä siis sitä, että on tärkeää, että elämä näyttää kiiltokuvalta.

Vierailija kirjoitti:

Riitely ja huutaminen ovat eri asioita. Moni näyttää luulevan, että riidoissa aina huudetaan. Riita voi olla hiljainenkin, jopa asiallinen. On normaalia riidellä edes joskus. Se tarkoittaa, että koet tärkeäksi jonkun asian josta on toisen kanssa näkemysero.

Ei, tämä ihminen väittää, ettei ikinä riitele. Kovaa ta hiljaa. Koska on niin helppo ihminen. Mikä on hänestä hyvä asia.

En nähnyt koskaan, että vanhempani olisivat koskaan edes korottaneet ääntä saati riidelleet keskenään tai lasten kanssa. Samoin vanhemmat sisarukseni ovat kertoneet, että sama päti myös heidän lapsuudessaan niin kauan kuin he muistavat. Käytännössä se tarkoitti, että -50 -- -81 (isäni kuolemaan asti) ts. 31 vuotta kestävän ajan siis.

Vanhemmilla oli keskinäinen sopimus, kumpi päättää viime kädessä perheessä mistäkin asiasta ja toinen tyytyi siihen päätökseen, toki ensin kuultuaan toisen mielipiteen asiasta. Esim. isä vastasi perheen rahan käytöstä ts. paljonko rahaa käytetään mihinkin, kulkuvälineistä  ts. auton vaihtamisen, pyörien ostoista, harrastusvälineiden hankinnat jne., äiti vastasi lasten kasvatukseen liittyvistä asioista, kodinhoitoon ja vaatehuoltoon liittyvistä asioista jne.

Meillä oli aivan turha yrittää jekuttaa ja mennä äidiltä kysymästä, että saisinko leffalippuun rahaa tai uudet luistimet ... vastaus oli aina, että käypäs kysymässä isältä. Isältä jos yritti kysyä jotain joka oli sovittu olevan äidin tontilla, neuvo oli aina vastaava, kysy äidiltä hän päättää siitä.

Joskus kun tuli sellainen asia josta ei ollut selvyyttä, niin vanhemmat joko keskustelivat kahdestaan, usein päivän pääteeksi illalla. Opimme, että vastausta ei kannattanut yrittää kiirehtiä se ei edistänyt asian hoitumista. Seuraavana päivänä yleensä sitten jompi kumpi kertoi mitä oli päätetty ja miten toimitaan.

Omilla sisaruksillani, jotka ovat kumpikin tahoillaan olleet jo vuosikymmenet naimisissa on joku saman tapainen keskinäinen järjestely ja toimii kuulemma varsin hyvin.

Minä olin kanssa naimisissa kauan sitten ja kun erosimme (vaimoni jätti minut petettyään minua kahden eri miehen kanssa  parin avioliittovuoden jälkeen) ja me emme myöskään riidelleet. Lapsia emme kerinneet hankkia.

Olimme eri mieltä asioista, mitä oli tapahtunut ja kumpikin esitti oman näkökulmansa ääntä korottamatta kun sovimme eron käytännön järjestelyistä. Olin pettynyt toki miten liitto päättyi, mutta siinä riitely, äänen korottamine, huutaminen tai käsiksi käyminen toiseen olisi tehnyt asiaa yhtääns sen helpommaksi -- päin vastoin.

Negatiivisia tunteita ja paineita, jos sellaisia on, voi tuulettaa harrastamalla riittävän raskasta liikuntaa riittävän usein. Ei niitä keneenkään toiseen tarvitse mielestäni kohdistaa.

Kerrostaloissa aikuisiällä asuessani olen kyllä kuullut aika ajoin kun naapureissa riidellään, huudetaan ja paiskotaan ovia ja tavaroitakin joskus, mutta meillä se ei ole ollut tapana :)

Minä en riitele koskaan, ja minulla on hyvä itsetunto. En ole myös mitenkään helppo ihminen. Ajattelen vain, että jos ei asioita voi selvittää rauhallisesti keskustelemalla, parempi odottaa kiukun laantumista vähän aikaa. Riidellessä voi tulla sanoneeksi jotakin, mitä ei saa enää takaisin.

Riitely on sitä kun ollaan asioista eri mieltä ja osoitetaan se toiselle, ja yritetään "voittaa" toisen näkemys. Mielestäni riitelyyn kuuluu tosin oleellisesti suuttuminen, ilman suuttumusta kahden eriävän mielipiteen vastakkaintörmäys on väittelyä. On kieltämättä hassua, jos ei koskaan suutu kellekään mistään; tai jos suuttuu, ei näytä sitä.

Kuitenkin arkielämässä suurimmalle osalle tulee joskus ristiriitoja. Täysi sopusointu ja balanssi kaikkien kanssa taitaa olla hyvin harvinaista.

Minä en suutu enkä riitele koskaan. Olen perusluonteeltani rauhallinen ja perustyytyväinen, ennemmin ehkä vähän passiiviseen kuin "pirskahtelevaan ja railakkaaseen" suuntaan kallelleen. Aika paljon munkaltaisia ihmisiä pitää härkkiä, ennen kuin suostun suuttumaan. Viihdyn eniten itseni kaltaisten ihmisten kanssa, ja sellaisista mun lähipiirini koostuukin.

Työkaverina mulla on kyllä yksi sekoboltsi, joka kävi mulle tällä viikolla kiljumassa ja huutamassa. Sellainen on mulle vähän hämmentävää. Jotenkin säälittää sairas ihminen (työkaverini todella on sellainen, en väitä että jokainen huutamista harrastava on sairas), joka nöyryyttää itseään näyttämällä eläimellisen puolen itsestään ja kertomalla omista pimeistä puolestaan.

Olen toki useinkin ihmisten kanssa eri mieltä asioista ja sanon sen useimmiten kyllä. Mulla on hyvä ystävä, jonka kanssa ollaan sovittu ettei puhuta uskonnosta, kun siitä tulee vaan molemmille paha mieli. Ylipäätään jos jollain on herkkiä kohtia, niin niitä kunnioitetaan ihmissuhteissani puolin toisin ja ollaan aihepiirin suhteen sensitiivisiä.

Tosi itsenäinen olen myös, ehkä vähän liikaakin. En ikinä suostuisi sellaiseen tilanteeseen, jossa joutuisi parisuhteessa riitelemään rahasta ja siitä, saanko ostaa jonkun itselleni tarpeellisen jutun. Omasta mielestäni (en oleta että muiden pitäisi elää näin!) lapsia tehdään vain sen verran, että tarvittaessa ne pystyy yksinäänkin elättämään ja hoitamaan.

Jos jonkun kanssa ei vaan tule toimeen, niin sitten on parempi olla erossa. En ole koskaan päättänyt ystävyyttä rumasti, olen vaan liuennut kuvioista. Tulen ylipäätään hyvin ihmisten kanssa toimeen, vaikka olenkin vähän semmoinen erilainen. ( Itse asiassa tajusin juuri, että mä taidan olla ainoa, jolle toi mun sekoboltsityökaveri nykyisin edes voi huutaa. Kai se on yksi syy lisää jaksaa sen kilareita.)